Suomen Akateemisten Naisten Liitto sai vastikään lahjoituksena pitkäaikaisen jäsenensä FM Lahja Tuovisen (1902-1996) muotokuvan. Lahja Tuovinen toimi Liiton hallituksessa sihteerinä vuosina 1948-1950 ja Helsingin Akateemiset Naiset ry:n puheenjohtajana vuosina 1956-1959. Aktiivinen jäsenyys palkittiin Liiton kunniajäsenyydellä vuonna 1972 ja edelleen 1980-luvulla Lahja Tuovinen osallistui Akateemisten Naisten jäsentapahtumiin. Pyysimme Anja Kalliota kertomaan meille Lahja-äitinsä tarinan, joka alkoi Lopelta karjanhoitajan perheestä ja vei aina keskikoulun ja lukion kautta Helsingin yliopistoon ja tyttökoulun kieltenopettajaksi. Lahja Tuovinen antoi tyttärelleen mallin sisukkaasta naisesta, joka äitiyden lisäksi arvosti kulttuuria, koulutusta, työtä ja toisten ihmisten auttamista.
Isä kannusti tyttärensä opintielle
Äitini Lahja Lemmitty Tuovinen (o.s. Hyytiäinen) syntyi Lopella 17.6.1902 Paloheimo osakeyhtiön Santamäen kartanon karjanhoitajan perheeseen. Hänen jälkeensä syntyivät vuoden välein Toini ja Eevi, ja sitten nuori perheenäiti sairastui tuberkuloosiin ja kuoli. Isä-Matti jäi leskeksi kolmen pienen tytön kanssa. Hän kutsui avukseen vanhan Eeva-tädin, joka teki ruoat ja pesi pyykit, mutta varsinaisen tyttöjen kasvatuksen hoiti nuori isä itse.
Kaikki kolme tyttöä saivat käydä keskikoulun Lopella ja isä lupasi maksaa lukion sille, joka toisi kotiin parhaan todistuksen, ja äitini Lahja sen toi. Niinpä äitini pääsi käymään lukion Riihimäen yhteiskoulussa ja hän hoiti koulunkäyntinsä niin tunnollisesti, että lähes koko lukioajan hänen todistustensa keskiarvo oli kymppi.
Äitini koulukortteeri oli Riihimäen asemaravintolan omistajan luona ja koska raha oli tiukilla, Lahja piti tarkkaa tilikirjaa menoistaan. Olen yhden sellaisen nähnyt, johon hän oli kirjannut ihan kaiken esiliinakankaasta lyijykyniin. Koko elämänsä ajan, seitsenhenkisen perheemme äitinäkin, hän piti tilikirjaa ja viimeisintä hän vielä täytti, ennen kuin muutti Helsingissä kodistaan Palvelutaloon, jossa hän eli asui neljä viimeistä elinvuottaan.
Rakkaus kulttuuriin ja kieliin
Äitini kertoi mielellään nuoruudestaan ja elämästä Lopella Santamäen kartanon vaikutuspiirissä. Isä toimi Lopen kunnanhallituksessa ja hän antoi kaikille kolmelle tytölle mallin yhteiskunnallisesta toiminnasta. Tytöt osallistuivat maataloustöihin, kun ehtivät, ja kulttuuritoiminta suojeluskuntatalolla oli vilkasta. Äitini rakasti näyttelemistä ja itse Jalmari Finne ohjatessaan näytelmiä Lopella oli kehottanut Lahjaa hakeutumaan näyttelijäkoulutukseen. Äitini oli sittemmin yksi Helsingin Ylioppilasteatterin perustajajäsenistä.
1920-luvun alussa äitini muutti Helsinkiin ja alkoi opiskelunsa Helsingin yliopiston kielitieteellisessä tiedekunnassa pääaineenaan saksan kieli, mutta sivuarvosanat hän otti ruotsista, englannista ja tietysti myös latinakin oli pakollinen aine tuolloin. Opettajan ammatissa tarvittiin myös kasvatustieteitä. Opiskeluaikanaan hän toimi runoilija Saima Harmajan kotiopettajana. Äitini näytteli edelleen ja sen lisäksi hän oli perustamassa Ylioppilaiden raittiusyhdistystä (YRYÄ).
Opiskelijapiireissä äitini tapasi tulevan miehensä, lääketiedettä opiskelevan Pauli Tuovisen (1903 -1965), joka myös oli täysraittiuden kannalla ja kumpikin myös jakoivat vahvan isänmaallisuuden aatteen. Isäni kuului Akateemiseen Karjalaseuraan ja sittemmin osallistui talvisotaan ja jatkosotaan toimimalla sotasairaalassa kirurgina. Naimisiin he menivät vuonna 1930 ja vanhin veljeni Matti syntyi vuonna 1931 ja nuorimmainen Olli 1944. Siinä välissä meitä on kolme sisarusta: Eeva, Paavo ja allekirjoittanut Anja. Juuri meidät kolme lähetettiin vuonna 1943 vuodeksi sotaa pakoon Ruotsiin. Äitini kieltäytyi koskaan puhumasta siitä tilanteesta ja siihen liittyvistä ajatuksistaan - hän sanoi vain, että se oli hänen elämänsä vaikeinta aikaa. (Itse olin kolmivuotias silloin.)
Ruuhkavuosien jälkeen järjestöaktiiviksi
Äitini, joka oli kasvanut ilman omaa äitiään, kehitti itse oman äiti-mallinsa. Hän hoiti lapsensa mallikkaasti ja apunaan hänellä oli alkuvuosina lastenhoitaja. Kasvatusperiaatteet olivat järkevät, mitään mahdottomia meiltä ei odotettu, hyvät tavat olivat kunniassaan eikä hän koskaan suuttunut kenellekään. Vakavia keskusteluita hän kyllä harrasti tarvittaessa. Hän oli äärimmäisen oikeudenmukainen, ahkera ja tyylikäs kaikessa tekemisessään. Enkä koskaan kuullut hänen valittavan missään elämäntilanteessa, vaikka aihetta olisi kyllä ollut montakin kertaa. Kodissamme järjestettiin 1950-luvulla paljon kahvikutsuja ja myös iltapukujuhlia, joissa vanhempamme esittivät duettoja isämme samalla säestäessä pianolla ja joissa me lapset autoimme juhlissa; me tytöt tarjoiluissa ja pojat "tampuurimajureina".
Äitimme oli töissä ensin Ressussa ja sittemmin Yrjönkadun tyttökoulussa kielten opettajana ja kodin hoitamisen ja työnsä ohella hän harrasti kulttuurimenoja ja järjestötoimintaa. Hän rakasti myös elokuvia. Koko kesäksi lasten ja kotiapulaisen kanssa muutettiin huvilalle Vihtiin, jossa Hiidenkiven puutarhaa hoidettiin Santamäen kartanossa saatujen oppien mukaan.
Isäni kuoli 61-vuotiaana vuonna 1965 ja me lapsetkin lähdimme maailmalle ja niinpä yksin jäätyään äitimme lisäsi yhdistystoimintaansa. Hän toimi Helsingin Akateemisissa Naisissa entistä ahkerammin, piti kotonaan yhdistyksen kirjastoa ja johti Suomalaista Vanhainkotiyhdistystä, joka hänen aikanaan sai rakennettua Myllypuroon vanhainkodin. Taivallahden seurakunnan toiminnassa hän järjesti luonaan raamattupiirejä ja ihan jokaisissa myyjäisissä hänellä oli pika-arpajaiset vastuullaan.
Hän kävi kirkossa sunnuntaisin eikä arkaillut saarnan jälkeen mennä antamaan papille järkeviä ohjeita seuraavien saarnojen varalle, synnynnäinen opettaja kun oli. Leskeksi jäätyään hän sai vielä elää vuosien ajan toiminnallista ja täyttä elämää.
Hän tuki kuuntelemalla ja rahallisestikin ihan jokaista meistä viidestä lapsesta ja hänelle saattoi kertoa huoliaan ilman että tarvitsi pelätä luottamuksen rikkomista.
Viimeiset vuodet Onnitalossa
90-vuotiaana hän muutti Tammisaloon Onnitaloon, jossa hän asui neljän vuoden ajan, kunnes sairaalaan jouduttuaan hän nukkui pois yhtenä kesäisenä heinäkuun iltana vuonna 1996.
Niiden viimeisten neljän vuoden aikana opin tuntemaan äitiäni ehkä enemmän kuin koko elämäni aikana ennen. Asuin lähellä ja kävin Onnitalossa hänen luonaan melkein joka päivä, joskus ihan vaan tervehtimässä mutta usein myös keskustelemassa.
Viihteenä toimi joskus se, että otin sanakirjan ja sanoin suomenkielisen sanan ja hän sanoi sen englanniksi tai ruotsiksi. Saksan kielen kohdalla sanoin sanan saksaksi ja hän sanoi sen suomeksi.
Palvelutalossa asuessaan hän kertoi mielellään lapsuudestaan, sillä hiljalleen menneitten aikojen muistot valtasivat hänen mielensä oikeastaan enemmän kuin se aika yksitoikkoinen nykyhetki palvelutalossa. Hän oli elänyt kolmen sodan ajan ja muistoja oli kertynyt valtavasti. Hän oli kiertänyt maailmaa isäni matkatoverina ja tulkkina kansainvälisissä lääkärikongresseissa ja osallistunut lukuisiin naisjärjestöjen tapaamisiin sekä ulkomailla että kotimaassa.
Äitini antoi mallin sisukkaasta, tasapainoisesta, ajattelevasta, perhettään rakastavasta äidistä ja suomalaisesta naisesta, joka äitiyden lisäksi arvosti kulttuuria, koulutusta, työtä ja toisten ihmisten auttamista. Olen ajatellut aina, että kyllä kävi tuuri, kun voin sumeilematta arvostaa ja rakastaa omaa äitiäni.
Helsingissä 6.8.2022
Anja Kallio
Eläkkeelle jäänyt erityiskoulun rehtori, neljän lapsen äiti ja seitsemän lapsen mummi
