Tommi Kinnunen ei ole kertaakaan pettänyt minua lukijana. Jokainen hänen kirjoittamansa romaani on ollut lukemisen arvoinen, ja niin myös uusin, Kaarna. Kinnunen kertoo sota-ajan tapahtumista ja niiden heijastumisesta nykypäivään. Lukijalle lisää ajankohtaisuutta tuovat Ukrainan siviileihin kohdistetut rikokset, joista luemme ja kuulemme päivittäin.
Kaarna ei ollut helppoa luettavaa. Se herätti monenlaisia tunteita ja välillä kirja piti laittaa sivuun, jotta pystyi taas lukemaan lisää. Kuitenkin se piti otteessaan, ja henkilöiden käytöstä sekä ajatuksia alkoi ymmärtää ja tuntea sääliä sekä myötätuntoa.
Tarkemmin en tässä puutu juoneen. Romaanin arvostelu on ollut Helsingin Sanomissa 25.4.2024.
Olen joskus lukenut sanomalehdistä, että sodan aikana rajaseudut haluttiin pitää asuttuina, jottei niille muodostuisi vihollisten pesäpaikkoja. Onhan se tavallaan ymmärrettävää, mutta ihmiskilpinä käytetyt siviilit ovat maksaneet siitä kovan hinnan, varsinkin kun silloin tehtyjä rikoksia ei saanut mainita vuosikymmeniin. Niin kutsuttujen partisaanien hyökkäyksistä selvinneet naiset kokivat ajan hengen mukaan olevansa itse syyllisiä tapahtumiin ja lapset eivät osanneet tapahtumia käsitellä, kun kukaan ei heille niistä puhunut.
Kymmenisen vuotta sitten pääsin käymään Viiangin kylän muistomerkillä (Kelloniementie 35, Suomussalmi). Viiangissa oli joskus pieni kylä, mutta nyt siellä ei ole kuin liuskekivistä koottu uuni, johon on kiinnitetty muistolaatta, aitta, jonka seinillä on valokuvia ja selostus tapahtuneesta ja seinät täynnä luodinreikiä. Paljon ei siis ollut nähtävää, mutta tunnelma oli pysäyttävä.
4.7.1943 Viiankiin oli lähetetty kolme suomalaista sotilasta joko varoittamaan asukkaita tai viemään heitä evakkoon, mutta heidän tulonsa havaittiin. Kaikki murhattiin, näiden kolmen sotilaan lisäksi kylän 15 asukasta, joista yhdeksän oli 3-10-vuotiaita lapsia, loput äitejä ja vanhuksia.
Kun Kaarnan päähenkilö Laina lukee kirjettä, jossa suomalaiset viranomaiset ilmoittavat, että Neuvostoliiton ilmoituksen mukaan siviileihin kohdistuvia hyökkäyksiä ei ole tehty ja jatkuvat kyselyt voivat huonontaa maitten välejä, lukija ei todellakaan tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa todella räkäisesti.
****
Toinen kirja on helpompaa tekstiä. Kuunneltavana ”lenkkikirjana” minulla on ollut Henna Karppinen-Kumunmäen Tyttöjen vuosisadat. Kirjan esipuheessa kerrotaan, että tämä pohjautuu tekijän väitöskirjaan ja on tehty siksi, että jos tutkimustyön tuloksia halutaan jakaa yliopistopiirien ulkopuolelle, niistä täytyy tehdä lyhyempi ja helposti luettava versio. Oiva ajatus!
Kirjan materiaalina on käytetty nuorten tyttöjen omia tekstejä, kirjeitä ja päiväkirjoja, aina 1500-luvulta 1800-luvulle. Lähteitä on löytynyt eri puolilta Eurooppaa, eniten Englannista, mutta mukana on myös suomalaisia tyttöjä. Koska kirjeet ja päiväkirjat ovat vaatineet kirjoitustaitoa, kirjassa voidaan tarkastella vain säätyläistyttöjen elämää.
Paljon tuttua tietoa on mukana, mutta uuttakin löytyy. Kuva tyttöjen asemasta, kasvatuksesta ja elämästä muodostuu myös laajemmaksi kuin vaikkapa suosituissa historiallisissa romaaneissa.
Kirja sopii hyvin kuunneltavaksi, mutta huomaan, että toisinaan ajatus lähtee harhailemaan vaikkapa oman sukuni pariin, ja silloin menee muutama lause ohi korvien. Uskon kuitenkin, että tämä aihepiiri kiinnostaa monia muitakin, niin akateemisia kuin ei-akateemisia naisia.
