Mitä vikaa julkispalveluissa?

Valtio ja kunnat ovat käynnistäneet hiljaisen vallankumouksen: julkisista hyödykkeistä kuten hoivasta, ja jopa hyvin haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten hoidosta on tehty markkinahyödykkeitä. Vanhojen ihmisten siinä missä päihde- ja mielenterveyskuntoutujien hoiva- ja asumispalveluita on alettu kilpailuttaa kuin mitä tahansa tavaraa (HS 13.10. ja 23.10). Seuraukset ovat usein huolestuttavia. Monilla alalle työntyvillä yrityksillä ei ole kokemusta sosiaalisten tehtävien hoitamisesta eikä työntekijöillä hoivatyön edellyttämää itsenäisyyttä. Julkinen sektori perustuu tyystin yrityksistä poikkeaville arvoille, kuten esimerkiksi yhteisvastuulle, oikeudenmukaisuudelle ja kansalaisten tasapuoliselle kohtelulle ja julkiselle päätöksenteolle.

Markkinahenkistä monituottajamallia on perusteltu valinnanvapaudella, mutta mitä sille on oikeastaan tapahtunut? Aidoilla markkinoilla kuluttaja voi ostaa eettisesti ja ekologisesti tuotettua ruokaa tai sähköä, mutta kuntien luomilla hoivamarkkinoilla hän ei useasti voi valita mitään, vaan saa tyytyä halvimmalla tuotettuun pitkälle standardoituun hoivapalveluun. Kunta pakottaa kansalaiset suurten yritysten hoiva-asiakkaiksi, halusivat he sitä tai eivät. Aito valinta edellyttää, että myös hoivakuluttajalla on oikeus valita halutessaan paikallisen pienyrityksen, julkisen sektorin, järjestön tai seurakunnan tuottamaa palvelua. Mikä monituottajamalli on sellainen, jossa yhdenlainen eli julkinen monopoli korvataan toisenlaisella eli yritysmonopolilla? Miksi monessa kunnassa valinnanvapaus koskee vain tilaajapomoja? Onko kansalaisia johdettu harhaan?

Koska siirtyminen julkispalvelumallista monituottajamalliin vilisee ongelmia, tarvitsemme laajaa julkista keskustelua ja perusteellista tutkimusta siitä, miten palveluja nyt tuotetaan. Ketkä tästä asiantuntija- ja Sitra-vetoisesta hiljaisesta vallankumouksesta hyötyvät ja ketä siitä kärsivät? Onko moraalisesti oikein, että haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä hoivaa palveluntuottaja, jonka tehtävä on voiton maksimointi eikä suinkaan yhteinen hyvä. Miksi pohjoismaisesta palvelumallista halutaan luopua, vaikka se satojen vertailututkimusten mukaan on ollut kustannustehokas,  kansalaisia tasa-arvoistava ja institutionaalista vakautta tehokkaasti ylläpitävä järjestelmä. Miksi päättäjät eivät tunne tutkimuksia? Pohjoismaisen sosiaalipolitiikan taidokuutta on ollut sekin, että järjestöt ja julkinen sektori ovat tehneet hienoa yhteistyötä jo kauan. Näistä periaatteista kannattaisi pitää kiinni, sillä juuri niistä pohjoismainen julkispalvelumalli maailmalla tunnetaan ja siitä syntynyttä osaamista voisi myydä maailmalle osaamisen nopean hukkaamisen sijasta.

Anneli Anttonen

Sosiaalipolitiikan professori

Tampereen yliopisto

Taasko naiset vaiennetaan Afganistan-kokouksessa?

IFUW:n lokakuun UP DATE:issa (www.ifuw.org) on afganilaisten naisten Akateemisten Naisten Maailmanliiton presidentille Marianne Haslegravelle esittämä vetoomus, että Bonnissa 5.12. kokoontuvassa Afganistan-kokouksessa kuuluisi myös naisten ääni.

Viesti toi elävästi mieleeni vuoden 2009 CSW- kokouksen oheistapahtuman, jonka  Afganistanin naiset olivat järjestäneet. Puhujina paikalla oli kaksi upeaa naista, toinen opetusministeri ja toinen rohkeaa kieltä käyttävä naisjärjestöjen edustaja. Kolmas oli maan YK-suurlähettiläs, mies tietenkin. Kaikki kolme puhuivat naisten keskeisestä roolista rauhanprosessissa. Kun tuli kysymysten vuoro, yleisöstä nousi nainen, joka tiedusteli suurlähettiläältä: ”Kun kerran naisten panos on niin tärkeä rauhan aikaansaamisessa, miksi Lontoon Afganistan-kokouksessa ei ollut ainuttakaan afgaaninaista?”  Suurlähettiläs pyöritteli sanoja ja lopuksi tuli esiin varmaan alitajunnasta todellinen löytö: ”Jos naiset esittäisivät asiansa selkeämmin, niin..” En ollut uskoa korviani ja niin vahvistin vielä vierustoverilta, olinko kuullut oikein. Olimme sanattomia.

Nyt ollaan samanlaisen kokouksen kynnyksellä. Marraskuun kolmantena IFUW:N presidentti vetosi kirjeellään kaikkiin akateemisten naisten järjestöihin. On äärettömän tärkeää, että Bonnin kokousta edeltävässä kansalaisfoorumissa kuuluu myös Afganistanin naisten ääni ja että heidän viestinsä tulee myös kokoontuvien ulkoministerien tietoon.

On helppo vetäytyä sen luulon suojaan, että kukapa Suomen Akateemisten Naisten Liittoa kuulisi. Onneksi meillä on jo kokemusta siitä, että EU-elimissä olevat suomalaisedustajat huomaavat saamansa viestit. Toinen asia toki on, miten kuultu muuttuu positiivisiksi teoiksi. Silti aina kannattaa yrittää.

Marianne Haslegrave pyysi jokaista maajärjestöä selvittämään, onko maan ulkoministeri niiden yhdeksänkymmenen maaedustajan joukossa, jotka kokoontuvat Bonniin. Niinpä nyt vain kiireesti nettiin tutkimaan Suomen osanottajatilannetta ja laatimaan kirjelmää!   

ML Toivanen