Kenen historiaa muistamme?

Suomessa on viimeisen vuoden aikana käyty vilkasta yhteiskunnallista keskustelua toisen maailman sodan aikana vapaaehtoisina Saksan armeijaan lähteneistä suomalaissotilaista. Syyllistyivätkö suomalaiset sotarikoksiin, olivatko he tietoisia holokaustista ja Saksan Itärintaman julmuuksista? Keskustelu lähti liikkeelle tutkija Andre Swanströmin teoksesta Hakaristin ritarit, ja jatkui Lars Westerlundin Kansallisarkistolle tekemän selvityksen myötä. Tutkimustulokset eivät ole miellyttäneet kaikkia, ja kesällä 2019 keskustelu kävi niin kuumana, että Kansallisarkiston johtaja Jussi Nuorteva kertoi saaneensa törkyviestejä, jopa uhkauksia.

Arkistonhoitajana huomioni kiinnittyy siihen, että vaikka tutkimuksilla ei pystytäkään antamaan mitään lopullista vastausta alussa mainittuihin kysymyksiin, on Suomessa tämmöinen tutkimus mahdollinen. Miksi? Koska Kansallisarkistosta löytyy 76:n suomalaisvapaaehtoisen henkilökohtainen päiväkirja. Kansainvälisesti tämä on ainutlaatuista, eikä vastaavaa tutkimusta pysty tekemään esim. norjalaisista tai tanskalaisista vapaaehtoisista.

Muutama vuosi sitten luin toisen maailmansodan aikaan sijoittuvaa romaania. Hätkähdin, kun heti alkumetreillä esiteltiin kirjan kenties kurjin konna: arkistonhoitaja. Poliisilaitoksen arkistonhoitajalla hän pystyi saamaan ihmisistä selville arkaluonteisia tietoja, ja hän osasi käyttää tietoja karmivalla tavalla väärin. Kun kerron työskenteleväni arkistossa, huomaan ihmisten usein ajattelevan jotain tylsää, pölyistä paikkaa. Kovin harva liittäisi arkistoon sanan valta. Arkistonhoitajan käyttämä valta ei välttämättä näykään välittömästi, mutta se, mitä arkistoissa päätetään tänään säilyttää vaikuttaa merkittävästi tulevaisuudessa käsitykseemme tästä ajasta. Tutkimusta suomalaisista SS-vapaaehtoisistakaan ei voisi tehdä, jos Kansallisarkisto ei olisi päättänyt säilyttää aineistoa. Kansainvälisesti SS-joukkoja on vaikea tutkia, koska aineistoa hävitettiin sodan loppuvaiheessa systemaattisesti.

Historiantutkimusta syytetään usein miesvaltaisuudesta. On totta, että suurin osa tutkimuksesta koskee miehiä. Osa ongelmaa on myös siinä, että naisten tuottamia tai naisia koskevia asiakirjoja on säilynyt vähemmän. Tähän me arkistonhoitajat voimme vaikuttaa jonkin verran. Itse työskentelen Lappeenrannan kaupunginarkistossa. Suurin osa kertyvästä arkistostamme koskee tietysti kaupungin viranomaistoimintaa. Mutta jos historiaa voisi tutkia vain virallisista pöytäkirjoista, jäisi kuva hyvin yksipuoliseksi. Siksi meillä, kuten monessa muussakin kaupunginarkistossa, ylläpidetään myös kotiseutuarkistoa.

Kotiseutuarkistoon talletetaan esimerkiksi paikallisten yhdistysten, yritysten ja yksityishenkilöiden arkistoja. Emme aktiivisesti kartuta arkistoa, mutta otamme niitä vastaan sitä mukaan, kun niitä meille tarjotaan. Edellytyksenä on se, että aineistot ovat käytettävissä arkistossa asioiville tutkijoille ja muille asiakkaille.  Näin kaupungin historia on muutakin, kuin valtuuston päätöksiä ja rakennuslupia. Mutta ovatko naiset edustettuna näissä kotiseutuarkistoissa? Parannettavaa varmasti olisi. Meiltä löytyy Lappeenrannan Akateemisten Naisten arkisto, ja suosittelen muitakin paikallisyhdistyksiä selvittämään oman aineistonsa arkistoinnin mahdollisuuden, jos sitä ei vielä ole tehty. Mutta toivoisin näkeväni arkistoissa myös yksittäisten akateemisten naisten omia arkistoja. Minkälainen aarre juuri sinun henkilökohtainen arkistosi voisikaan olla tutkijalle? Ehkä se antaisi tietoa omasta ammattikunnastasi, ehkä se tarjoaisi arvokkaan näkökulman oman paikkakuntasi historiaan?

Ilona Sidoroff