Korkeakoulutuksen maksullisuus on jälleen ajankohtainen keskustelunaihe
maassamme tuoreen lakialoitteen myötä. 119 kansanedustajaa on allekirjoittanut
lakialoitteen lukukausimaksuista EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tuleville opiskelijoille.
Siinä korostetaan, että korkeakoulun maksuttomuus suomalaisille opiskelijoille
on mahdollisuuksien tasa-arvoon perustuva lähtökohta, josta on pidettävä
kiinni. Tämä mahdollisuuksien tasa-arvo onkin näköjään riippuvainen opiskelijan
kansallisuudesta ja vieläpä varattu ainoastaan suomalaisille.
Kesällä 2009 hyväksytty yliopistolaki mahdollisti lukukausimaksujen perimisen EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevilta korkeakouluopiskelijoilta, ja maksuja onkin kokeiltu useissa yliopistoissa sen jälkeen, myös Turun yliopistossa. Tämä lakialoite siis on väistämätön seuraus yliopistolain hyväksymisestä.
Kokeilusta on tähän mennessä koitunut enemmän kuluja kuin hyötyjä. Maksujen ongelmana pidetään yliopistoissa mm. asiakkaiden vähäistä määrää sekä sitä, miten vaikeaa maksuja on perustella asiakkaille. Vähäisimpänä ongelmana ei pidetä käynnissä olevaa kilpailutilannetta ilmaisten koulutusten kanssa.
Allekirjoittaneiden kansanedustajien mielestä ongelmana on, että suuri osa englanninkielisen tutkinnon Suomessa suorittaneista ulkomaalaisista opiskelijoista työllistyy Suomen ulkopuolelle ja että valtion tarjoaman ilmaisen korkeakoulutuksen hyöty valuu muualle. On totta, että kyseessä on suuri ongelma, mutta se ei ratkea maksuilla. Itse asiassa maksujen tarjoaminen vastaukseksi ulkomaisten opiskelijoiden työllistymisongelmaan on mielestäni heikkotasoinen ja läpinäkyvä yritys häivyttää lukukausimaksujen todellinen funktio; maksuttoman korkeakoulutuksen purkaminen.
Jokuhan voisi väittää, että maksuttoman korkeakoulutuksen pitkä perinne katkesi Suomessa yliopistolain myötä. Esimerkiksi minä. Olisikin kokonaan toisen postauksen aihe pohtia, miksi yliopistolaki ja sen mukanaan tuoma korkeakoulutuksen maksullisuus hyväksyttiin niin vähin äänin maassamme, puhumattakaan siitä, miksi asiakkuuspuhe ja hyötynäkökulmakeskeisyys ovat löytäneet tiensä yliopistoihin.
Euroopan opiskelijoiden kattojärjestö ESU julkisti jo 4.12. viime vuonna kannanoton, jossa toteaa EUn ulkopuolelta tulevien opiskelijoiden lukukausimaksujen olevan uhka korkeakoulutuksen kansainvälistymiselle, jota Suomen hallitus on jo vuosia voimakkaasti tukenut. Tältä pohjalta on hyvinkin erikoista, miten lakialoitteen puuhamiehet kertovat lukukausimaksujen vahvistavan suomalaista koulutusvientiä. Vielä oudommalta kuulostaa aloitteen perustelu opetusalan työllisyysnäkymien parantamisella.
Matti Vanhanen totesi keväällä 2009, miten EU- ja ETA- maiden ulkopuolisten opiskelijoiden lukukausimaksut todistaisivat suomalaisen korkeakoulutuksen kansainvälisen kilpailukyvyn. Hyvin erikoinen väite, joka siis on osoittautunut perättömäksi; Kuten SYLin ja SAMOKin 7.1. tänä vuonna julkaisema yhteinen kannanotto asiasta kertoo, "lukuvuonna 2011-2012 Suomessa opiskeli ainoastaan 12 maksavaa opiskelijaa."
Suomalaisten opiskelijajärjestöjen kannanotossa peräänkuulutetaan, aivan oikein, todellisia toimia ulkomaisten opiskelijoiden integroitumisen parantamiseksi. Koko lukukausimaksukeskustelu kertoo minusta siitä, miten käynnissä on väsytystaistelu, jonka päämääränä on lukukausimaksujen kaikenkattavuus; lopullinen kuolinisku suomalaisen maksuttoman korkeakoulutuksen perinteelle. Nyt meidän perinteen puolustajien on vain jaksettava taistella.
Niin, mikä sitten on minun intressini tässä? Vuonna 2009 meitä oli joukko opiskelijoita eri puolilla Suomea, jotka emme hyväksyneet yliopistolakia, emmekä varsinkaan tapaa, jolla sitä ajettiin yliopistoihin. Omaehtoiselle toiminnalle koettiin tarvetta, kun ilmeni, etteivät ylioppilaskunnat puolustaneet jäsenistönsä etuja riittävällä tarmolla.
Järjestimme yliopistolla keskustelutilaisuuksia ja tarpeen vaatiessa myös mielenilmauksia. Näin tapahtui myös Turun yliopistolla, itse järjestin Opiskelijatoiminnan Turun yhteyshenkilönä yliopistolakia käsittelevän seminaarin ja myös mielenilmauksen samanaikaisesti muiden yliopistokaupunkien kanssa. Saimme mielenilmaukseen puhumaan myös yliopistoprofessorin, jonka ansiosta tilaisuudesta tuli välittömästi vakavastiotettava myös median silmin.
Toimin tuolloin opiskelijoiden ja yliopiston henkilökunnan yhteyshenkilönä; sain mm. tehtäväkseni levittää medialle oikeustieteellisten tiedekuntien dekaanien yliopistolakia kritisoivan kannanoton, joka sitten lopulta julkaistiinkin; vaatimattomasti Turun Sanomien sisäsivuilla pienenä juttuna. Tämä on tyypillinen esimerkki median otteesta aiheeseen.
Kirjoitin aiheesta myös Tutkijaliiton kirjaan Yhteinen Yliopisto.
http://www.tutkijaliitto.fi/index.php?page=shop.product_details&flypage=shop.flypage&product_id=155&option=com_virtuemart&Itemid=26
Eva-Liisa Raekallio
Kesällä 2009 hyväksytty yliopistolaki mahdollisti lukukausimaksujen perimisen EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevilta korkeakouluopiskelijoilta, ja maksuja onkin kokeiltu useissa yliopistoissa sen jälkeen, myös Turun yliopistossa. Tämä lakialoite siis on väistämätön seuraus yliopistolain hyväksymisestä.
Kokeilusta on tähän mennessä koitunut enemmän kuluja kuin hyötyjä. Maksujen ongelmana pidetään yliopistoissa mm. asiakkaiden vähäistä määrää sekä sitä, miten vaikeaa maksuja on perustella asiakkaille. Vähäisimpänä ongelmana ei pidetä käynnissä olevaa kilpailutilannetta ilmaisten koulutusten kanssa.
Allekirjoittaneiden kansanedustajien mielestä ongelmana on, että suuri osa englanninkielisen tutkinnon Suomessa suorittaneista ulkomaalaisista opiskelijoista työllistyy Suomen ulkopuolelle ja että valtion tarjoaman ilmaisen korkeakoulutuksen hyöty valuu muualle. On totta, että kyseessä on suuri ongelma, mutta se ei ratkea maksuilla. Itse asiassa maksujen tarjoaminen vastaukseksi ulkomaisten opiskelijoiden työllistymisongelmaan on mielestäni heikkotasoinen ja läpinäkyvä yritys häivyttää lukukausimaksujen todellinen funktio; maksuttoman korkeakoulutuksen purkaminen.
Jokuhan voisi väittää, että maksuttoman korkeakoulutuksen pitkä perinne katkesi Suomessa yliopistolain myötä. Esimerkiksi minä. Olisikin kokonaan toisen postauksen aihe pohtia, miksi yliopistolaki ja sen mukanaan tuoma korkeakoulutuksen maksullisuus hyväksyttiin niin vähin äänin maassamme, puhumattakaan siitä, miksi asiakkuuspuhe ja hyötynäkökulmakeskeisyys ovat löytäneet tiensä yliopistoihin.
Euroopan opiskelijoiden kattojärjestö ESU julkisti jo 4.12. viime vuonna kannanoton, jossa toteaa EUn ulkopuolelta tulevien opiskelijoiden lukukausimaksujen olevan uhka korkeakoulutuksen kansainvälistymiselle, jota Suomen hallitus on jo vuosia voimakkaasti tukenut. Tältä pohjalta on hyvinkin erikoista, miten lakialoitteen puuhamiehet kertovat lukukausimaksujen vahvistavan suomalaista koulutusvientiä. Vielä oudommalta kuulostaa aloitteen perustelu opetusalan työllisyysnäkymien parantamisella.
Matti Vanhanen totesi keväällä 2009, miten EU- ja ETA- maiden ulkopuolisten opiskelijoiden lukukausimaksut todistaisivat suomalaisen korkeakoulutuksen kansainvälisen kilpailukyvyn. Hyvin erikoinen väite, joka siis on osoittautunut perättömäksi; Kuten SYLin ja SAMOKin 7.1. tänä vuonna julkaisema yhteinen kannanotto asiasta kertoo, "lukuvuonna 2011-2012 Suomessa opiskeli ainoastaan 12 maksavaa opiskelijaa."
Suomalaisten opiskelijajärjestöjen kannanotossa peräänkuulutetaan, aivan oikein, todellisia toimia ulkomaisten opiskelijoiden integroitumisen parantamiseksi. Koko lukukausimaksukeskustelu kertoo minusta siitä, miten käynnissä on väsytystaistelu, jonka päämääränä on lukukausimaksujen kaikenkattavuus; lopullinen kuolinisku suomalaisen maksuttoman korkeakoulutuksen perinteelle. Nyt meidän perinteen puolustajien on vain jaksettava taistella.
Niin, mikä sitten on minun intressini tässä? Vuonna 2009 meitä oli joukko opiskelijoita eri puolilla Suomea, jotka emme hyväksyneet yliopistolakia, emmekä varsinkaan tapaa, jolla sitä ajettiin yliopistoihin. Omaehtoiselle toiminnalle koettiin tarvetta, kun ilmeni, etteivät ylioppilaskunnat puolustaneet jäsenistönsä etuja riittävällä tarmolla.
Järjestimme yliopistolla keskustelutilaisuuksia ja tarpeen vaatiessa myös mielenilmauksia. Näin tapahtui myös Turun yliopistolla, itse järjestin Opiskelijatoiminnan Turun yhteyshenkilönä yliopistolakia käsittelevän seminaarin ja myös mielenilmauksen samanaikaisesti muiden yliopistokaupunkien kanssa. Saimme mielenilmaukseen puhumaan myös yliopistoprofessorin, jonka ansiosta tilaisuudesta tuli välittömästi vakavastiotettava myös median silmin.
Toimin tuolloin opiskelijoiden ja yliopiston henkilökunnan yhteyshenkilönä; sain mm. tehtäväkseni levittää medialle oikeustieteellisten tiedekuntien dekaanien yliopistolakia kritisoivan kannanoton, joka sitten lopulta julkaistiinkin; vaatimattomasti Turun Sanomien sisäsivuilla pienenä juttuna. Tämä on tyypillinen esimerkki median otteesta aiheeseen.
Kirjoitin aiheesta myös Tutkijaliiton kirjaan Yhteinen Yliopisto.
http://www.tutkijaliitto.fi/index.php?page=shop.product_details&flypage=shop.flypage&product_id=155&option=com_virtuemart&Itemid=26
Eva-Liisa Raekallio
