Toisen asteen koulutus myllerryksessä

Viime aikoina tapetilla on ollut lukion ja ammatillisen koulutuksen rahoitusjärjestelmät ja rakenteellista kehittämistä koskevat uudistukset. Samalla koulutuksen järjestelmäverkkoa uudistetaan ja tiivistetään. Kyseessä on suomalaisen koulutusjärjestelmän historian mittavimmista muutoksista, jolla pyritään paitsi säästöihin, myös pedagogisiin uudistuksiin.

Uudessa rahoituslainsäädännössä palkitaan tuloksellisuudesta. Koulutuksen järjestäjien on siis rakennettava tutkintoja, joilla työllistytään. Käytännössä tämä tarkoittaa yksilöllisiä etenemispolkuja, erilaisista osaamisista joustavasti koottuja tutkintoja; näkökulmana työllistyminen. Työssä oppimista lisätään ja ennen kaikkea tarvitaan aiempaa enemmän dialogia työelämän ja koulutuksen kesken kaikilla toisen asteen koulutuksen tasoilla.

Lukion tuntijako

Valtioneuvosto hyväksyi asetuksen lukiokoulutuksen uudesta tuntijaosta 13.11.2014. Uusissa tavoitteissa korostuvat: ajattelun taidot, oppimaan oppimisen taidot, ongelmanratkaisu, kriittinen ajattelu ja luovuus sekä vuorovaikutus- ja yhteistyötaidot. Tämän lisäksi uudessa tuntijaossa korostuvat tiedonhankinta, hallinta- ja tietotekniset taidot. Myös yrittäjätaidot ja työelämätaidot painottuvat lukion uudessa tuntijaossa.

Tärkeäksi taidoksi nostan oppimisen motivaation ja oppimaan oppimisen taidot. Lukiolaisen on tiedettävä miksi hän opiskelee lukiossa, mitä taitoja tarvitaan jatko-opinnoissa ja työelämässä ja minne hän aikoo jatkokouluttautua. Oppimisen tulee olla nuoren kannalta merkityksellistä, toisaalta vaativaa, jotta oppimisen motivaatio herää.

Myös tiedonhankinta-, hallinta- ja tietoteknisiä taitoja tarvitaan niin jatko-opinnoissa kuin työelämässäkin. Nämä kaikki ovat tärkeitä taitoja ja niiden saavuttaminen haastaa lukion uudistamaan pedagogiikkaansa mm. siten, että opettajien välinen yhteistyö lisääntyy (oppiainerajat ylittävät yhteiset kurssit ja teema-alueet) ja koulun toimintaympäristön muutokset huomioidaan aikaisempaa paremmin opetuksessa, oppimisessa ja opinto-ohjauksessa.

Itse lukion tuntijakoon tehdyt muutokset ovat vähäisiä. Tuntijaon uudistukset ovat pieniä verrattuna esimerkiksi peruskoulun tuntijakoon. Peruskoulunhan tuntijaon aikaväli on noin kymmenen vuotta. Uusi lukion tuntijako astuu voimaan 1.8.2016 ja joulukuussa avataan palauteverkkokysely tuntijaosta osoitteessa: http://www.minedu.fi Ministeriön kotisivua kannattaa seurata ja osallistua kyselyyn.

Tulevaisuuden peruskoulu -hankkeen keskustelutilaisuus Tampereella

Opetus- ja kulttuuriministeriön kaikille avoin Tulevaisuuden peruskoulu -keskustelutilaisuus järjestettiin Tampereella 2.12.2014 Tampereen yliopisto normaalikoulussa. Aiheena oli joustavat opetusjärjestelyt.

Tulevaisuuden peruskoulu -kehittämishankkeen tavoitteena on selvittää perusopetuksen nykytilaa ja oppimistulosten heikkenemisen syitä, kaventaa tyttöjen ja poikien oppimistulosten eroja ja löytää keinoja oppilaiden kouluviihtyvyyden ja motivaation parantamiseen.

Hankkeessa toteutettiin syksyllä laaja verkkokysely, johon vastasi lähes 7000 vanhempaa, oppilasta ja opettajaa. Vastaajista 25 % oli opettajia ja 45 % huoltajia. Vastauksissa ilmenneitä huolenaiheita ovat: osaamistason lasku, PISA-tulosten lasku, erityisesti matematiikan osalta, ja opettajien osaamisen kehittäminen ja täydennyskoulutus sekä pienempi ryhmäkoko.

Syitä erityisesti osaamistason laskuun haettiin koulun ulkopuolelta, yhteiskunnallisesta muutoksesta, koulun rakenteista ja koulun merkityksen vähenemisenä nuorten elämässä. Koulu ei ole enää samanlainen nuoren itsensä toteuttamisen foorumi kuin aiemmin.

Tampereen tilaisuudessa rehtorin puheenvuoron piti Esa Parkkali Juhannuskylän koulusta. Hän esitteli joustavia opetusjärjestelyjä peruskoulussa. Aluerehtori Päivi Laukkanen puolestaan puhui oppimisen muutoksesta ja ilmiömäisestä oppimisesta. Oppilaan ja opettajan puheenvuorot tulivat Pohjois-Hervannan koulusta. Molemmat puheenvuorot korostivat tieto- ja viestintätekniikan osaamista ja sen kehittämistä tulevaisuuden peruskoulun oppimisen taidoissa.

Aiemmin vastaavanlaisia aiheiltaan erilaisia tilaisuuksia on järjestetty Oulussa, Turussa ja Helsingissä. Porissa aiheena oli: tehostettu ja erityinen tuki sekä tasa-arvo ja yhdenvertaisuus. Joensuussa aiheena oli puolestaan opettajien perus- ja täydennyskoulutus. Tulevaisuuden peruskoulu -hankkeen loppuraportti ilmestyy ensi vuoden alkupuolella, jolloin jokainen meistä voi lukea hankkeen tuloksista ja tutustua visioihin tulevaisuuden peruskoulusta.

FT, KL Auli Ojala
Kirjoittaja toimii Yrityskylä-tutkijana Tampereen perusopetuksen hallinnossa
(auojala[a]saunalahti.fi)

Gender in Peacebuilding

Joku viisas on sanonut, että seminaari on onnistunut, jos vielä viikon päästä muistaa edes kaksi tilaisuudessa esiinnoussutta asiaa. Näillä kriteereillä – ja toki muutenkin -  Suomen 1325-verkoston,  International Alertin ja ulkoasiainministeriön tiistaina 9.12.14 järjestämä Gender in Peacebuilding -seminaari sai täydet pisteet.

Ensimmäinen mieleen jäänyt asia nousi esiin jo ulkoministeri Erkki Tuomiojan tervetuliaissanoissa: Rauhanvälitystehtäviin tarvitaan lisää naisia. Sama ajatus toistui useassa muussakin puheenvuorossa eri näkökulmista. Naisten mukaantulo voisi tehdä rauhansopimuksista laajemmin hyväksyttyjä ja kestävämpiä, ei vain pienen eliitin aikaansaannoksia. Tuomiojan mukaan kriisinhallintatehtävissäkin naisia on vain n. 40 %.  Olisiko meidän jäsenistössämme kiinnostuneita? Olisiko tässä infotilaisuuden paikka? 

Sukupuolinäkökulma rauhanrakentamisessa on yleisesti hyväksytty ja on antanut mahdollisuuden käsitellä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa konfliktialueilla, mutta usein tapa lähestyä ongelmia jää pinnalliseksi eikä ymmärretä, miten monet asiat ovat ”sukupuolittuneita”  erityisesti siellä missä rauhanprosessit ovat hauraita. Ei riitä, että ajatellaan ihmisiä vain miehinä ja naisina, vaan on ymmärrettävä, miten monet muut tekijät kuten ikä, asuinalue, siviilisääty, sosiaalinen ryhmä tai seksuaalinen suuntautuneisuus vaikuttavat sukupuoliseen identiteettiin.

Tästä taustasta nousi toinen minulle uusi asia. Minä muiden mukana olen nähnyt naiset konflikteissa uhreina.  Ei ole pelkästään näin, vaan monet naiset kokevat sovittelun muodot vanhakantaisina.  Naiset eivät halua olla kohteita, vaan aktiivisia toimijoita. Ei ole oikein, että miehet neuvottelevat ja sopivat naisiin kohdistuneista väkivallanteoista ja niiden rankaisemisesta. Uutta oli myös tieto, että aselevon aika ei suinkaan vähennä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, vaan päinvastoin pahentaa tilannetta.

Seminaarin pitkä päivä oli jaoteltu niin, että kiinnostus ei herpaantunut. Aamupäivän keskeisessä osassa tohtori Henri Myrttinen esitteli päivän teeman taustana olevaa tutkimusta ja iltapäivä oli omistettu kahdelle paneelikeskustelulle. Valitettavasti en päässyt kuulemaan SANL-FKAF:n puheenjohtajan Helena Rannan avauspuheenvuoroa, jossa hän oli nostanut esiin rauhanrakentamisen keskeisen ongelman: liian usein työ jää kesken – sopimus saadaan aikaan, mutta ongelmat jäävät kytemään. Tästä kuulemme varmaan vielä lisää. 

Liiton kansainvälisistä asioista vastaavana iloitsin siitä, että  seminaariin osallistui ainakin kahdeksan jäsentämme, Helena Ranta ja Terhi Nieminen-Mäkynen esiintyjinä ja muut kuulijoina.  

MLT

(marjatoivanen(a)hotmail.com)

Kotikielen osaamista voidaan elvyttää digitaalisin menetelmin

Ruotsissa on liki 200 000 suomalaista siirtolaista, ja suomi on yksi Ruotsin viidestä virallisesta vähemmistökielestä. Huddingen kunnassa lapsilla on oikeus käyttää omaa kieltään. Huddingenissa on suomenkielinen esikoulu, mutta silti monet suomalaiset lapset menevät ruotsinkielisiin opetusryhmiin. Suomen kielen taitojen elvyttämiseksi Huddingenissa aloitettiin Digi-Revi -projekti yhteistyössä kunnan ja Uppsalan yliopiston kanssa. Projektissa on mukana 12 ryhmää 12 esikoulusta. 

Projektissa hyödynnettiin erilaisia digitaalisia keinoja lasten suomen kielen vahvistamiseksi: 

• Skype. Lapset, joilla ei ole suomenkielisiä kavereita, saavat Skypellä puhe- ja tekstiyhteyden toisiin suomenkielisiin lapsiin ja he voivat laulaa ja tanssia yhdessä suomeksi.
• Digitaaliset kirjat. Lapset voivat lukea suomenkielisiä e-kirjoja.
• Internet. Lapset voivat internetissä osallistua omalla kielellään lastenkulttuuriin ja esimerkiksi laulaa suomeksi YouTubessa.
• Leikit ja pelit. Lapsille on tarjolla digitaalisia muistipelejä suomeksi.
• Hakemistoja.  Koululla on puhuva kuvasanakirja verkossa.

Lasten taidot kehittyvät kommunikoinnin avulla dialogein yhdentyvässä maailmassa. Digitaalisten mahdollisuuksien hyödyntäminen internetissä avaa ovia maailmaan. Tuleminen osaksi sitä on osa demokratiaa. Internet voi muodostaa paikan kommunikoida, tutustua ja vaihtaa ideoita/ajatuksia. 

Digitaalinen kommunikointi omalla kielellä mahdollistaa myös läheisyyden ja nopeuttaa sopeutumista. Lapset voivat olla omissa kouluissaan  tai tarhoissaan ja saada yhteyden toisissa kouluissa oleviin lapsiin.   

Samat välineet yhteydenpitoon löytyvät joka esikoulusta ja tarhasta täällä Tampereellakin. Tämä lisännee maahanmuuttajalasten viihtyvyyttä osana suomalaista yhteiskuntaa.

Lisätietoja: Lic.Stud. Petra Petersen, Institutionen for pedagogik, diaktiktik och utbildningsstudier, Uppsala universitet. 

Lähde: Digitalisera-Revitalisera: Ett forskningsprojekt där lärplattor används foratt revitalisera det finska språket I Huddinges förskolor (2014).

FT Auli Ojala

SANL-FKAF:n hallitusjäsen

Yrityskylä tuli Tampereelle

Taloudellisen tiedotustoimiston (TAT) koordinoima Yrityskylä-oppimishanke tuli Tampereelle jo keväällä 2013 ja aluksi sen sijoituspaikaksi tuli ”Rollikkahalli”. Nyttemmin Yrityskylä sijaitsee Tampereen keskustassa osoitteessa Puutarhakatu 8.

Mikä on Yrityskylä?

Yrityskylä on kuudesluokkalaisille suunnattu yhteiskunnan, työelämän ja yrittäjyyden oppimisympäristö. Sen on kehittänyt ja sitä hallinnoi Taloudellinen tiedotustoimisto (TAT).

Yrityskylän toiminnanjohtaja Tomi Alakoski keksi idean Yrityskylästä vieraillessaan USA:ssa. Siellä oppilaat, vanhemmat ja opettajat ideoivat yhdessä tyhjään tehdashalliin pienen kylän elävöittämään yhteiskuntaopin opetusta.

Yrityskylässä on Suomessa käynyt jo 54 000 oppilasta ja Tampereella lähes kaikki kuudesluokkalaiset lukuvuonna 2013 – 2014. 

Missä Yrityskyliä on?

Suomessa toimii alueellinen Yrityskylä Helsingissä, Varsinais-Suomessa (Turku), Pirkanmaalla (Tampere) ja Pohjanmaalla (Vaasa-Kokkola-Seinäjoki) sekä Itä-Suomessa (Mikkeli – Kuopio – Joensuu). Syksyllä aukeavat uudet Yrityskylät Espoossa ja Oulussa. Valtakunnallisesti kiertävä Yrityskylä on syksyn Porissa ja kevään Lahdessa. Yrityskylässä Pirkanmaalla on 16 eri yrityksen ja julkisen palvelun toimitilat.

Mitä Yrityskylässä tapahtuu?

Oppilas työskentelee päivän Yrityskylässä omassa ammatissaan. Työstään hän saa palkkaa ja maksaa veroja sekä toimii kuluttajana ja kansalaisena osana yhteiskuntaa. Yrityskylässä työskentelee kerrallaan noin 70 oppilasta.

Ennen Yrityskylä-vierailupäivää oppilaat suorittavat kymmenen tunnin yrittäjyyskasvatus-opintokokonaisuuden. Opettajien koulutus ja perehdyttäminen Yrityskylään tapahtuu muutaman tunnin ohjeistuksella Yrityskylässä.

Oppituntien teemat ja oppilaiden tekemät tehtävät työkirjaan auttavat oppilasta hahmottamaan oman roolinsa Yrityskylässä työntekijänä ja kuluttajana. Koko opintokokonaisuus perustuu uudistuviin opetussuunnitelmiin 2016.

Tutkimustulokset rohkaisevia
 
Tampereella on tutkittu Yrityskylää opetusmenetelmänä kolmesta näkökulmasta: rehtorit, opettajat ja oppilaat. Kouluja kehyskuntineen on ollut mukana 37 ja oppilaita on haastateltu yli 200 oppilasta, joka on 13,5 prosenttia kaikista 1526 oppilaasta Tampereen kaupungin kuudesluokkalaisista lukuvuonna 2013 – 2014. Miksi sitten kehyskunnat on otettu mukaan? Tietysti siksi, että opetussuunnitelmaa 2016 tehdään Tampereella seudullisesti!

Tutkimuksen tulokset oppilaiden näkökulmasta ovat rohkaisevia: oppilaat oppivat työntekoa Yrityskylässä ja menisivät sinne uudestaan joko samaan ammattiin kehitysmielessä tai vaihtaisivat toiseen ammattiin. Erityiskoulussa toivottiin, että TET-harjoittelu tapahtuisi ainakin osittain Yrityskylässä.

Lisää yrityskylä-raportista voit lukea oheisesta linkistä: http:/issuu.com/yrityskylaraportti

Auli Ojala, FT
SANL-FKAF:n hallitusjäsen
Yrityskylätutkija Tampereen perusopetuksen hallinnossa

Akateemisen naisen näkökulma: Arvioitu eläkkeeni on jäämässä hyvin pieneksi

Olen 1950-luvulla syntynyt nainen ja näin eläkeuudistus koskettaa myös minua.

Ylioppilaaksitulon jälkeen olin muutaman vuoden hanttihommissa, jonka jälkeen opiskelin kaksi vuotta yo-merkonomiksi.

Opiskelujen jälkeen menin naimisiin, sain kolme lasta ja hoidin heitä kotona yhteensä kymmenen vuotta. Tarhapaikat eivät olleet itsestäänselvyys 80-luvulla, joten kotihoito oli minulle silloin ainoa mahdollisuus.

Kun lapset olivat aloittaneet koulun, tein usean vuoden osa-aikaista toimistotyötä ollakseni mahdollisimman paljon kotona ja lasten tavoitettavissa. Iltapäiväkerhoja ei ollut.

Valmistuin maisteriksi 2007 työn ohessa opiskellen. Sen jälkeen olen saanut suomalaisen keskipalkan tasoista palkkaa.

Arvioitu eläkkeeni on ollut laskelmissa koko ajan hyvin pieni ja nyt uudistuksen myötä vain pienenee.

Rangaistaanko minua nyt siitä, että olen aikoinani opiskellut opintolainalla ilman opintorahaa, hoitanut itse lapseni ilman kotihoidontukea ja päivähoitopaikkoja, panostanut aikaan jälkikasvun kanssa ja lisäksi tyytynyt vaatimattomaan elintasoon?

Itse olin ajatellut, että nyt tulevina vuosina minulla on mahdollisuus tehdä työtä yli eläkeiän kohtuullisella palkalla ja saada tulevaisuudessa jonkintasoista eläkettä, mutta toisin taitaa käydä?

Onneksi Akava ei tullut mukaan sopimukseen. Poliitikoistakin ainoastaan Carl Haglund (r) on nostanut esille sen seikan, ettei suunniteltu eläkeuudistus ole tasa-arvoinen ja koulutettujen naisten asema huononee.

Ja ketkä olivatkaan neuvottelemassa eläkeuudistuksesta – keski-ikäiset, isopalkkaiset miehet!

Leena Lestelä
Espoo


Mielipidekirjoitus on julkaistu blogissamme kirjoittajan luvalla. Alkuperäinen kirjoitus julkaistiin 1.10.2014 Helsingin Sanomissa.

HYOLin koulutuspäivilla käytiin vilkasta keskustelua taloudesta ja historianopetuksesta

Historia- ja yhteiskuntaopettajien liiton (HYOL) kevätpäivät 26.- 27.4.2014 olivat tällä kertaa Tampereella.  Niin oli kaksi vuotta sittenkin. Tampere onkin keskeinen paikka koulutuspäiville. Suurkiitos siitä kuuluu aktiiviselle Pirkanmaan historianopettajien kerholle. Aktiivista ja aikaansaavaa porukkaa!  Varapuheenjohtaja Jari Pönni avasi kokouksen ja luonnehti puheessaan tulevia opetussuunnitelmia ja HYOLin hyvää jäsentilannetta, joka on noussut liki 1600 opettajajäseneen. Hyvä näin, järjestö on siis elinvoimainen ja tarpeellinen, summasi Pönni avajaispuheessaan.

Suomen rahat eivät riitä

Kansanedustaja Osmo Soinivaara puhui esitelmässään Niukan talouden sosiaaliturvasta. Soininvaara taustoitti puheessaan Suomen kansankunnan hyvinvoinnille ja nousulle 1800-luvulta lähtien. Soininvaaran mukaan taloudellista nousua edesauttoivat hyvä tuuri, hyvä koulutus, nopea sosiaalinen kierto ja Neuvostoliiton edullinen kauppa. Myös Efta-sopimuksen hyvät ehdot olivat hyvät sekä Suomen nousuun 1990 luvun puolivälistä saattanut Nokia. Edellisten lisäksi taloudellista nousua auttoi tietysti vihreä kulta: metsät. Soininvaara myös tähdensi, että vuonna 2030 työllisyysaste pitäisi nousta 65:stä liki 75 prosenttiin, kestävyysvajeen kuromiseksi kapeammaksi.  Ratkaisuksi hän esitti seuraavaa: nuoriso töihin aikaisemmin, Ruotsin mallin mukainen osapäivätyö, lasten olosuhteiden parantaminen ja jopa poikien opetusmenetelmien uudistaminen. Veroaste olisi syytä pitää Soinivaaran mukaan kohtuullisena, muutoin tulee veronmaksajista pula. Samassa puheessaan hän mainitsi lempiaiheensa perusturvatulon ja negatiivisen veroasteen, jolloin pienilläkin tuloilla kannattaa mennä töihin, ts. sosiaaliturva ei estäisi töihin menoa.  Henkilökohtaisen sosiaalitilin esimerkkeinä Soininvaara mainitsi Alankomaat ja Singaporen. Näissä maissa kerätään työntekijöiltä rahaa tulevia tarpeita varten. Osa rahasta on omaa ja osa yhteistä. Asunto on kuitenkin veronmaksajan ensisijainen hankinta, johon ei puututa sosiaalitiliä kerättäessä.

Suomalaisen hyvinvointivaltio näkymistä puhui pörssisäätiön toimitusjohtaja Sari Lounasmeri. Valtion varsinaisena tulonlähteenä on arvonlisävero. Sitä on vaikea kiertää, koska se on sidottu tuotteen hintaan. Jokainen kuluttaja maksaa siis arvonlisäveroa kaupassa käydessään. Suomen varsinainen kasvu lähtee Lounasmeren mukaan yrityksistä, jotka luovat investoinneillaan ne työpaikkoja ja verotuloja. Nyt tarvittaisiin bisnesenkeleitä, jotka lainaisivat pääomaa yrityksille ja näin saataisiin uusia kasvuyrityksiä Suomeen. Suomalaisten omaisuus on kuitenkin asunnoissa. Tämän lisäksi suomalaisten pankkitileilläkin lojuu liki 80 miljardia euroa Pörssiosakkeisiin suomalaiset ovat sijoittaneet 25 miljardia euroa ja rahasatoihin 15 miljardia euroa. Suomessa ei kuitenkaan ole pankkikriisi vaan talouselämän rakennemuutoskriisi, Lounasmeri totesi lopuksi.

Nordean ja UPM:n ja Sammon hallituksen puheenjohtaja Björn Wahlroos ei juurikaan mairitellut kuulijoita esitelmässään Suomalaisen hyvinvointivaltion tulevaisuus. Suomessa on Wahlroosin mukaan Euroopan leväperäisin työttömyysturva. Työttömiä on hankala saada töihin. Kiitos sosiaaliturvan, kärjisti Wahlroos värikkäässä puheessaan. Hyvästä sosiaaliturvasta ja kannustinloukkuongelmasta seuraa sitten osaksi osan väestön syrjäytyminen. Ja se maksaa.  Kuitenkin olemme siirtyneet suljetun maailman markkinoista globaaleille markkinoille. Kilpailu kiristyy entisestään. Työvoima täällä on liian kallista, mistä johtuu, että yritykset ja samalla pääoma muuttaa halvemman työvoiman maihin.  Palkkakustannukset ovat Wahlroosin mukaan karanneet käsistä. Hyvinvointivaltion terveydenhuolto on kallista: teknologia ja tutkimus on kallista. Onko laadun huonontamiselle tilaa, kysyy Wahlroos? Terveydenhuolto väestön ikääntyessä on ongelma koko Euroopassa, ei vain Suomessa.

Toinen hyvinvointivaltiota pureva seikka on koulutus. Ylikoulutamme ilmaiseksi yhteisillä verovaroilla Wahlroosin mukaan liikaa ihmisiä. Ylikysyntää koulutetuista on tietyillä aloilla – väärät ihmiset on siis koulutettu. Wahlroos esitti, että koulutuksessa vain ensimmäinen aste toimii hyvin, toinen aste ei, koska keskeytyksiä ja tyhjäkäyntiä on liikaa. Lisäksi Wahlroosin mukaan työmarkkinoiden rakenteita pitäisi muuttaa tuntuvasti – tässä ” hullun paratiisissa”, kuten hän värikkäästi asian ilmaisi. Wahlroosin puheenvuoro aiheutti vilkasta keskustelua, johon hän vastasi asiantuntevasti omalla, railakkaalla tyylillään.

YTT, taloustutkimuksen tutkimuspäällikkö Juha Rahkonen valotti esityksessään Tilastojen kertomaa hyvinvointivaltiosta. Hän korosti mm. sitä, että suomalainen hyvinvointivaltio nauttii kansalaisten luottamusta, jonka luottamusta myös media tukee. Tämä perustuu ajatusakselille: verot luovat esim. palveluhyvinvointia ja työ jo sinällään yksilön hyvinvointia. Palvelujen saatavuus tulee olla kaikkien kansalaisten saatavilla, totesi Juha Rahkonen lopuksi.

Virikkeitä opetukseen – ulos luokkahuoneesta oppimaan!

Muina esiintyjinä HYOLin päivillä olivat Auri Kohola Taloudellilsesta tiedostustoimistosta. Kohola puhui asiantuntijaverkon käytöstä oppitunneilla opetuksen elävöittäjänä. Yrityskummeista opetuksen monipuolistamiseen kertoi puolestaan toiminnanjohtaja Sanna Lehtonen.  Yrityskummit ovat opettajien käytössä oppitunneilla joko virtuaalisesti tai livenä. Nettikutsu tai puhelinsoitto vain perään ja kummi tulee koulullesi. 

HejJoe- koulutushanketta esitteli lehtori Kimmo Kotro Joensuun normaalikoulusta. Koulutushankkeen keskeinen sisältö kohdistuu historiallisten ilmiöiden paikantamiseen.  Oppijakeskeisen tekniikan sovellusta käytetään historiallisten ilmiöiden paikannuksesta luokkahuoneen ulkopuolella oppilaiden arjen oppimisympäristöissä.

Sunnuntaina HYOLin koulutuspäivillä oli vuorossa opintoretki Särkänniemeen Koiramäkeen ja Delfinaarioon. Visavuori ja Emil Vikströmin museo oli toisena tutustumiskohteena. Koulutuspäivien illanvietto oli puolestaan Komediateatterissa, jossa valittiin vuoden historianopettajaksi Kimmo Päivärinta. Hänet palkittiin ansiokkaasta toiminnasta opettajana ja sähköisen pedagogiikan ja oppimateriaalin kehittäjänä. 

Lämmin kiitos kaikille osallistujille sekä Tampereen kaupungille vastaanotosta historiallisella Raatihuoneella!

FT Auli Ojala
SANL:n hallitusjäsen ja UWE:n rahastonhoitaja

Suomalaiset vaikuttajanaiset

Maritta Pohls: Korkeasti koulutetut naiset. Suomen Akateemisten Naisten Liiton historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2013. 307 s.

Maritta Pohlsin teos Suomen Akateemisten Naisten Liiton (SANL) historiasta kokoaa yhteen 1900-luvun suomalaiset naisvaikuttajat. Vaikka SANL on tutkimuksen kohteena jäänyt suurten joukkojärjestöjen varjoon, sen keskeiset johtohahmot sekä keskusjärjestössä että paikallisyhdistyksissä edustavat sanan varsinaisessa merkityksessä suomalaisia vaikuttajanaisia. Teoksen henkilöstöhakemiston selailu kertoo, että SANL:ssa toimineet järjestöaktiivit ovat naisjärjestöjen tutkijoille entuudestaan tunnettuja henkilöhahmoja, joiden verkostot ulottuvat laajasti koko yhteiskuntaan.

Järjestöhistoria dokumentoi yleensä yhteenliittymän menneisyyden keskeiset tapahtumat ja mahdolliset murrosvaiheet sekä tarjoaa lukijalle vähintäänkin jäsenistön itseymmärryksen siitä, mikä tässä toiminnassa on ollut tärkeää. SANL:n historia poikkeaa tästä siinä, että yhteisönä akateemisille naisille ei muodostunut missään vaiheessa vahvaa jäsenistöä yhteen liittävää hierarkkista organisaatiota, joka olisi tuottanut yleisesti tunnetut ja tunnustetut tunnusmerkistöt.

Teoksen päätössanat ”SANL tarvitsee uutta avautumista, uudenlaisia toiminnan muotoja. Luetaan yhdessä -hanke on oivallinen esimerkki siitä, miten akateemisten naisten koulutus tulee uudelleen, kauniilla tavalla yhteiskunnan hyväksi. Tekeminen ja näkyminen tuovat jäseniä, mutta se ei sittenkään ole se tärkein asia. Järjestön tehtävä on tehdä maailma paremmaksi paikaksi elää” (s. 264) kertovat, että liiton tulevaisuus on kiinni siitä, löytyykö toiminnalle yhteistä nimittäjää, joka sitoo yhteen juuri korkeasti koulutetut naiset niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Tavanomaisista järjestöhistorioista poiketen SANL:n menneisyyden tarkastelu nostaa aivan erityisen merkittäväksi pohdinnan aiheeksi tutkimuskysymyksen: Mikä saa yhdistyksen elämään?

Suomen Akateemisten Naisten Liiton juuret juontavat ensimmäisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin ja kansainvälisessä keskustelussa heränneeseen ajatukseen siitä, että korkeasti koulutetut naiset voisivat toiminnallaan edistää maailman rauhaa. Suomessa ajatus yliopistollisen tutkinnon suorittaneiden naisten järjestäytymisestä käynnistyi Helsingissä 1920-luvun alussa. Varhaisvuosien toiminnasta tiedetään kuitenkin vähän puutteellisen asiakirja-aineiston vuoksi. Sukupuoli ja korkean koulutuksen tuoma yhteiskunnallinen status eivät riittäneet yhdistämään mukaan tullutta jäsenistöä, vaan Helsingin paikallisyhdistyksen toiminta jakautui 1920-luvun kieliriidan vuoksi suomalaiseen ja ruotsalaiseen yhdistykseen.

Kahdella yhdistyksellä on ollut merkittävä asema SANL:n suunnannäyttäjänä. Vuonna 1928 perustetusta Turun akateemisten naisten yhdistyksestä muodostui myös keskeinen toimija liitossa. SANL:n muiden paikallisyhdistysten toiminta on ollut vuosikymmenien aikana usein vaakalaudalla. 1970-luku näyttäisi muodostuneen murroskohdaksi, jolloin pienet ei-yliopistokaupunkien jäsenyhdistykset lakkauttivat toimintansa. Ensimmäisenä pääkaupunkiseudun ulkopuolella aloitti vuonna 1928 perustettu Jyväskylän jäsenyhdistys: monen aktiivisen vuosikymmenen jälkeen se on supistunut noin kymmenen jäsenen yhteenliittymäksi.

Korkeasti koulutettujen naisten yhdistystoiminnan alkuvaihe ennakoi vaikeuksia, joihin SANL ei ole löytänyt ratkaisua. Punaisen langan Maritta Pohlsin tarkastelussa muodostaa keskustelu naisasiasta tai pikemminkin siitä, että liiton vaikuttajanaiset ovat halunneet välttää leimautumista yksinomaan naisasian kannattajiksi. SANL:n toiminnassa koulutuspolitiikka on nostettu naisasiaa tärkeämmäksi yhteiskunnalliseksi teemaksi. Siksi SANL on korostanut olevansa emansipatorinen yhteenliittymä, joka on halunnut mahdollistaa tyttöjen laadukkaan koulutuksen ja poistaa korkeasti koulutettujen naisten urakehityksen esteet. Tästä ajattelusta yhdistystoiminta sai yhteiskunnallisen luonteen ja jo koulutusmahdollisuuden saaneille naisille velvoitteen liittyä mukaan auttaman kanssasisariaan. Kärjistäen voisi jopa todetta, että akateemisen koulutuksen saaneen naisen velvollisuus toimia yhteiskunnallisena esikuvana, edustaa liiton historiassa ainoaa jäsenistön löyhää itseymmärrystä eli yhteisesti jakamaa käsitystä toiminnan tarkoituksesta.

SANL:n tarkoituksen toteuttamista Maritta Pohls tarkastelee liiton puheenjohtajien, heidän akateemisen koulutuksensa ja työuriensa vaiheiden avulla. Jäsennysratkaisu on poikkeuksellinen järjestöhistoriantutkimuksen traditiossa. Ratkaisu on hyväksyttävissä siksi, että juuri puheenjohtajien henkilöhahmoilla on ollut merkittävä vaikutus järjestön toiminnan linjauksiin. Pohls yhdistää pienoiselämäkerrat suomalaisen yhteiskunnan muutokseen ja kansainvälisessä katto-organisaatiossa (IFUW eli International Federation of University Women) käytyyn keskusteluun maailmanlaajuisen naistoiminnan tarkoituksesta.

IFUW:lla oli erityisen suuri merkitys toisen maailman sodan jälkeen, jolloin SANL ja monet muut suomalaiset järjestöt hakivat kontakteja juuri läntiseen Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Vastavuoroisesti useat kansainväliset palvelujärjestöt (esim. Lions-järjestö) saivat uudenlaista jalansijaa Suomessa. Pohls ei asiaa alleviivaa, mutta SANL:n ja sen jäsenyhdistyksien toiminnassa on ollut etenkin 1950-luvulta lähtien paljon samaa kuin juuri edellä mainituissa kansainvälisissä palvelujärjestöissä. Tämä toiminnan samankaltaisuus jatkui muun muassa 1990-luvun lähialueyhteistyön merkeissä.

Puheenjohtajien pienoiselämäkertojen pohjalta Pohls rakentaa kuvaa suomalaisten naisten koulutusmahdollisuuksien vaiheittaisesta laajenemisesta, akateemisten naisten urakehityksestä 1900-luvun Suomessa ja ennen muuta siitä vastuun ja yhteiskunnallisen velvollisuuden värittämästä kansalaisuuskäsitteen muokkauksesta, jota juuri korkeasti koulututut naiset harrastivat.

Henkilökeskeiseen tarkasteluun Pohls tuo viitteitä ja lisäväriä poimimalla tapahtumia paikallisyhdistysten toiminnasta. Viittaukset ovat mielenkiintoisia, mutta samalla hajottavat työn rakennetta. Paikallisyhdistyksien toiminnan esittelyllä on kuitenkin oma merkityksensä juuri SANL:n kaltaisen yhteenliittymän tarkastelussa. SANL:n historia osoittaa, että järjestöjen hierarkkisella rakenteella on merkitystä toiminnan jatkuvuuden kannalta, sillä liittoon kuuluvien paikallisyhdistysten toiminnan ylläpitäminen on ollut poikkeuksellisen vahvasti riippuvainen siitä, kuinka ne ovat luoneet suhteensa keskusorganisaatioon. Samalla tavalla on SANL saanut vaikutteita kansainväliseltä kattojärjestöltä.

2000-luvun alku on ollut SANL:ssa etsikkoaikaa etenkin liiton suhteessa naisasiaan. Käymisvoimaa liitto on saanut yhteistyöstä merkittävien naisten keskusjärjestöjen, kuten Naisjärjestöjen Keskusliiton (NJKL) ja Naisjärjestöt yhteistyössä (NYTKIS), kanssa. SANL on kehittämässä toimintaansa kohti asiantuntijaorganisaatiota, joka ottaa laaja-alaisesti kantaa yhteiskunnan kehittämiseen ja päätöksentekoon. Liiton varhaista tarkoitusta, naisten kouluttautumismahdollisuuksien laventamista jatketaan edelleenkin, mutta painopiste on kehitysmaiden naisten tukemisessa. Vuonna 2013 liittoon kuului 19 jäsenyhdistystä, joiden jäsenmäärät vaihtelevat 140:stä (Turun Akateemiset Naiset) 10 jäsenen (mm. Jyväskylän Akateemiset Naiset) yhteenliittymiin. Liiton tarkoitus on palvella jäsenkunnan verkostoitumista ja osaamisen jakamista.

Maritta Pohlsin teos korkeasti koulutettujen naisten yhdistystoiminnasta on samanaikaisesti sekä kooste suomalaisten akateemisen koulutuksen saaneiden vaikuttajanaisten työurista ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta että esimerkki poikkeuksellisesta järjestöhistoriasta, jossa tarkastelun punaisena lankana on jäsenistön yhteenkuuluvuuden elementtien merkityksen pohdinta.

Marja Kokko

Alkuperäinen arvio on julkaistu Historiallisessa Aikakauskirjassa 1/2014.

Loppuun palamisen käryä

Yliopistouran valitsevat ne, jotka haluavat tutkia ja tuottaa tietoa. Sen jakaminen opiskelijoiden, tiedeyhteisön ja tiedosta kiinnostuneiden kansalaisten kanssa on sosiaalista, luovaa ja siksi palkitsevaa työtä. Tekemisen monipuolisuus, kansainvälisyys ja älyllisyys kiihottavat uteliaisuutta. Tutkimusta voi tehdä yksin tai samanhenkisessä seurassa, ja aiheensa ja menetelmänsä saa valita. Työajat joustavat, ja sisältöä syntyy toimiston lisäksi kahvilassa ja lentokentällä.

Toisessa todellisuudessa keskittymistä haittaavat päiviä pilkkovat kokoukset, media ja hallintosilppu. Lukeminen, kirjoittaminen ja ajattelu jäävät jonon hännille, joten opetus irtautuu uudesta tutkimustiedosta. Avoimien tehtävien täytöt ahdistavat, koska oma tulevaisuus on epävarma, koska ratkaisut näyttävät mielivaltaisilta tai koska on päätettävä omien työtovereiden tulevaisuudesta. Työn organisointi ja johtaminen repsottavat, eikä tehtävien laiminlyöntiin tai egoonsa tikahtuvan professorin mellastukseen työyhteisössä puututa.

Olen viime vuosina saanut tilaisuuden tarkastella yliopistoa osittain sen ulkopuolelta. Olen enenevässä määrin huolestunut ja jopa järkyttynyt siitä, että koko joukko osaavia tutkijoita eri yliopistoissa voi ilmeisen huonosti ja haaveilee uran vaihtamisesta. Pahoinvointi koskee myös varttuneita tieteenharjoittajia nuorten pätkätyöläisten lisäksi. Oireita ovat ainakin kyynisyys, unettomuus, ahdistus, kiukku ja riittämättömyyden tunteet.

Ääripäässä kummittelee kokonaisvaltainen älyllinen lässähdys, jonka seurauksena opetussisällöt jäävät päivittämättä eikä julkaisuluettelo kasva rivilläkään. Niitä, jotka vielä jaksavat, turhauttaa se, että vapaamatkustaminen sallitaan.

Vaikutelmani on, että yliopistoissa kiehuisi, ellei niissä oltaisi niin väsyneitä. Työn tuottavuus ja työhyvinvointi ovat ajautuneet törmäyskurssille vaikka tutkitusti tiedetään, että tuloksiin pääseminen tyydyttää ja viihtyminen töissä parantaa tuloksen laatua. Toistuvat organisaatio- ja järjestelmäuudistukset ovat uuvuttaneet, vaikka niissä on ollut hyviä ideoita ja päinvastainen tarkoitus.

Tutkijan maailmankuvasta käsin osa hallinnollisista ratkaisuista muistuttaa painajaismaista parodiaa, jossa Kafka kohtaa Brežnevin. Samalla kun huolehditaan organisaatiokulttuurien kohtaamattomuudesta tiede- ja yritysmaailman välillä, siitä kärsitään yliopiston sisällä.

Vähentäisikö pahoinvointia se, että resursseja kohdennettaisiin vahvemmin sisällöntuotannossa avustamiseen sen hallinnoimisen sijasta? Tai se, että tutkijat itse motivoituisivat jakamaan pieniä arkisia ratkaisuja nykyistä rohkeammin?

Kahvilaparlamentissa on pohdittu muun muassa sitä, millaisia ”lattiatason” käytäntöjä voitaisiin matkia Yhdysvalloista, koska sen mallilla on jo muokattu suomalaisen yliopistojärjestelmän ylärakenteita. Yhdysvalloissa professoria avustaa jatkotutkintoa suorittava osa-aikainen opetus- tai tutkimusavustaja. Avustaja saa korvauksen laitokselta tai tiedekunnasta sen sijaan, että apu riippuu toimenhaltijan kyvystä löytää ulkopuolisia maksajia. Erityisesti suositaan kurssien uudistamista ja julkaisutoiminnan edistämistä, eli professorin on tehtävä työtään.

Avustaja hakee tietoa, vastaa opiskelijoiden rutiinikysymyksiin, oikolukee käsikirjoituksia ja auttaa tenttivastausten ja harjoitustehtävien tarkistamisessa. Työllään hän rahoittaa opintojaan, laajentaa sisällöllisiä tietojaan ja saa arvokasta työkokemusta ja kontakteja. Opiskelijat saavat vertaistyylistä asiakaspalvelua ja julkaisutoiminta etenee, koska avustajan tekemä työ tukee sitä. Professori ja avustaja saattavat myös opettaa ja kirjoittaa yhdessä.

Väsyneessä ympäristössä ideoiden testaamista jarruttaa pelko kuvitteellisen tasaveroisuuden menettämisestä, kustannuksista ja juuttumisesta hallintosaveen. Esimerkiksi avustajakäytäntöä on pidetty hierarkkisoivana tavalla, joka alentaa avustajia, vie takaisin herraprofessori-instituution mahtikaudelle ja asettaa tehtävänhaltijat eriarvoiseen asemaan. Itse tällaisena avustajana työskennelleenä ja useita opetus- ja tutkimusassistentteja Suomessa ja Yhdysvalloissa käyttäneenä rohkenen olla sitä mieltä, että näin ajattelevat liioittelevat.

Iloa ruokkivan tuottavuuden ja tiedeyhteisön kustannustehokkuuden näkökulmasta pidän epäilyttävämpänä sitä, että – kärjistäen – ”demokratiassa kaikki kallispalkkaiset asiantuntijat ottavat itse omat valokopionsa”. Onko joku laskenut mitä tutkimus- ja opetustyössä välttämättömien rutiinituntien jakaminen avustajille maksaisi suhteessa esimerkiksi professorien näihin tehtäviin kuluttamaan aikaan? Entäpä onko kukaan kysynyt suomalaisilta opiskelijoilta, kiinnostaisiko heitä akateemiseen arkeen perehtyminen tällaisten hommien välityksellä?

Suosittu vaihtoehto siirtää töitä kollegan pöydälle näyttää ilmaiselta vain, jos ummistaa silmänsä.

Monet tutkijat voivat myös katsoa peiliin, jos ahdistus syntyy siitä, ettei käsikirjoituksia hyväksytä julkaistavaksi eivätkä opiskelijat innostu luennolla. Yleisesti tiedetään, että moni hallitsee tärkeimmän työvälineensä viestinnän huonosti mutta ei silti paneudu kirjoitus- ja puhetaitonsa parantamiseen.

Esimerkiksi kirjoittamisen jälki on mitä sattuu, jos taitoa ei ensin opettele. Pulmia kumpuaa erityisesti äidinkielen huonosta hallinnasta, joka vaikeuttaa myös vieraskielisen tekstin tuottamista. Kun asia ei tartu paperiin tai yleisö pitää tuotosta sekavana, syntyy stressiä.

Asetelmaa hankaloittaa se, että aika ja kunnon yöunet ovat tärkeimpiä resursseja sisällöllisesti hallitussa ja määräaikoja kunnioittavassa viestinnässä. Kiire on todellista, mutta johtuu myös huonosta kalenterin hallinnasta ja kyvyttömyydestä kieltäytyä uusista tehtävistä silloin, kun entiset ovat hoitamatta. Yksilöllisenä haasteena on malttaa – ja palauttaa oppiminen ja siitä syntyvä ilo oman tärkeyslistan kärkeen.

Yliopistolaisten yhteisiä työtapoja voitaisiin niitäkin arvioida kriittisemmin kuormittavuuden ja tarkoituksenmukaisuuden näkökulmista. Esimerkiksi kokouskäytäntöjen parantaminen voisi olla suoraviivaisuudessaan pieni ratkaisu, joka säästäisi tutkija-opettajien aikaa. Yksikkötasolla keskittymistä voidaan tukea rauhoittamalla osa päivistä kokouksilta.

Ajan hinta tajutaan selvemmin yritysmaailmassa, jossa tehdään tunnissa se mihin yliopistossa tarvitaan kaksi tuntia. Omien kokemusteni perusteella ero syntyy vastuiden selkeydestä ja hyväksyttävän jaarittelun määrästä. Eroja on myös puheen johtamisen ammattimaisuudessa. Yksi päätelmäni on, että mikäli yliopisto- ja yritysmaailman yhteistyötä aiotaan tiivistää tuloksellisesti, työtapojen yhteen sovittamista kannattaa harjoitella jo kotipesässä.

Rasitteen tai uhkan sijasta vaihtoehtoisten toimintatapojen kokeilemista voi pitää tilaisuutena oppia uutta, virkistää mieltä ja säästää kustannuksia jatkossa. Laajamittaisen ohjeistamisen ja uudelleen järjestämisen sijasta voitaisiin kokeilla myös työrauhaa ja katsoa, parantaisiko se vointia ja tuloksia.

Pauliina Raento
Kirjoittaja on vapaalla kulttuurimaantieteen professorin tehtävästään Helsingin yliopistossa.

Kirjoitus on julkaistu kolumnina Tieteessä tapahtuu -lehden numerossa 3/2014. http://www.tieteessatapahtuu.fi/

Euroopan Akateemisten Naisten tapaaminen Amsterdamissa onnistui hienosti

Lähes nelisenkymmentä Akateemista Naista kokoontui toukokuun alussa Amsterdamiin keskustelemaan University Women of Europe (UWE) -järjestön vaikuttamistyöstä European Women’s Lobbyssa ja Euroopan neuvostossa. 

Meet and Greet -tapahtuman osanottajia ryhmäkuvassa.

UWE:n hallitusjäsen Dr. Vera John-Mikolajewski Saksasta selosti Euroopan neuvoston toimintaa ja sen vaikutusmahdollisuuksia yksittäisen kansalaisen kannalta. Mielenkiintoista oli myös kuulla Pirrette Papen selkeä esitys Woman’s Lobbyn toiminnasta ja sen vaikutusmahdollisuuksista naisten aseman parantamiseksi Euroopassa. Pape luetteli joitakin faktatietoja Euroopan naisten asemasta: Euroopan Parlamentin jäsenistä vain 35 % on naisia. Kaksi kolmasosaa Euroopan naisista työskentelee puolipäiväisesti, mistä johtuu naisten miehiä alempi eläketaso. Lisäksi kuulimme, että joka kolmas eurooppalainen nainen on kokenut fyysistä, seksuaalista ja psykologista väkivaltaa ja päivittäin seitsemän naista kuolee lähisuhdeväkivallan uhrina. Järkyttäviä lukuja!

UWE:n hallitusjäsen Marie Jose Jonczy puolestaan kertoi kokemuksistaan sekä European Women’s Lobbyssa että Euroopan Neuvostosta. Monipuolinen vaikuttajanainen ja juristi kehoitti meitä äänestämään tulevissa Europarlamentin vaaleissa ja tietysti valitsemaan pätevän naisehdokkaan! Samassa tilaisuudessa esiteltiin myös Vantaan Akateemisten Naisten puheenjohtajan, professori Raija Sollamon koordinoimaa kansainvälistä projektia, jossa selvitetään koulutettuihin naisiin kohdistuvan perheväkivallan yleisyyttä.

Hollannin Akateemisten Naisten emännöimät iloiset illalliskutsut.

Tapaamisen toisena päivänä opimme digikeinoja ja -taitoja Uta Kropen johdolla ja pääsimme tulppaanikiertueelle. Kaikilla oli oikein mukavaa ja toista tilaisuutta toivottiin. Suurkiitos Hollannin sisarjärjestölle ja UWE:n presidentti Edith  Lommerselle järjestelyistä. Ne toimivat moitteettomasti!

Seuraavaksi odottelemmekin sitten UWE:n vuosikokousta, joka tänä vuonna järjestetään Bukarestissa (4.-7.9.2014). Vuosikokousohjelman löydät SANL:n kotisivuilta.
.
Auli Ojala (auli.ojala(at) kolumbus.fi)

Kirjoittaja on UWE:n rahastonhoitaja ja SANL:n hallitusjäsen.

Euroopan Akateemiset Naiset kokoontuvat 4. - 7.9. Bukarestissa

Euroopan Akateemisten Naisten (University Women of Europe, UWE) vuosikokous järjestetään tänä vuonna 4. - 7.9. Bukarestissa, Romaniassa.

Vuosikokousohjelman ja ilmoittautumisohjeet löydät liiton verkkosivuilta Ajankohtaista-osiosta.

Huomaathan, että kokouksen ilmoittautumismaksu on hieman edullisempi heille, jotka ilmoittautuvat jo ennen 1. heinäkuuta.

Lisätietoja antaa UWEn rahastonhoitaja FT Auli Ojala (auli.ojala[a]tampere.fi).

Tutkivat pohjoismaiset aineenopettajat koolla Göteborgin yliopistossa

Pohjoismainen ainedidaktiikan konferenssi Göteborgissa 9. -11.4.2014 kokosi yhteen liki 177 tutkivaa pohjoismaista aineenopettajaa ja opettajankouluttajaa vuotuiseen konferenssiin Göteborgin yliopistoon. Aiemmin vastaavia konferensseja on pidetty useaan kertaan Ruotsissa, kerran Norjassa (2013) ja ainakin kerran Tanskassa (2009). Seuraava konferenssi järjestetäänkin toukokuussa 2015 Suomessa, Helsingin yliopistossa. Kokouskielenä tuolloin aiemmista skandinaavisista kielistä poiketen on englanti.

Konferenssin pääpuhujana oli Steffan Selander Tukholman yliopistosta. Hän käsitteli esitelmässään arviointikäytäntöjä ja hyväksymiskulttuuria. Toisena pääpuhujana oli erityispedagogiikan dosentti  Gudrun Erickson, Göteborgin yliopistosta. Hän luennoi ansiokkaassa alustuksessaan otsikolla: mikä on hyvää arviointia ? Hän korosti esitelmässään arvioinnin monipuolisuutta.  Edellä mainittu luennoitsija on itsekin  toiminut opettajana useita vuosi kielissä,  opettanut tulevia opettajia  ja ollut mukana johtajana kansainvälisissä projekteissa. Kolmas pääpuhuja oli Missourin yliopiston apulaisprofessori Marelle A. Segel. Hän käsitteli esitelmässään arviointia kirjallisuudessa. Ymmärtäminen ja arvioinnin käyttö ylläpitävät opiskelijan oppimista ja motivaatiota.

Tutkivien opettajien esitykset – teoria ja käytäntö kohtaavat  

Tutkivien opettajien esitykset konferenssissa olivat kuitenkin mielenkiintoisimmat. Tässä esittelen muutamia mielenkiintoisempia projekteja ja esityksiä , joita pidettiin kolmena konferenssipäivänä. Niissä teoria muuttui käytännöksi. Torstain esityksessään kuvataiteiden tohtori Tarja Häikiö ja Bengt Olsson, Göteborgin yliopistosta selostivat taidealojen projektia, joka oli tehty yhteistyössä alan laitoksien ja kolmen yliopiston Göteborgin, Tukholman ja Malmön välillä vuosina 2008 – 2013. Tutkimuksessa pohditaan eroja ja yhteneväisyyksiä taidealojen arvioinnissa. Lopputulemaksi muodostui kolme arviointidimenssiota: käsityödimenssio, luova dimenssio ja persoonallinen, taiteellinen dimenssio, jotka puolestaan tuovat lisätietoa tutkittavasta asiasta ja arvioinnista ja näin helpottavat kokonaisuudessaan kyseisten alojen arviointiprosessia.

Digitaalisuus on tullut kouluun jäädäkseen. Väitöskirjaansa viimeistelevä lukion opettaja Anna-Lena Godhe tutkii multimodaalitekstejä ja niiden arviointia ruotsinkielen opetuksessa.  Tutkimus osoittaa, että digilukeminen sekä luku- ja kirjoitustaidon käsitteet ovat muutoksen kourissa tietokoneistuvassa, digitalisoituvassa yhteiskunnassa ja tällä on tietysti vaikutus myös opetukseen ja arviointiin.

Digitaalisia sovelluksia kuva- ja musiikkiaineisiin yläkoulussa ja lukiossa tutkivat kaksivuotisessa projektissaan myös Hans Örtegren ja Anders Marner. Tutkimuksessa sovellettiin mediaekologista, sosiokultturellista ja kulttuurisemiotiikan teoriaa. Tutkimus keskittyi yhtä hyvin teknisiin ja esteettisiin näkökulmiin. Tutkimus selventää sitä, miten oppimisympäristöjen ja opetuksen on muututtava, kun ympäröivä digimaailma kohtaa sen yhä laajemmin. Tutkimus on kohdistunut erityisesti ns. kriittisiin toimintoihin ja stimuloituihin toistoihin.  Siinä on korostettu myös tasa-arvonäkökulmaa poikien ja tyttöjen kiinnostuksesta kyseisiin aineisiin.

Erityisesti lukion kurssi luonnontieteissä koetaan vaikeaksi. Oppilaat tenttivät ja pian unohtavat mitä olivat oppineet. Tähän problematiikkaan tutkimuksessaan pureutuivat tohtoriksi opiskelevat opettajat Uldrika Berg ja Eva Nyberg. Tutkimuksessa tutkittiin formatiivista arviointia lukion luonnontieteellisiin aineisiin, lukion yhteiskuntatieteellisessä painotusohjelmassa. Tutkimuksessa olivat esillä mm. fotosynteesi  ja energianvirtaus  ekosysteemissä. Tutkimuksessa suoritettiin tutkittavien oppilaiden esimittaus ja jälkimittaus sekä verrattiin tuloksia käytettäessä erilaisia opetusmenetelmiä: lähinnä ryhmä- ja vertaisarviointia sekä ryhmäkeskusteluja opetettavasta aiheesta.  Tutkimus osoitti, että tutkimusryhmän oppilaiden ymmärrys ja oppiminen vertailuryhmään verrattuna oli huomattavasti parempi kuin samojen opettajien tulokset perinteisin keinoin. Lisäksi todetaan, että luonnontieteellisten asioiden ymmärtäminen vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja tietysti opettajan apua, mutta myös elämyksellisyys lisää motivaatioita ja parantaa tuloksia.

Ainedidaktiikkaa opettajankoulutuksessa – koulutusmallien satoa

Oma esitykseni Yrityskylä opetusmenetelmänä oli sijoitettu opettajankoulutuksen ainedidaktiikan kehittämisosioon yhdessä Göteborgin yliopiston  Universumi  -ryhmän kanssa. Tähän ryhmään osallistuneet olivat lähinnä Göteborgin yliopiston opettajakoulutuslaitoksen opettajienkouluttajia ja ryhmän puheenjohtajana toimi Maria Svensson. Ja sijoitushan oli sikäli loistava, sillä molemmissa oppimismenetelmä sijoittuu koulun ulkopuolelle ja oppilaat ovat lähes samanikäisiä. Teoria ja harjoitukset käydään luokissa ja yrityskylävierailut ja kokeellisuus viedään koulun ulkopuolisiin oppimistilanteisiin eli opetussuunnitelmaa viedään käytäntöön.

Koulu- ja yritysyhteistyö 

Ainedidaktiikkaa opettajankoulutuksessa käsitteli mm. Ann-Marie  von Otter. Koulu- ja yritys yhteistyöllä pyrittiin luomaan oppilaiden kiinnostus luonnontieteisiin ja tekniikkaan. Yhteistyöyrityksenä oli Volvo. Opettajaksi opiskelevat sekä lukion ja peruskoulun oppilaat opiskelevat tässä opetusmenetelmässä yhdessä.  Ohjaajien avustuksella voivat opettajat kehittää tekniikan opetusta niin lukiossa, peruskoulussa kuin yliopistossakin.  Sen avulla voidaan löytää toimintamalleja, miten parhaiten toimitaan yhdessä ja vältetään ongelmia opetuksessa ja oppimisessa.

Elämyksellisyys ja kokeellisuus – ilo oppia

Göteborgin yliopiston ja Universumin (luonnontieteellinen erillisyksikkö) yhteistyönä esitettiin opetusmalli, missä käytettiin elämyksellisyyttä opetuksen motivaatiotekijänä siten, että oppilaat vietiin koulun ulkopuolisiin oppimistilanteisiin. Näin pyrittiin selventämään teorian yhteyttä todellisuuteen. Menetelmä soveltuu parhaiten luonnontieteeseen ja tekniikan opetukseen. Tähän oppimisprojektiin osallistuneet olivat  3. – 6. luokkalaisia oppilaita. Tutkimusjaksot kestivät puolesta vuodesta vuoteen ja niiden kuluessa pyrittiin kehittämään osaamista kemian, fysiikan, biologian ja tekniikan osioissa kehittäen samalla opetusmenetelmiä ja metodiikkaa. Sen yhteydessä pyrittiin löytämään ne asiat ja tilanteet, jotka ovat tärkeitä otettavaksi huomioon opettajankoulutuksessa.

Yrityskylä opetusmenetelmänä

Tampereella Yrityskylä opetusmenetelmänä -oppimistapahtumassa on haastateltu 37 rehtoria, 37 yrityskylässä käynyttä opettajaa ja yli 200 kuudesluokkalaista oppilasta, mikä on 13,5 % kaikista kuudesluokkalaisista Tampereella tänä lukuvuonna. Mukaan tähän tutkimukseen oli otettu mukaan myös lähikunnat, koska tulevaa opetussuunnitemaa 2016 tehdään Tampereella seudullisesti. Tässä esittelin vain oppilaiden tulokset ja teoriapohjaksi esittelin lähinnä tulevaa opetussuunnitelmaluonnosta 2016, miten se soveltui oppilaiden vastauksiin.

Tuloksista lyhyesti: oppilaat pitivät yrityskylässä tehtävästä työstä. Se oli kivointa. He menisivät uudestaan yrityskylään, jopa samaan ammattiin. Oppilaat oppivat lähinnä toinen toisiltaan ja yrityskylässä olleelta ohjaajalta. Tietokoneet toimivat pääsääntöisesti moitteettomasti, mutta paljon oli mokiakin: tulostin tökki, ipadit sammuivat itsestään, netti kaatui. Näinhän tapahtuu oikeastikin työelämässä. Se, että oppilaat menisivät uudestaan ja oikein odottivat yrityskylätunteja ja yrityskylässäkäyntiä on juuri sitä elämyksellisyyttä, mitä koulussa tarvitaan opetuksessa ja oppimisessa. Lopuksi totesin, että Yrityskylä -opetusmenetelmä on mitä parhainta työelämäkasvatusta, yrittäjyyskasvatusta ja syrjäytymisen ehkäisemistä, sillä oppilaat eläytyivät ammattiinsa haastattelujen pohjalta todentuntuisesti.

Miten tästä eteenpäin – Helsingin yliopisto odottaa!

Tutkivien opettajien ja opettajankouluttajien tutkimusaiheet koskivat ainedidaktiikkaa, opetusmenetelmien ja opetussuunnitelmien kehittämistä ja oman työn tutkimista, joista olen esitellyt vain muutamia esimerkkejä. Tärkeitä tutkimusalueita kaikki.  Luonnontieteet ja tekniikka olivat vahvasti esillä tutkimusalueissa ja sähköisenmateriaalin käyttö soveltuvin osin oppimisen kehittäjänä.  Myös PISA aiheutti paljon keskustelua, varsinkin keskiviikon luentotilaisuuksissa.  Suomen, hieman laskusuunnassa olevat  tuloksetkin oli huomioitu, mutta pääpaino esityksissä oli pohjoismaiden vaatimaton menestys PISA -kisassa. Siihen etsittiin syitä, milloin politiikasta, opettajan ammatin houkuttavuudesta tai muista oppimiseen vaikuttavista tekijöistä ja esteistä. 

Pohjoismaiset tutkivat opettajat kokoontuvat seuraavan kerran Helsinkiin toukokuussa 2015. Toivonpa näkeväni enemmän suomalaisia tutkivia opettajia tässä konferenssissa. Nyt olin ainoa suomalainen. Aiemmissa pohjoismaisissa tutkivien opettajien tapaamisissa on ollut enemmän, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi verrattuna innokkaisiin tutkiviin pohjoismaisiin kollegoihin.

Kirjoittaja: Auli Ojala FT, KL tutkijalehtori Tampereen perusopetuksen hallinnossa. Hän osallistui NÄD 2014 konferenssiin Göteborgin yliopistossa 9. -11.4.2014 ja esitteli Yrityskylä  opetusmenetelmänä -tutkimustaan.

Lähteet perustuvat NÄD 2014 konferenssissa Göteborgin yliopistossa esitettyihin tutkimuksiin ja tiivistelmiin.

Sisaret, nyt lobbaamaan

Tämän päivän Helsingin Sanomien kolumnisti Martta Nieminen (HS Näkökulma 10.4.2014) kirjoittaa täyttä asiaa. Seuraavan hallituksen hallitusohjelma tehdään aina eduskuntavaalien jälkeen ennen hallituksen nimittämistä. 

Jos toivomme, että ne asiat, joita SANL ajaa, siis tasa-arvo, koulutuksen arvostaminen, naisten pääsy koulutuksensa mukaisiin työtehtäviin ja sitä kautta myös johtoon, näkyvät seuraavassa hallitusohjelmassa, toiminnan aika on jo nyt. Hallitusohjelma ei synny tyhjästä, vaan sen taustalla on puolueiden omat, puoluekokouksissa valmisteltavat ohjelmat.

Osalla jäsenistämme menee todella hyvin, mutta meillä on vastuu myös muista korkeakoulutetuista naisista. Osa-aikaisista tai määräaikaisista työsuhteista seuraa pätkäeläke ja siksi työelämän kysymykset ovat meille, neljän sukupolven naisjärjestölle, tärkeitä.

Edelleen olemme järjestö, jonka jäsenistön poliittinen kirjo on laaja. Tätä kattavuutta on myös syytä käyttää hyödyksi. Puolueisiin kuuluvilla jäsenillämme on suora yhteys nykyisiin ja tuleviin päättäjiin, mutta myös me muut voimme olla aktiivisia. Voimme käydä tilaisuuksissa, seurata sosiaalisessa mediassa henkilöitä, joiden uskomme kuuntelevan meitä, ja ottaa heihin yhteyttä vaikkapa sähköpostitse.

Pyrkimys vaikuttaa on jo itseisarvo sekin. Se tekee toiminnastamme mielekästä.

Marja Liisa Toivanen
SANL:n kansainvälisten asioiden koordinaattori
marjatoivanen[a]hotmail.com

Suomi ei ole vieläkään toimeenpannut 28 vuotta sitten vahvistamaansa YK:n naissopimusta

Suomen Akateemisten Naisten Liitto (SANL) osallistui eduskunnan Kansalaisinfossa torstaina 27.3.2014 järjestettyyn CEDAW- ja CSW -tilaisuuteen, jossa keskusteltiin Suomen YK:lta tänä keväänä saamista CEDAW-suosituksista sekä juuri New Yorkissa päättyneestä CSW58-kokouksesta.

Ns. CEDAW-sopimus (Committee on the Elimination of Discrimination against Women) on YK:n kaikkinaisen naisten syrjinnän kieltävä yleissopimus, joka hyväksyttiin vuonna 1979. Suomi ratifioi sopimuksen vuonna 1986. CEDAW-sopimusta valvotaan kansallisten raporttien avulla. Yleissopimus on osa kansainvälistä ihmisoikeussopimusverkostoa, ja se on ollut esikuvana myös Suomen tasa-arvolaille. (Lähde: Sosiaali- ja terveysministeriö, http://www.stm.fi/tasa-arvo/kansainvalinen_yhteistyo)

CEDAW-sopimukseen hyväksyttiin vuonna 1999 lisäpöytäkirja, jolla henkilöille ja henkilöryhmille luotiin oikeus tehdä valituksia erilliselle CEDAW-komitealle. Suomi ratifioi pöytäkirjan ensimmäisten valtioiden joukossa joulukuussa 2000. Käytännössä valitusoikeutta ei ole kuitenkaan Suomessa hyödynnetty. Todennäköisesti siksi, että CEDAW-sopimusta ja tätä valitusmahdollisuutta ei tunneta Suomessa kovin laajalti. (Lähde: Sosiaali- ja terveysministeriö, http://www.stm.fi/tasa-arvo/kansainvalinen_yhteistyo)

Naisten aseman toimikunta (Commission on the Status of Women, CSW) on toinen YK:n toimielin, jota monet suomalaiset eivät tunne. YK:n Talous- ja sosiaalineuvoston ECOSOCin alainen CSW-toimikunta perustettiin vuonna 1946, ja tänä keväänä CSW-kokous keräsi yhteen jo 58. kertaa YK:n jäsenvaltioiden sekä monien kansainvälisten kansalaisjärjestöjen edustajat (ks. Marja Liisa Toivasen CSW-matkaraportti). Viralliseen kokoukseen kansalaisjärjestöjen edustajat pääsevät mukaan ainoastaan jäsenvaltioiden tai ECOSOCin delegaatioissa. Kansalaisjärjestöille on myös varattu mahdollisuus järjestää seminaareja ja muuta oheisohjelmaa virallisen kokousalueen ulkopuolella. 

Suomen tulee tehdä YK:lle erillisselvitys naisiin kohdistuvasta väkivallasta

Asiantuntijajäsenistä koostuva CEDAW-komitea järjestää Genevessä YK:n jäsenvaltioille kuulemisia, joissa Suomen virkamiesdelegaatio on ollut selvittämässä CEDAW-sopimuksen toimeenpanon edistämistä säännöllisin väliajoin aina vuodesta 1992 saakka.

Viimeksi CEDAW-komitea kuuli Suomen valtiota CEDAW-sopimuksen toimeenpanosta helmikuussa 2014 ja antoi jatkosuosituksensa noin viikkoa myöhemmin. Kevään 2014 kuuleminen ja suositukset koskevat ajanjaksoa syksystä 2007 syksyyn 2011. Viive johtuu CEDAW-komitean suuresta työmäärästä.

CEDAW-komitean kiinnitti tälläkin kertaa erityistä huomiota naisiin kohdistuvaan väkivaltaan Suomessa ja pyysi Suomelta erillistä lisäselvitystä väkivaltakysymyksestä jo kahden vuoden päästä eli ennen vuoden 2018 seuraavaa virallista kuulemista. CEDAW-komitean Suomea koskevat päätelmät ja suositukset löytyvät täältä: http://formin.finland.fi/public/default.aspx?contentid=67770

Eduskunnan Kansalaisinfossa CEDAW-komitean tuoreimpia suosituksia kiittelivät sekä virkamiehet että kansalaisjärjestöjen edustajat, sillä YK:n tuki antaa lisäpontta molempien osapuolten Suomessa tekemälle nais- ja tasa-arvotyölle. Parisuhdeväkivallan lisäksi keskustelutilaisuudessa mainittiin työelämän ja terveydenhuollon moniperusteinen syrjintä, tyttöjen syömishäiriöt ja translain hidas eteneminen.

Edelleen huomautettiin, että Suomessa olisi syytä miettiä, miten nykyisistä ongelmista päästäisiin käytännön toteutukseen: CEDAW-sopimus on Suomessa vahvistettu jo 28 vuotta sitten ja edelleenkään sitä ei kuitenkaan ole toimeenpantu. Lisäksi todettiin, että EU-maat ja Suomi niiden mukana eivät itsekään täytä niitä tasa-arvokriteerejä, joita ne edellyttävät esimerkiksi kehittyviltä mailta. 

Kansalaisjärjestöjen varjoraportti on hyödyksi myös virkamiehistölle 

Suomen valtion lisäksi CEDAW-komitealle raportoivat Suomen tilanteesta useat suomalaiset kansalaisjärjestöt, jotka laativat komitealle yhdessä ns. varjoraportin. Viimeisimmän varjoraportin työstäminen aloitettiin vuonna 2012 ja sen tekoon kutsuttiin ne kansalaisjärjestöt, jotka olivat olleet mukana myös aikaisemman raportin (2007) kokoamisessa.

CEDAW-varjoraportti antaa kansalaisjärjestöille mahdollisuuden kertoa oman näkemyksensä valtion virallisen näkemyksen lisäksi tai sen vastapainoksi. Suomessa varjoraportti on antanut myös virkamiehistölle tilaisuuden tuoda julki sellaisia näkemyksiä, joita ei ole voitu Suomen virallisena kantana komitealle esittää. Suomen ulkoasiainministeriön johtamaan CEDAW-delegaatioon on poikkeuksetta kuulunut myös kaksi kansalaisjärjestöjen edustajaa, joten yhteistyötä tehdään yli "rajojen".

Kansalaisjärjestöjen tärkein instrumentti on varjoraportti, mutta kansalaisjärjestöillä on Genevessä mahdollisuus myös viralliseen suulliseen kuulemiseen sekä tunnin mittaiseen lounastapaamiseen komiteajäsenten kanssa. CEDAW-komitean jäsenet ovat hyvin perehtyneitä Suomen tilanteeseen ja esittävät mielellään lisäkysymyksiä esimerkiksi vähemmistöjen vähemmistöistä (mm. maahanmuuttajanaiset) ja niiden asemasta Suomessa.

Naislukutaitoisuutta on lisättävä

Kuten Kansalaisinfon keskustelutilaisuudessa muistutettiin, CEDAW ei ole tasa-arvosopimus, vaan naissopimus. Tämän huomiointi on erityisen tärkeää nykyään, kun naisten aseman edistäminen tuntuu olevan hienoisessa vastatuulessa. Suomessa ja Pohjoismaissa on yleistymässä sukupuolineutraali, valtarakenteet piilottava puhe (”Ei sukupuolella ole nyky-Suomessa enää merkitystä”, ”Miksi lainsäädännössä pitäisi erikseen mainita juuri naiset, kun miehilläkin on ongelmia”, ”Jos puhuttaisiin vain ihmisistä, tasa-arvo toteutuisi nykyistä paremmin.”).

Ilmiö tekee naislukutaitoisuuden lisäämisestä entistä tärkeämpää samalla, kun se osoittaa yhden lisäsyyn siihen, miksi CEDAW-sopimusta ei ole vieläkään toimeenpantu Suomessa. Paradoksaalisesti YK:n naissopimuksen toteuttamista hidastaa Suomessa se, että Suomi mielletään tasa-arvon mallimaaksi, minkä vuoksi tasa-arvotyö ja naisten aseman parantaminen jäävät helposti sivuun niin mediasta kuin päivän poliitikastakin.

Kansalaisinfossa oltiin yhtä mieltä siitä, että CEDAW-sopimus ja naistyö tarvitsisivat lisää medianäkyvyyttä Suomessa, jotta kansainväliset sitoumukset voitaisiin toteuttaa täällä. Sama pätee YK:n vuosituhattavoitteisiin, jotka sisältävät 189 YK:n jäsenmaan vuonna 2000 hyväksymät kahdeksan tavoitetta, jotka tähtäävät köyhyyden puolittamiseen ja parempaan terveyteen, koulutukseen, tasa-arvoon ja ympäristöön vuoteen 2015 mennessä (ks. esimerkiksi: http://www.un.org/millenniumgoals/). Nyt tekeillä ovat jo vuoden 2015 jälkeiset kehitystavoitteet, joista myös SANL antoi 20.3.2014 ulkoasiainministeriölle oman lausuntonsa (http://www.akateemisetnaiset.fi/lausunnot_ja_kannanotot.html).

...samoin poliittista tahtoa

Kansalaisinfossa muistutettiin myös poliittisen tahdon tärkeydestä. Virkamiehet totesivat, että CEDAW-sopimuksen toimeenpano on saatava hallitusohjelmaan, sillä ministeriöissä toteutetaan kulloisenkin hallituksen määrittelemää agendaa.

Poliittisen tahdon lisääminen edellyttää kansalaisjärjestöiltä aktiivista yhteydenpitoa poliitikkoihin ja puolueisiin. Monet kansalaisjärjestöt suosivat yhteydenottoja ministereihin, mutta ne eivät yksin riitä. Lobbaustyö on aloitettava huomattavasti aikaisemmin, jos mielitään saada laaja yhteiskunnallinen ja poliittinen konsensus naisasian tärkeydestä.

Kansalaisinfossa rohkaistiin järjestöjä ottamaan yhteyttä puolueisiin näiden jokakesäisten puoluekokousten alla, sillä puoluekokouksissa työstettävät puolueohjelmat toimivat pohjana myös seuraavan vaalikauden hallitusohjelmalle. Lisäksi järjestöjen tulisi aktivoitua myös varsinaisten hallitusohjelmaneuvottelujen aikana, kun puoluejohdot ovat kokoontuneet Säätytalolle yhteiseen neuvonpitoon. Tätä foorumia liian harva järjestö hyödyntää nykyään.

Yhteiskunnallinen vaikuttamistyö vaatii järjestöiltä aikaa, paneutumista ja lainsäädännön tuntemusta. Siksi kansalaisjärjestöjen olisi hyvä yhdistää voimansa ja hyödyntää toistensa vahvuuksia aina, kun se vain on mahdollista.

Susanna Sulkunen
Asiamies
sanl.fkaf[a]akateemisetnaiset.fi