Naisen paikka

Toimittaja Reetta Meriläinen (aiemmin Helsingin Sanomien päätoimittaja ja Naisten pankin ohjausryhmän puheenjohtaja) täytti nyt huhtikuussa 75 vuotta ja pohdiskeli elämäänsä somessa hyvin koskettavasti. Millaista on luopumisen aika? Tämä sai minut taas miettimään omaa elämääni naisena tässä maailmassa. Mitä olen saanut aikaan ja onko työlläni ollut mitään merkitystä. Tämä pohdinta lisääntyi varsinkin täytettyäni 75 vuonna 2023.

Kodin opit

Olen syntynyt perheeseen, joka tuli evakkona menetetyn Karjalan alueelta. Äitini Hilkka Vaittinen oli vankkumaton tasa-arvon ja naisen arvon kannattaja. Hän oli täysin vakuuttunut siitä, että naisen arvo on yhtä suuri kuin miehen.

Tasa-arvon merkityksen äiti iskosti meille tytöille ja menin opiskelemaan ja työelämään onnellisen tyytyväisenä siitä, että minulla on arvoa. ”Vaittisen leuhkat siskokset”, sanoivat paikkakunnan pojat, kun äiti oli opettanut kulkemaan pää pystyssä. Meillä oli kuulemma tapana viedä tanssin aikana, minkä olen kuullut vasta paljon myöhemmin. Marttojen opeista äiti tärkeimmät neuvonsa otti. Naisen pitää kouluttautua ja olla kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista.

Vasta esimiesasemassa toimiessani minulle lopullisesti kirkastui totuus. Naista ei pidetty yhtä hyvänä kuin miestä. Olen hyvin vahva luonteeltani, ja hirveät taistelut naisten palkoista jatkuivat 20 vuotta, ensin omasta palkastani ja myöhemmin naisalaisteni palkoista. Hyvin vähän lopulta sain aikaan, koska naiselle ei haluttu maksaa yhtä paljon kuin miehelle vastaavassa asemassa.

Firman omistajajohtaja sanoi ihan yksiselitteisesti, että ei hänen firmansa voi alkaa koko Suomen palkkatasoa pilaamaan, jos hän alkaa maksaa naiselle yhtä paljon kuin miehelle. Siihen oli tietysti tyydyttävä, kun olin kaikki keinoni jo käyttänyt. Ei auttanut vetoaminen parempaan koulutukseen, monipuoliseen kielitaitoon ja parempaan myyntitulokseen.

Mikäli en olisi kotoani saanut niin vahvaa luottamusta omaan naisen arvooni, olisin kai tikahtunut omaan sappeeni.

Naisjärjestöjen voimaa

Olen vapaaehtoistyössä yrittänyt välittää naisen ihmisarvon ja itsemääräämisoikeuden merkitystä maahanmuuttajanaisille. ”Sinä voit itse hoitaa omat raha-asiasi ja maksaa laskut, sinun tulojasihan ne ovat!” Huivin poistamista en ole koskaan edes vihjannut. Varsinkin Ruotsissa osaansa tyytymättömiä tyttöjä ja naisia on surutta naitettu väkisin, viety maasta, pahoinpidelty ja tapettu. Suomi seuraa Ruotsin mallia. Afganistanissa ennen Talibanin uutta valtaannousua tytöt kouluttautuivat ja nousivat johtaviin asemiin. Tällä hetkellä naiset joutuvat olemaan kotiensa vankeina, myös lääkärit ja juristit. Ikkunatkin pitää olla peitettyinä. Passit on otettu pois.

Suomalaiset tytöt pärjäävät koulussa hyvin ja kouluttautuvat poikia pidemmälle tällä hetkellä. Muistan, kuinka kemian diplomi-insinööreiksi alkoi kouluttautua enemmän naisia 1980-luvulla ja he pärjäsivät koulutuksessa ja työssä miehiä paremmin. Mitä tapahtui? Alan arvostus laski ja palkkataso putosi pari tuhatta markkaa! Ei se ollutkaan niin vaikea ala, kun naisetkin siinä pärjäävät.

Islannin naiset ovat rautaa

Kun Islantiin valittiin naispresidentti Vigdis Finnbogadóttir, taisi hän olla äitini ohella yksi elämäni tärkeimmistä innostajanaisista. Hän oli eronnut yksinhuoltaja ja täysin epäsopiva monien miesten mielestä. Islannin naiset ovat ihan omaa luokkansa. He saivat taisteltua samat palkat kuin miehillä on ryhtymällä täydelliseen lakkoon lokakuussa 1975. Kukaan ei mennyt palkkatyöhönsä eikä hoitanut kotia ja lapsia (naisten yksin hoitama alue). Naisen palkka oli 60 % miesten palkasta. Kalatehtaat jouduttiin sulkemaan, kun suurin osa työntekijöistä oli naisia. Vigdis Finnbogadóttiria hänen vaalikampanjassaan auttoivat nämä samat aktivistit. Finnbogadóttir oli presidenttinä tavattoman suosittu monipuolisen kielitaitonsa ja sivistyneisyytensä vuoksi. Työvoitto Islannin naisille, joiden ansiosta voi nähdä, että jotain voi todellakin muuttua, kun naiset puhaltavat yhteen hiileen.

Suomen tasa-arvokehitystä

Suomi on maailmassa tasa-arvon edelläkävijä. Suomessa naisille myönnettiin täydet poliittiset oikeudet ensimmäisenä maailmassa. Suomessa naisjärjestöt ajoivat naisten oikeuksia jo ennen Suomen itsenäistymistä ja yhtäläinen perintöoikeus säädettiin ja vuonna 1878. Oikeuden opiskella yliopistossa suomalainen nainen sai vuonna 1901. Suomen ensimmäinen naisministeri nimitettiin vuonna 1926. Nainen vapautui miehen holhouksesta vuonna 1930.

Suomalaiset naiset loistavat maailmalla kummajaisina. Sanna Marin herätti maailmanlaajuista huomiota vahvana nuorena pääministerinä ja jatkaa edelleen näkyvästi tasa-arvotyötä. Suomen valtioneuvostossa on naisia enemmän kuin miehiä, kuten oli Marinin aikanakin.

Naiset ovat Suomessa sotien aikana pitäneet yhteiskuntaa pystyssä. Naiset työskentelivät tehtaissa, sairaaloissa ja hoitivat maatiloja. Naisjärjestöjen merkitys sota-aikana oli erittäin suuri maanpuolustuksen kannalta. Martta- ja Lotta Svärd -järjestöt toimivat sotilaiden hyväksi ja osa sotarintama-alueilla. Kummitätini oli toiminut lottana ja sai veteraanieläkettä. Kuolevan sotilaan viimeinen sana on usein ”äiti”. Se on lopullinen kunnioitus naiselle ja äidille.

Missä naisen tuoli on?

Tämän hetken maailmassa tuntuu siltä, kuin asiat menisivät naisten kohdalla huonompaan suuntaan. Sotien aikana naisia ja tyttöjä käytetään sodankäynnin välineenä. Kun Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen meni neuvottelemaan Turkin presidentin kanssa huhtikuussa 2021, hänelle ei löytynyt tuolia, vaan hän joutui syrjäiselle sohvalle istumaan, vaikka oli pääneuvottelija. Joku alempiarvoinen mies istui Erdoganin vieressä.

USA:n presidentti yrittää pudottaa naiset takaisin viime vuosisadan rooleihin. Hän on jo erottanut tärkeitä armeijan ja Naton palveluksessa olleita johtavia naisia. Pelkääkö hän naisia edelleen, vaikka voitti kaksi naiskilpailijaansa rimaa hipoen ja on maailman vaikutusvaltaisimman maan johtaja, jolla on lähes rajoittamaton valta? Naiskilpailijansa presidentinvaalien aikaan hän olisi mielellään toimittanut vankilaan tai mielisairaalaan kommenteistaan päätellen, tummaihoisen vertaaminen apinaksi oli jo täysin käsittämätöntä puhetta. Ruma puhe kohdistuu myös miehiin, mutta naisia kohdellaan kuin vääränlaisena vähemmistöryhmänä, joista halutaan muutenkin päästä eroon.

Mitä ylpeyttä ja ihailua tunnen Tanskan pääministerin Mette Frederiksenin otteesta vaikeassa tilanteessa, kun Trump yrittää viedä Grönlannin.

Toivoa muutoksesta on

Vaikka oman työni merkitys joskus pohdituttaa, tiedän poikani ja pojanpoikani antavan minulle suuren arvon. Pojantytär halusi Tampereen yliopistoon, ”kun mummokin sitä kävi”. Hän opiskelee diplomi-insinööriksi IT-alalla. Olen aktiivisesti toiminut Hyvinkään Akateemisissa Naisissa, Naisten Pankissa ja Suomen UN Womenissä ja yrittänyt saada naisten asemaa paranemaan. Kuulun myös Suomen Naiset, rauha ja turvallisuus -verkostoon. Näiden järjestöjen merkitys on erittäin suuri naisen aseman parantamisessa.

Voiko tärkein saavutus kuitenkin olla se, että oma tytär kantaa samoja arvoja ja poika kysyy neuvoa monenlaisissa asioissa, myös sijoitusasioissa, mikä on ollut enemmän miesten aluetta. Tähän voin olla tyytyväinen ja toivoa muutoksesta on. Omat lapseni ja lapsenlapseni kantavat tasa-arvon viestikapulaa.

Marjaana Lipsonen
Hyvinkään Akateemiset Naiset ry.

Henkinen siirtyminen muuttuvassa ympäristössä

Tässä artikkelissa tarkastelen luonnonympäristön muutosten vaikutusta ihmisten käsityksiin hyvinvoinnista ja osallisuudesta Pohjois-Suomessa. Näkökulma leikkaa luonnonympäristön, henkisen hyvinvoinnin ja kulttuuriperinnön, traumojen ja ristiriitojen rajoja. Esimerkkinä käytän kotiseudullani sijaitsevaa Kemijokea ja siihen liittyviä tapahtumia. Ne ovat tarinoita meistä luonnosta riippuvaisista ja siitä, mitä voisimme oppia tulevaisuutta varten. 

Solastalgia (Albrecht, 2005) termi kuvaa ahdistusta, jota koetaan, kun tutussa ympäristössä tapahtuu muutoksia. Kemijoen muutokset aiheuttivat ihmisissä voimattomuuden, surun ja avuttomuuden tunteita, joita kaikki eivät tuolloin osanneet ilmaista (Autti, 2013). Toivottavasti olemme oppineet näistä tapahtumista ja niitä seuranneista opetuksista, sillä arktisella alueella tapahtuu jatkossakin monenlaisia ympäristömuutoksia. 

Mieli ja ympäristö ovat yhteydessä toisiinsa 

Paikan henki tai paikan tuntu luo ihmisille kokemuksia merkityksestä, juurista ja jatkuvuuden tunteesta. Solastalgian käsite on tapa valmistautua tuleviin muutoksiin sekä konkreettisesti että identiteetin kannalta. Kuten Autti (2013) on esittänyt, meidän on määriteltävä uudelleen tunnereaktiomme maisemaan, joka on muuttunut elämän aikana. 

Kun elinympäristöt ja ekosysteemit ovat kriisissä, ihmisten kokema stressi ymmärrettävästi lisääntyy. Mielenterveyshaasteet yleistyvät (Kela, 2023), ja ratkaisuksi tarvitaan paljon muutakin kuin korjaavia toimia. Yksi ratkaisu on osallisuuden lisääminen myös ympäristöä koskevissa asioissa, mutta se vaatii tietoista työtä. 

Esimerkiksi äskettäin julkaistussa tutkimuksessa havaittiin, että sosiaalisesti aktiivinen vapaa-aika nuoruusiässä oli yhteydessä psykiatristen häiriöiden vähäisempään esiintyvyyteen (Timonen ym., 2022) ja päinvastoin sosiaalisesti epäaktiivinen vapaa-aika oli yhteydessä psykiatristen häiriöiden, erityisesti ahdistuneisuus- ja käytöshäiriöiden, suurempaan esiintyvyyteen. Myös lasten ja nuorten passiivisuuden osalta ruutuajasta on huolestuttavia havaintoja (Koivukoski ym., 2022). 

”Patoutunut” mieli ja keho 

Autti (2013) kuvaa Kemijoen patoamisen jälkeisiä tunteita seuraavasti: "Padotuksen myötä joen rooli muuttuu nopeasti elämän monien merkitysten lähteestä hyvin vaatimattomaksi... jokeen liittyy hiljaisuus: ihmiset liikkuivat joen varrella ja puhuivat siitä vähän. Joen elinympäristön ja luonteen muuttuminen sekä toimintojen - lohenkalastus, uinti, joki kulkuväylänä - siirtyminen pois joelta olivat selviä syitä hiljaisuuteen. Erityisesti lohen menettäminen järkytti joen käyttäjiä, ei vain taloudellisesti." 

Lohia nostetaan Isohaaran voimalaitoksen rakennustyön luona. Kuva: Museovirasto.

Autti havaitsi tutkimuksessaan, että ihmiset olivat kokeneet kulttuurisia traumoja ja ihmettelivät, miksi he olivat vaienneet. Hän esitti ajatuksen, että elinympäristömme ja jokeen liittyvän vuosisataisen arkikulttuurin tuhoutumista ei voitu käsitellä tai artikuloida yhteisössä, kun se tapahtui. Hän pohtii, miten yhteisön tunteet ympäristön tuhoutumisesta voivat nousta uudelleen esiin yhteisöissä vuosikymmeniä myöhemmin. 

Tunnistan tämän tunteen itsessäni ja olen usein miettinyt, miten voimme välttää tämän ahdistuksen ja surun tunteen siirtymisen ja siirtymisen, kun arktisilla alueilla tulee tapahtumaan muutoksia. Jos traumaattisista tapahtumista ja ongelmista ei voida puhua ja niitä ei voida käsitellä, niistä ei voida oppia eikä niitä voida soveltaa tulevaisuudessa. Niinpä puhumattomat asiat kasaantuvat ja kerääntyvät ja tuntuvat tunnistamattomana möykkynä peileissä, joka paikassa ja mielen syvennyksissä. 

Kuten Autti huomauttaa, puhumattomuus oli merkki kulttuurisesta traumasta; se oli tuskallinen, primitiivinen ja kalvava sopeutuminen, joka ilmeni erityisesti niissä, jotka kielsivät menetyksen ja ”käänsivät selkänsä joelle”. Asenteena oli, että nopea elinympäristön ja toiminnan muutos oli traumaattinen kokemus. Toipumisen ja sopeutumisen teki erityisen vaikeaksi se, että todisteet muutoksesta olivat edelleen läsnä heidän elinympäristössään ja ovat varmasti edelleen läsnä pohjoisessa. 

Kulttuuriperintö katkaistiin, mutta traumat siirrettiin 

Pohjois-Suomen vesivoiman rakentamisen aiheuttamat dramaattiset muutokset heikensivät Kemijoen paikallisten asukkaiden hyvinvointia. Ympäristötraumalle on ominaista yhteyden katkaiseminen, vaikeneminen ja viivyttely. Vaikka traumaa voidaan tukahduttaa vuosikymmeniä, se voi silti edetä sosiaalisesti välittyneessä prosessissa. 

Kulttuurisen trauman käsite (Alexander, 2004) auttaa meitä ymmärtämään Kemijokeen liittyvää hiljaisuutta. Tapahtuma jättää pysyvän jäljen yhteisön tietoisuuteen, värittää muistoja ja muuttaa peruuttamattomasti paikallisia ja henkilökohtaisia identiteettejä. 

Kotini lähellä sijaitseva Taivalkosken voimalaitos on toistaiseksi viimeinen Kemijoen pääuomaan rakennettu voimalaitos. Se rakennettiin vuosina 1972-1976. Minulla on siitä ajasta epämääräisiä muistoja, mutta lähinnä aikuisten kertomia tarinoita vieraaksi muuttuvasta joesta. 

Voimalaitoksen rakentaminen aiheutti muitakin muutoksia, esimerkiksi padon rakentaminen pakotti ihmiset siirtämään kotinsa pois nousevan veden tieltä, ja elämäntapa joen ympärillä kuihtui (Yliniemi, 2011; Länsikosken maa- ja kotitalousnaiset, 1984; Alamaunu, 1985). 

Kulttuurinen trauma siirtyy tuleville sukupolville. Muistan isovanhempieni surulliset tarinat lohista, jotka yrittivät nousta merestä kutemaan Kemijokea ylöspäin, ja yrittäessään ne löivät päänsä patoon, jolloin padon alapuolinen meri muuttui verenpunaiseksi ja oli täynnä kuolleita lohia. Näitä ruhjoutuneita kaloja ihmiset juuri nostivat koreihin ja pusseihin, kun he katselivat tätä kohtausta surullisina. Joen patoaminen herätti asukkaissa aggressiivisia tuntemuksia. Iso haaran patoa harkittiin jopa räjäytettäväksi (Niemi 2021). Nuoremmat sukupolvet olivat kuitenkin nähneet vanhemman sukupolven vaikeudet sopeutua muutokseen, mikä vaikutti heihin voimakkaasti. Tällaiset muistot voivat elää psyykkisenä todellisuutena yli sukupolvien. ¨

Kulttuurinen trauma elää ihmisissä 

Marianne Hirsch (2008) on kirjoittanut jälkimuistista. Jälkimuisti on sosiaalisen oppimisen muoto, jossa historiallisen tapahtuman todistajat siirtävät tapahtuman muistoa seuraaville sukupolville sekä kognitiivisesti että emotionaalisesti. Varsinaisen muistamisen sijaan siihen liittyy pikemminkin emotionaalista herkkyyttä ja tapahtumien mielikuvituksellista uudelleenkäsittelyä. 

Kulttuurinen trauma kuvastaa paikan keskeistä merkitystä ihmisille. Paikkoja ja niiden merkityksiä koskevat tunteet ja ajatukset kumpuavat ihmiselämän, arkielämän ja kokemusten kaikista osa-alueista. Paikan ilmapiiriin vaikuttavat nähtävyydet, äänet ja tuoksut, jotka puolestaan riippuvat siellä tapahtuvista toiminnoista. Ihmisten suhde paikkaan on sidoksissa sen kontekstiin, toimintaan ja historiaan, joten paikoilla on ainutlaatuiset merkityksensä. 

Ympäristömme heijastelee paitsi yhteisömme käytännön ja teknisiä mahdollisuuksia myös kulttuuriamme ja yhteiskuntaamme, tarpeitamme ja toiveitamme. 

Pohdintoja osallisuudesta 

Demokratian näkymät näyttävät huonoilta erityisesti Lapissa (Jämsén ym., 2022). Menneisyys huomioon ottaen ei ole yllättävää, että ihmiset ovat kokeneet vuosikymmeniä osallistumattomuutta elämäänsä ja ympäristöönsä vaikuttaviin päätöksiin. 

Siellä, missä traumatisoituminen on tapahtunut olosuhteista johtuen eli pitkän ajan kuluessa, ihmisten elämän normaalius on ollut epäsuhtainen siihen nähden, mikä olisi ollut heille hyväksi. Siksi epänormaali voi tuntua tällaisesta ihmisestä täysin normaalilta. Tai päinvastoin, tilanteet, jotka ovat pohjimmiltaan täysin normaaleja, voivat muuttua traumatisoituneelle henkilölle ylivoimaisen vaikeiksi kestää. 

Auttin tutkimus valottaa yhteiskunnan rakenteellisia muutoksia 1950- ja 1960-luvuilla. Valtion poliittinen kontrolli ja rakentajien hallitseva asema ylläpitivät rakentamisen suurta narratiivia, ”jota vasten ristiriitaiset näkemykset hylättiin ja vaiettiin sopimattomina”. 

Konflikteista yhtenäisempään tulevaisuuteen 

Kriisit vaivaavat nykyään maailmaa, kuten ihmisten väliset konfliktit ja eriarvoisuus. Akrasia tarkoittaa tilaa, jossa toimintamme on vastoin tietoamme tai arvojamme. Länsimainen filosofia, jonka juuret ovat jo vahvasti uskossa ihmisen rationaalisuuteen, on yrittänyt selittää tätä ilmiötä, joka on rationaalisen ihmiskuvan kannalta niin kiusallinen. Miten on mahdollista, että rationaalinen olento toimii järkeään vastaan - eikö tämä osoita, että hänen toimintansa ja siten hän itse on irrationaalinen? Eikä ainoastaan järjen vaan myös tunteidensa vastaisesti. 

Kemijoen muutoksen jälkeen suhde jokeen oli jopa häpeällinen joelle itselleen: kerran niin mahtava joki, elämän antaja, oli lyöty olemattomiin. Vehkalahti ja Ristaniemi (2022) paljastavat artikkelissaan, miten moninaiset kiintymyssuhteet sitovat maaseudun nuoria lähiympäristöönsä, jossa menneisyys on läsnä maisemassa ja arjessa lukemattomin tavoin. Kuuluminen oli jatkuva prosessi, jossa he sijoittuivat sukupolvien väliselle jatkumolle. Samoin Ristaniemi (2023) pohdiskeli tutkimuksessaan, jossa huoli heijastelee pelkoa sukupolvien välisestä suhteesta ja kulttuurisen jatkumon katkeamisesta. Menneisyys vaikutti siis monin tavoin ajatuksiin tulevaisuudesta. 

Samoin omassa väitöstutkimuksessani luonto oli nuorille tytöille merkityksellinen, ja he elivät jatkuvassa vuorovaikutuksessa sen kanssa. Myös Pasasen (2020) tutkimuksessa yksi keskeinen elementti on mahdollisuus vuorovaikutukseen luonnonympäristön kanssa. Tämä on vaarassa kadota, jos ihmisillä ei ole pääsyä luonnon virtaukseen ja rytmiin. Kemijoen varrella on nyt menetetty jotakin pysyvästi, kun ihmiset eivät voi enää osallistua joen liikkeeseen ja sen tuomaan jatkuvuuden tunteeseen. 

Kun kiinnostus kääntyy yhä enemmän pohjoiseen, on syytä muistaa, mitä menneisyydessä tapahtui ja mitä seurauksia sillä oli. Luonnolla on arvo, jonka heijastukset on otettava huomioon ja arvostettava myös muiden arvojen rinnalla. 

Varpu Wiens

Meri-Lapin Akateemiset Naiset ry.

Lähteet: 

Albrecht, G. (2005). ‘Solastalgia’: A New Concept in Health and Identity. PAN: Philosophy, Activism, Nature 3 /2005, 44–59. https://doi.org/10.4225/03/584f410704696 

Alamaunu, E. (1985). Muistojen Taivalkoski. Pohjolan Sanomat Oy. 

Alexander, J. (2004). Toward a Theory of Cultural Trauma. In J. Alexander, R. Eyerman, G. Giesen, N. Smelser, & P. Sztompka (Eds.), Cultural Trauma and Collective Identity (pp. 1–30). University of California Press. 

Autti, O. (2013). Valtavirta muutoksessa: vesivoima ja paikalliset asukkaat Kemijoella. [Väitöskirja, Oulun yliopisto]. (Acta Universitatis Ouluensis, Series E, Scientiae rerum socialium). Oulun yliopisto. 

Hirsch, M. (2008). The Generation of Postmemory. Poetics Today, 29(1), 103–128. 10.1215/03335372-2007-019 

Jämsén, P., Kaartinen, J., Westinen, J., & Turja, T. (2022). Demokraattiset osallistumismahdollisuudet Suomessa. Kyselytutkimus kansalaisten ja päättäjien ajatuksista päätöksentekoon osallistumisesta ja demokratian tulevaisuuskuvista. (Sitran selvityksiä, 220). Saatavilla 18.3.2023 https://www.sitra.fi/julkaisut/demokraattiset-osallistumismahdollisuudet-suomessa/ 

Kela (2023). Tietopaketti: sairauspoissaolot. Saatavilla 9.2.2023 https://tietotarjotin.fi/tietopaketti/2699253/tietopaketti-sairauspoissaolot 

Koivukoski, H., Hasanen, E., Tolvanen, A., Chua, T., Chia, M., Vehmas, H., & Sääkslahti, A. (2022). Meeting the WHO 24-hour guidelines among 2–6-year-old children by family socioeconomic status before and during the COVID-19 pandemic: A repeated cross-sectional study. Journal of Activity, Sedentary and Sleep Behaviors, 2(2). https://doi.org/10.1186/s44167-022-00010-4 

Länsikosken Maa- ja kotitalousnaiset. (1984). Entinen Taivalkoski. Valokuvia Koskenkalastajista ja kalastuspaikoista. Pohjolan Sanomat. 

Niemi, T. (2021). Lohen surma. Kuka murhasi Kemijoen lohen. Lohen surma | Yle Areena 

Pasanen, T. (2020). Everyday physical activity in natural settings and subjective well-being : Direct connections and psychological mediators. [Doctoral dissertation, Tampere University]. Tampere university. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-1378-4 

Ristaniemi, H. (2023). ”Täällä on merkitystä mihin sukuun synnyt, se vaikuttaa kaikkeen.”: historiatietoisuuden muotoutuminen ja merkitykset Suomen saamelaisalueen tyttöjen elämässä. [Väitöskirja, Oulun yliopisto]. (Historia Acta Universitatis Ouluensis. B, Humaniora). Oulun yliopisto. 

Timonen, J., Niemelä, M., Hakko, H., Alakokkare, A., & Räsänen, S. (2022). Social leisure time activities as a mediating link between self-reported psychological symptoms in adolescence and psychiatric morbidity by young adulthood: the Northern Finland 1986 Birth Cohort study. European Child & Adolescent Psychiatry. https://doi.org/10.1007/s00787-022-02107-2 

Vehkalahti, K., & Ristaniemi, H. (2022). Places of Belonging, Places of Detachment : Belonging and Historical Consciousness in Narratives of Rural Finnish Girls. In D. Farrugia, & S. Ravn (Eds.), Youth Beyond the City: Thinking from the Margins (pp. 195–214). Bristol University Press. https://doi.org/10.51952/9781529212037.ch010 

Yliniemi, E. (toim.). (2011). Väylän kyydissä. Keminmaa Seura ry.

Rauha, toivo ja tasa-arvo

Akateemisten Naisten paikallisyhdistysten verkkoesittelysarjassa käytiin tänä keväänä kiinnostavaa ideoidenvaihtoa ja keskustelua yhdistysten kesken. Lämmin kiitos kaikille keskusteluihin osallistuneille. Viimeisellä tapaamiskerralla pohdimme, miten vaikeaa voi olla ylläpitää toivoa nykyisessä maailmantilanteessa. Samalla pohdimme, miten järjestömme alkuaikojen ison teeman, rauhan, voisi tuoda nykyistä paremmin näkyviin Akateemisten Naisten toiminnassa. Nämä kaksi teemaa nivoutuvat likeisesti toisiinsa. Viime kädessä rauhantyö on toivon vahvistamista, muistuttaa Suomen Akateemisten Naisten Liiton toimitusjohtaja Susanna Sulkunen.

Kuva: Pexels

Rauha sodan poissaolona

Keskustelu rauhasta virisi Akateemisissa Naisissa helmikuussa 2022, jolloin Venäjä aloitti hyökkäyssotansa Ukrainassa. Huoli Ukrainan kohtalosta ja kokemus sodan läheisyydestä sai meidät luonnollisesti toivomaan sodan päättymistä, rauhan paluuta. Samana vuonna Suomen Akateemisten Naisten Liitto juhli 100-vuotisjuhlavuottaan ja kuten merkittäviin virstanpylväisiin sopii, tuolloin muisteltiin paljon sitä, mistä Liiton taival oli saanut alkunsa.

Akateemisten Naisten maajärjestöjen verkosto perustettiin pian ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Akateemisten Naisten maailmanjärjestön vuonna 1919 perustaneet englantilaiset ja yhdysvaltalaiset koulutetut naiset halusivat edistää naisten kouluttautumista sekä kansojen välistä luottamusta ja yhteenkuuluvuutta. International Federation of University Women, IFUW (nyk. Graduate Women International, GWI) kutsui eri maiden koulutettuja naisia mukaan toimintaansa ja vuonna 1922 kutsu tavoitti myös helsinkiläiset koulutetut naiset. Vuosikymmenten mittaan Akateemiset Naiset ovat tavanneet toisiaan eri puolilla maailmaa, muodostaneet syviä ystävyyssuhteita ja tehneet yhteistyötä YK:ssa ja sittemmin myös EU:ssa.

Rauha yhteiskunnallisena tasa-arvona ja yhdenvertaisuutena

YK ja EU ovat merkittäviä rauhanprojekteja. Ne molemmat perustettiin vastareaktiona suursodalle, pyrkimykselle päästä pois valtioiden välisestä väkivaltaisesta konfliktista. Rauhantyö ei kuitenkaan pelkisty vain valtioiden välisten konfliktien ratkaisemiseksi. Yhteiskunnallisen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistäminen ja ihmisoikeuksien toteutumisen vahvistaminen yksilöiden, yhteisöjen ja yhteiskunnan tasolla ovat keskeinen osa rauhantyötä. Tasa-arvoinen yhteiskunta on kunkin maan sisäisen rauhan tae.

Demokraattisissa yhteiskunnissa kansalaisjärjestöt voivat edistää yhteiskunnallisia päämääriään monin eri tavoin. Tästä hyvänä esimerkkinä käy viime eduskuntavaalit, jolloin Liitto sai Akateemisten Naisten keskeiset vaikuttamistavoitteet sekä uuteen hallitusohjelmaan että hallituksen myöhemmin valmistuneeseen tasa-arvo-ohjelmaan. Akateemiset Naiset edistävät edelleenkin naisten kouluttautumista purkamalla koulutusalojen ja ammattien sukupuolittuneisuutta sekä edistämällä palkkauksen ja kotoutumisen tasa-arvoa.

Kotimaiseen poliittiseen päätöksentekoon vaikuttaminen voi auttaa edistämään naisten oikeuksia myös muissa maissa. Suomen Naiset, rauha ja turvallisuus -verkoston jäsenenä Liitto auttaa pitämään naisten ja tyttöjen oikeudet Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskiössä. YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman 1325 ”Naiset, rauha ja turvallisuus” (2000) tavoitteena on suojata naisia ja tyttöjä aseellisissa konflikteissa sekä tukea heidän osallistumistaan konfliktien ehkäisyyn ja rauhanrakennukseen. Päätöslauselman toimeenpano on edistänyt Suomessa esimerkiksi Puolustusvoimien tasa-arvokehitystä, ja päätöslauselma on olennainen osa myös Suomen EU- ja Nato-yhteistyötä.

Rauha toivona

Akateemisten Naisten vaikuttamistyö on vahvistanut omaa tulevaisuususkoani siitä, että yhteiskunnallinen ja poliittinen muutos on mahdollinen – myös kansainvälisellä tasolla. Valitettavasti viesti Liiton vaikuttamistyöstä ei aina välity pienten resurssien vuoksi, vaan tietoa voi joutua etsimään esimerkiksi Liiton verkkosivuilta ja somekanavista. Parhaiten Akateemisten Naisten vaikuttamistyöstä pysyy tietysti ajan tasalla osallistumalla siihen itse. Euroopan kattojärjestön hallitukseen avautuu jälleen haku toukokuussa ja Liiton hallitukseen voi asettua ehdolle syyskuun alkuun mennessä.

Rauhaa voidaan rakentaa myös paikallisesti. Ruohonjuurityön rauhantyö voi olla esimerkiksi tiedon levittämistä ja tuottamista. Akateemisten Naisten paikallisyhdistyksille ideoitiin uusia toimintamuotoja ja -teemoja yhdistysten työpajassa joulukuussa 2022 viikko sen jälkeen, kun Liiton vuosikokous oli päättänyt sisällyttää käsitteen rauha Liiton uusiin sääntöihin ja paikallisyhdistyksille tarjottaviin mallisääntöihin (kuvat).

Järjestötoiminta tarjoaa jäsenille puitteet luoda yhdessä juuri heille merkityksellistä toimintaa. Vapaaehtoistoiminta vahvistaa myös tutkitusti pitkän aikavälin yhteiskunnallista kestävyyttä ja kriisinsietokykyä. Turvallinen ja yhteisöllinen yhteiskunta syntyy, kun kansalaiset voivat osallistua ja kokea kuuluvansa johonkin.

Julkisessa keskustelussa korostuu ehkä jo liikaakin kriisipuhe. Sen vastapainoksi tarvitaan keskustelua, jossa ihmisille tarjotaan ratkaisuja ja toivoa. Keskustelun herättäjinä voivat hyvin toimia esimerkiksi paikalliset lukupiirit, jotka ovat Akateemisissa Naisissa suosittuja. Tutkijat ja asiantuntijaseminaarit voivat puolestaan tarjota tutkimustiedon tuomaa laajempaa kontekstia.

Naisjärjestöjen rooli resilienssin vahvistajana on yksi niistä aiheista, joista keskustellaan Suomen Naiset, rauha ja turvallisuus -verkoston seminaarissa Helsingissä Tieteiden talolla perjantaina 5.9.2025. Hybridiseminaari järjestetään YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman 25-vuotismerkkivuoden kunniaksi.

Jo toukokuussa (28.5.) on mahdollisuus kuulla, mitä tutkijat pohtivat Natossa tehtävästä tasa-arvotyöstä. Rauhaa voidaan ja kannattaa vahvistaa sielläkin, missä varaudutaan sotaan.

Susanna Sulkunen
sanl.fkaf(a)akateemisetnaiset.fi