Sotavuosien jälkeen perustettiin ripeästi kymmenen uutta Akateemisten Naisten paikallisyhdistystä eri puolille Suomea. Niistä edelleen toiminnassa ovat Heinolan, Lahden, Lappeenrannan, Porin ja Tampereen yhdistykset. Uusien yhdistysten perustaminen oli Liiton puheenjohtajaksi vuonna 1953 valitulle dosentti Inkeri Anttilalle sydämen asia, sillä hän tiesi omasta kokemuksesta, miten tärkeitä paikalliset verkostot olivat uudelle paikkakunnalle oman tai miehensä työn perässä muuttaneelle naiselle. Anttila arvosti myös Akateemisten Naisten kansainvälistä yhteistyötä aikana, jolloin suomalaisilla ei ollut valuuttasäännöstelyssä paljonkaan mahdollisuuksia matkustella ulkomailla. Vuonna 1959 maailma saatiin Suomeen kylään, kun Helsingissä järjestettiin Akateemisten Naisten maailmanjärjestön konferenssi.
Hyvä tukiverkosto
Oikeustieteessä oltiin yleisesti sitä mieltä, että naiselle riitti alempi oikeustutkinto, mutta Inkeri Anttila suoritti rohkeasti ylemmän oikeustutkinnon vuonna 1936 ja edelleen lakitieteen kandidaatin tutkinnon vuonna 1937 Helsingin yliopistossa. Tämän jälkeen hän seurasi lääkäripuolisoaan Sulo Anttilaa maaseudun keuhkoparantoloihin, ja perheeseen syntyi kolme lasta.
Inkeri Anttila ei kuitenkaan jättänyt opintojaan perheen perustamisen myötä, vaan jatkoi opiskelua aina tohtorintutkintoon saakka. Tähän hänelle soi mahdollisuuden äitinsä tarjoama lastenhoitoapu sekä miehensä tuki, joka mahdollisti kokopäiväisen kotiapulaisen palkkaamisen.
Tiedonjano, verkostot ja vertaistuki
Akateemisten Naisten jäseneksi Anttila liittyi vuonna 1947. Hän oli itse oman alansa pioneeri Suomen ensimmäisenä naispuolisena oikeustieteen tohtorina ja arvosti yhdistystoiminnan tuomia verkostoitumismahdollisuuksia vertaistensa kanssa. Akateemisten Naisten erityisansioksi hän katsoi kansainvälisyyden sekä mahdollisuuden tutustua eri alojen osaajiin.
Anttila ei ollut näkemyksessään yksin. Vuonna 1950 Suomessa oli 11 500 akateemisen loppututkinnon suorittanutta naista, joista noin kymmenen prosenttia kuului johonkin Akateemisten Naisten yhdistykseen. Syyt yhdistystoimintaan osallistumiseen olivat pitkälti samat kuin nykyäänkin: tiedonjano, verkostot ja vertaistuki.
Myös esikuvilla oli merkitystä. Anttila ihaili Suomen Akateemisten Naisten Liiton aikaisempia puheenjohtajia, maisteri Alli Wiherheimoa ja tohtori Elsa Enäjärvi-Haaviota, mutta innoitti myös itse puheenjohtajakaudellaan 1953–1955 paikallisyhdistyksiin tarmokkaita naisia, jotka kutsuivat toimintaan mukaan tuttavapiirinsä samanhenkisiä osaajia.
Maailmankonferenssi 1959
Vuonna 1959 näitä osaajia tarvittiin, kun Akateemisten Naisten maailmanjärjestön konferenssi toi Suomeen 600 ulkomaista ja 200 kotimaista vierasta. Yhteisten ponnistelujen määrä oli mittava ja konferenssin valmisteluvastuu jaettiin järjestössä monille eri ryhmille: finanssit (ekonomi Lahja Piha), retkeily (maisteri Armi Ailas), majoitus (maisteri Maire Kalanti), juhlat (maisteri Irma Koskimies), tiedotus (maisteri Alli Wiherheimo), erikoisalat (dosentti Ruth Wegelius) ja kanslia sekä neuvonta (maisteri Sirkka-Liisa Norkko-Turja). Valmistelua johti yliopettaja Eeva Riikonen.
Myös konferenssin rahoitus kerättiin pitkälti vapaaehtoisvoimin. Paikallisyhdistykset järjestivät maksullisia esitelmä-, elokuva- ja kirjallisuustilaisuuksia sekä myivät Liiton painattamia joulukortteja. Konferenssivarojen ylijäämästä muodostettiin Liitolle stipendirahasto, josta riitti vuosien ajan stipendejä opinnäytteisiin ja post doc -tutkimuksiin.
Konferenssin jälkeen osa vieraista matkusteli Suomessa ja tutustui paikallisyhdistyksiin. Valtaosa vieraista oli kiinnostunut kulttuurista. Heitä vietiin Sibelius-Akatemiaan, Otavan ja WSOY:n kustantamoihin, Ainolaan, Ateneumiin, yliopiston kirjastoon, valtionarkistoon ja kaupunkikierroksille. Muita erityisryhmiä olivat luonnontieteilijät, pedagogit ja lääketieteilijät sekä talouselämästä ja sosiaalisesta toiminnasta kiinnostuneet. Kaikkiin ryhmiin riitti kymmeniä osallistujia ja osallistujilta saatu palaute oli ylistävää.
YK-yhteistyössä kohti humaanimpaa maailmaa
Suomen Akateemisten Naisten Liitto jatkoi konferenssiponnistuksen jälkeen aktiivista osallistumista maailmanjärjestön YK-toimintaan. Liitto järjesti 1950-luvun lopulla kyselyn naisten pääsystä korkeampaan koulutukseen sekä laati raportin naisten toimimista juristin, arkkitehdin ja insinöörin ammateissa. Vuonna 1962 valmistui raportti naisten osa-aikatyöstä. Vuonna 1964 Liitto selvitti vieraiden kielten opettamista Suomessa, tyttöjen oppikoulu- ja ammattikoulukoulutusta, keski-ikäisen akateemisen naisen työllistymistä, korkeakoulujen sisäänpääsyvaatimuksia, korkeamman opetuksen viimeaikaista kehitystä Suomessa sekä ulkomaisen akateemisen tutkinnon suorittaneiden osuutta Liiton jäsenistä.
Myös Inkeri Anttilalle YK tuli hyvin tutuksi. Vuonna 1961 Anttilasta tuli rikosoikeuden professori ensimmäisenä naisena Pohjoismaissa ja vuonna 1975 Anttilasta tuli Suomen ensimmäinen naispuolinen oikeusministeri. Tuossa tehtävässä toimiessaan hänet valittiin YK:n kriminaalipoliittisen maailmankongressin puheenjohtajaksi. Edelleen vuonna 1982 hänet nimitettiin YK:n Euroopan kriminaalipoliittisen instituutin HEUNI:n johtajaksi ja hän jatkoi tehtävässä vuoteen 1986 saakka. Vuonna 1992 Anttila sai työstään YK:n pääsihteerin tunnustuspalkinnon. Tämä ei ollut ihme, sillä kuten toinen tunnettu suomalainen YK-osaaja, varatuomari Helvi Sipilä totesi professori Anttilasta: "Oi, hän oli hurja, aivan uskomaton, rohkea, mitään pelkäämätön ja hän onnistui aina kaikessa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti