Uusia toimintamalleja tarvitaan: vanhustenhoidossa vuoronvaihtoraportteja tärkeämpää on yhdessäolo

Hyvä ystäväni ja entinen työtoverini, Akateemisten Naisten monivuosikymmeninen jäsen, sairastui Alzheimeriin kolmisen vuotta sitten. Viime kesänä tauti oli edennyt niin pitkälle, että hänet jouduttiin siirtämään palvelukotiin.

Kuulin muutosta syyskuussa ja lähdin tapaamaan häntä. Ensivaikutelma hoitokodista oli tyrmäävä. Kun astuin hissistä oleskeluaulaan, siellä istui kolme vanhusta. Jokainen kökötti hiljaa omassa nurkassaan, yksi seinään päin käännettynä. Muita ihmisiä ei näkynyt missään, mutta kansliasta löytyi henkilökuntaa, joka auliisti neuvoi, mistä löydän ystäväni.

Tuon jälkeen olen käynyt yhteisen kollegamme kanssa katsomassa ystäväämme viikoittain. Emme tiedä, mitä ajatella hoivakodista. Asukkaat näyttävät olevan siistejä ja hyvin hoidettuja. Henkilökunta on ystävällistä ja palvelualtista eikä vaikuta kovin kiireiseltäkään, mutta jotain puuttuu. Hoitajat suorittavat ja ovat ilmeisen tehokkaita, mutta näkymättömiä. En kertaakaan ole nähnyt hoitajan istuvan vanhuksen vieressä kyselemässä tämän muistoja, silittämässä kättä tai edes taluttavan ketään käytävällä. Oli järkyttävää huomata, että ihminen, joka vielä toukokuussa 75-vuotispäivillään oli omin jaloin seisten ottanut vieraat vastaan ja siirtynyt itse kahvipöytään, ei lokakuussa enää pystynyt nousemaan tuolistaan. Vielä syksyllä pieni kävely onnistui, jos tuimme molemmin puolin kainaloista, mutta nyt eivät jalat enää lainkaan kanna.

Helsingin Sanomissa oli sunnuntaina 29.1.2017 Satu Vasantolan kirjoittama iso artikkeli Tampereen Koukkuniemen palvelutalo Kontukodista, jota pidetään nykyään yhtenä Suomen parhaista. Siinä tuotiin esiin se, minkä minä kuvittelen puuttuvan ystäväni asuinpaikasta.

Kontukodissa henkilökunta elää yhdessä vanhusten kanssa. Siellä seurustellaan, vietetään aikaa ja syödäänkin yhdessä. Hoitajat saattava halata, jopa suukottaa asukkaita. Siellä on aikaa hakea itse ruoka-annos keittiöstä ja palauttaa astiat takaisin. Ketään ei syötetä, ellei ole ihan pakko, vaan omatoimisuus on ruokailussakin valttia. Vuoronvaihtoraportit eivät ole tärkeitä, vaan tärkeämpää on yhdessäolo.

Ei minulla tietenkään ole riittävää pätevyyttä arvostella ystäväni hoitokodin toimintaa. En tiedä, kuinka nopeasti taudin eteneminen vaikuttaa liikkumiskykyyn ja voidaanko kykyä harjoittelulla säilyttää. Tampereen malli kuitenkin tuntui ainakin lehdestä lukemalla inhimilliseltä. Lämpöä ja läheisyyttä tarvitsee jokainen. Meillä on jokaisella vanhuus edessä ja toivomme tietysti siitä mahdollisimman hyvää. Siksi tarvitaan asennemuutosta ja uudenlaisen toimintamallin opettelua.

Marketta Holopainen,
Suomen Akateemisten Naisten Liiton hallitusjäsen