Nyt, kun 2000-luku on jatkunut jo kahden vuosikymmenen ajan ja tiedämme tarkkaan lasten henkisen hyvinvoinnin turvaamisen tarpeesta, on vaikea ymmärtää, että vielä 1940-50-luvulla saatettiin lapsi hylätä lastenkotiin, vaikka molemmat vanhemmat olivat elossa, vieläpä samassa kaupungissa. Näin kävi keväällä 1945 kolmivuotiaalle Reijo Salmelle. Isä vei pojan Mikkelin Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton lastenkotiin ja jätti hänet sinne. Kukaan ei kertonut, miksi, kukaan ei kysynyt, mitä poika ehkä itse haluaisi eikä kukaan koskaan kertonut hänelle mitään vanhemmista.
Poika kasvoi laitoksessa eikä koskaan nähnyt perhe-elämän arkea, kuinka käydään kaupassa, kuinka kerrotaan tarinoita suvusta ja menneisyydestä, kuinka kohdataan erilaiset tilanteet perheessä. Hän eli päältäpäin normaalia elämää: kävi koulua, kiinnostui urheilusta, keksi erilaisia tapoja ansaita taskurahoja. Elämä oli turvallista ja säännöllistä, mutta täysin vailla tunteita. Käsittämättömältä tuntuu, että hänen menemisistään ja tekemisistään ei kukaan näyttänyt kiinnostuvan. Onneksi pienen Reijon harrastukset näyttävät rajoittuneen normaaleihin pikkupoikain kolttosiin, sillä riski joutua huonoille teille on ollut melkoinen.
1950-luvulla ei lastenkotinuorta mitenkään valmisteltu aikuistumiseen. Aivan sattumalta Reijo kuuli laitoksen johtokunnan mainitsevan hänen nimensä ja keskustelevan siitä, että hän täyttää kohta 16 vuotta ja lastenkotiaika päättyy. Hätä oli suuri: Minne minä menen? Missä asun? Mitä teen?
Neuvokas poika meni kirjastoon kysymään apua ja sai sieltä ammatinvalintaoppaan. Sen avulla löytyi Helsingistä Strömbergin konepajakoulu, joka oli sisäoppilaitos. Sinne oli vaikea päästä, mutta Reijo pääsi ja elämä alkoi kääntyä raiteilleen. Vielä ennen lähtöä Mikkelistä tuli viimeinen nöyryytys. Poika pyysi kaupungilta avustusta junalippuun Helsinkiin, mutta sitä ei annettu. Hänen täytyi lainata matkarahat jalkapallokavereiltaan.
Elämä Helsingissä lähti sujumaan hyvin. Opiskelu kiinnosti ja siitä maksettiin pientä palkkaakin. Reijo pärjäsi, mutta jo jouluna nousi esiin melkoinen ongelma. Oppilasasuntola oli joulun ajan kiinni eikä pojalla ollut paikkaa minne mennä. Hän kuitenkin lähti Mikkeliin, mutta sisu ei antanut mennä kysymään yösijaa lastenkodilta. Ratkaisuksi löytyi aseman odotushuone, jossa voi nukkua yöt lämpimässä (pultsareiden joukossa) ja päivät hän kierteli kaduilla. Hän joutui olemaan nälissään, koska ei koko ikänsä laitoksessa asuneena tiennyt kauppojen aukioloajoista mitään.
Reijon tarinasta saisi nyyhkytarinan tai skandaaliuutisen iltalehtien tyyliin, mutta kirjoittaja on valinnut toisenlaisen ratkaisun. Hän ei mässäile epäkohdilla vaan kirjoittaa tiukan asiallisesti. Reijo itse saa puheenvuoron, asiakirjatekstejä lainataan usein, mikä tuo dokumentaarisuutta, välillä kirjoittaja esittää kriittisiäkin kysymyksiä Reijon kertomuksista. Asiallisen reportaasimainen käsittely säästää lukijan ahdistuneisuudelta, vaikka tarina tietysti koskettaa tunteita hyvin voimakkaasti. Reijo itse on yrittänyt nähdä elämänsä epäkohtien kääntöpuolenkin – ehkä yksinäinen lastenkotielämä varjeli häntä joltain vielä pahemmalta, ja tämä tuo lohtua ankeaan tarinaan.
Marketta Holopainen
Suomen Akateemisten Naisten Liiton I varapuheenjohtaja,
eläkkeellä oleva opettaja, FM
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti