FREDRIKA RUNEBERG O.S. TENGSTRÖM (1807-1879)

Vantaan Akateemiset naiset saivat helmikuun lounaallaan kuulla  jäsenemme Terhi Nallinmaa-Luodon pitämän  tämän mielenkiintoisen esityksen. Ajattelin, että sen paikka on blogissamme kahdesta syystä. Ensinnäkin esityksen sisältö varmaan kiinnostaa monia. Toiseksi tämä ehkä innostaa muitakin paikallisyhdistyksiä kokoontumaan lounaan ja jonkin kiinnostavan teeman merkeissä.

Fredrika Charlotta Tengström syntyi Pietarsaaressa 2.9.1807. Hänen isänsä oli Pietarsaaren tullinhoitaja Kaarle Fredrik Tengström ja äitinsä Anna Margareta Bergbom. Perheessä oli kolme poikaa ja kaksi tytärtä, ja Fredrika oli koko lapsisarjan nuorin. Hänen ollessaan kaksivuotias hänen isänsä nimitettiin Turkuun perustetun hallituskonseljin raha-asiaintoimiston kamreerinvirkaan, ja perhe muutti Turkuun Aurajoen rannalle Luostarinkadun varrelle vanhaan taloon, joka keskiajalla oli kuulunut dominikaaniluostariin. Tänä päivänä sen paikalla on museo nimeltä Aboa vetus et Ars nova.

Fredrikan isä harrasti lukemista ja kirjallisuutta, ja hänen kirjastoonsa kuului mm. runsaasti kirjallisia aikakauslehtiä sekä lähes täydellinen kokoelma sen ajan ruotsalaisten runoilijoiden teoksia. Fredrikan äiti oli nuoruudessaan oleskellut vuoden Tukholmassa sisäoppilaitoksessa ja harrasti jonkin verran runoutta, mutta suuntautui naimisissa ollessaan lähinnä perheensä taloudesta huolehtimiseen, palvelijoiden avulla tietenkin. Säätyläistyttöjä varten oli ainakin suurimmissa kaupungeissa yksityisiä kouluja, joissa heille opetettiin hienoja tapoja, koruompelua ja hiukan ranskaa, mutta vielä Fredrikan äidin nuoruudessa vallinneiden käsitysten mukaan varsinainen kirjatieto oli rouvasväelle suorastaan vahingollista.

Fredrika pantiin jo muutaman vuoden vanhana pikkulastenkouluun oppimaan ompelua ja askartelua. Hänestä kehittyi myöhemmin ilmeisen taitava ompelija, mutta hänen suurin kiinnostuksen kohteensa olivat kirjat ja lukeminen. Hän oppi lukemaan noin viisivuotiaana ja kirjoittamaan vähän myöhemmin kuta kuinkin itsekseen, koska kotiväen mieleen ei ollut tullut opettaa näin pientä lasta lukemaan. Hänen täytettyään 7 vuotta hänet otettiin pois pienten lasten koulusta, ja hän sai alkaa opiskella kotona 10 vuotta vanhemman veljensä johdolla. Ensimmäisen vuoden lukuohjelmaan kuuluivat raamatunhistoria ja saksan kielioppi, ja sen jälkeen veli pani hänet kääntämään saksalaista lukemistoa ohjaamatta häntä enää mitenkään muuten kuin tarkastamalla aikaansaadut käännökset.

Vapaahetkinään Fredrika luki kaikkea mahdollista almanakasta ja keittokirjasta kielioppien esipuheisiin ja isänsä kirjoihin, joiden sisällöstä hän ei pikkutyttönä kylläkään paljoa ymmärtänyt. Fredrikan vanhemmat pitivät kyllä lukemista tärkeänä osana tyttöjen kasvatusta, mutta äiti oli huolissaan siitä, että hän käytti niin paljon aikaansa lukemiseen, ettei oppisi kunnolla ompelemaan. Isä katsoi kuitenkin, että tytön piti saada lukea ja että hän oppisi ompelemaan myöhemminkin. Lukutaitoaan hän käytti paitsi omaksi huvikseen myös lukemalla ääneen romaaneja äidilleen ja siskolleen, kun nämä istuivat ompelemassa. Sekin oli osoitus perheen tietystä vapaamielisyydestä, sillä esimerkiksi Raahen lähellä asuneet suunnilleen samanikäiset serkkutytöt, joiden perheessä Fredrika vietti 13-vuotiaana yhden vuoden, eivät saaneet lukea romaaneja.

Fredrikan isän vanhempi veli oli Turun piispa Jakob Tengström, josta 1817 tuli koko Suomen arkkipiispa ja joka kuului Turun johtaviin kulttuurihenkilöihin. Veljesten perheet seurustelivat ahkerasti keskenään, ja piispantalon hienostuneessa ja sivistyneessä ilmapiirissä Fredrika sai paljon tulevalle kehitykselleen tärkeitä vaikutteita. Opittuaan kirjoittamaan Fredrika alkoi kokeilla runojen kirjoittamista, mitä ei sinänsä paheksuttu, koska herrasväen tapoihin kuului sepittää pieniä tilapäärunoja kaikkiin perhejuhliin ja erityisesti joulupaketteihin. Noin 10-vuotiaana hän kirjoitti ensimmäisen suorasanaisen satunsa, joka itse asiassa oli vertauskuvallinen satiiri tyttöjen ja poikien erilaisesta asemasta. Oppiakseen puhumaan ja kirjoittamaan ranskaa hän kävi vähän aikaa koulua erään rouva Johnsonin luona, ja 17-vuotiaana hän sai omasta pyynnöstään käydä vajaan vuoden rouva Anna Salmbergin koulua, jossa hän oppi vielä englantiakin, opettajansa äidinkieltä. Monipuolisen kielitaitonsa avulla hän pystyi lukemaan eurooppalaista kirjallisuutta, jota siihen aikaan hallitsivat uusromanttiset virtaukset. Koulunkäynnin lyhyyteen vaikutti ehkä se, että hänen isänsä kuoli 1824.

Vuonna 1826 Fredrika tutustui arkkipiispan talossa pikkuserkkuunsa Johan Ludvig Runebergiin, joka opiskeli Turun akatemiassa, ja pani merkille älykkäältä vaikuttavan sukulaispojan. Seuraavana kesänä nuoret tapasivat Paraisten pappilassa, jossa arkkipiispa vietti kesiään ja jonne hän kutsui monet sukulaisensakin. Kesän lopussa Fredrika ja hänen äitinsä palasivat Turkuun, jonne myös Runeberg saapui jatkaakseen opintojaan. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, kun tuli pääsi irti iltayöllä 4.9. Aninkaisten puolella Aurajokea, levisi lopulta lentävien kekäleiden mukana joen ylikin ja poltti suurimman osan kaupunkia. Fredrika ja hänen äitinsä sekä kotiapulainen onnistuivat pelastamaan tulipalosta hiukan irtaimistoaan, mutta talo ja sen mukana Fredrikan omat kirjalliset tuotteet paloivat. Fredrikan äiti vuokrasi heidän asunnokseen pienen talon Paraisilta, jossa perhe vietti talven. Fredrika alkoi kirjoittaa sekä runoja että suorasanaisia kertomuksia purkaakseen tulipalon aiheuttamaa ahdistustaan, mutta pian hänen oli ruvettava ansaitsemaan rahaa hankkiakseen itselleen vaatteita ja muuta tarpeellista Turun palossa tuhoutuneiden tilalle. Hän hankki tuloja tekemillään tekokukilla, vesivärimaalauksilla, hiuskoruilla ja muilla koriste-esineillä, mutta niiden myynnin täytyi tapahtua kaikessa hiljaisuudessa, sillä kaikenlaista ansiotyötä ja omien tuotteidensa kaupittelua pidettiin sopimattomana säätyläistytölle. Lisäksi hän ompeli omat vaatteensa ja kolmen veljensä alusvaatteet.

Arkkipiispan talo Turussa oli pelastunut tulipalosta, mutta koko kaupunki oli muuten niin kurjassa kunnossa, että arkkipiispa perheineen vietti koko seuraavan talven Paraisten pappilassa. Sinne asettui myös Johan Ludvig Runeberg, joka hankki opiskelurahoja toimimalla arkkipiispan lastenlasten kotiopettajana. Pappilassa Runeberg tapasi uudestaan Fredrikan, ja kevääseen mennessä heidän suhteensa oli syventynyt kahden rakastuneen nuoren seurusteluksi. Syksyllä 1828 Fredrikan äiti muutti tyttärensä ja kotiapulaisen kanssa Helsinkiin, jossa hänen vanhempi tyttärensä ja vävynsä asuivat, ja sinne muutti myös Johan Ludvig Runeberg jatkamaan opintojaan, sillä Turun akatemia oli palon jälkeen siirretty Helsinkiin. Seuraavana vuonna Fredrika ja Runeberg menivät kihloihin ja kahden vuoden kuluttua naimisiin, kun Runeberg oli saanut viran yliopiston konsistorin amanuenssina. Säätyläispiireihin jo 1700-luvulla levinneen tavan mukaan Fredrika alkoi käyttää miehensä sukunimeä.

Nuorenparin ensimmäinen koti perustettiin Kruunuhakaan kahden huoneen asuntoon, johon käytetyt huonekalut haalittiin sieltä täältä ja kunnostettiin omin voimin. Fredrika ei juurikaan osannut laittaa ruokaa, koska hänen äitinsä kotiapulainen oli huolehtinut siitä, mutta kun perheen ensimmäinen palvelijatar oli varsin taitamaton maalaistyttö, Fredrika joutui päinvastoin opastamaan häntä keittiössä ja totesi pian, että kun on ensin saanut oppia ajattelemaan, voi myös pian oppia keittämään ruokaa.

Fredrikalle Helsingin-vuosien parasta antia oli Kruunuhaassa asuvien nuorten yliopistomiesten kodeissa vuosina 1830-37 kokoontunut epämuodollinen Lauantaiseura, jonka istuntoihin miesten lisäksi osallistui myös heidän naispuolisia sukulaisiaan, mm. Fredrika. Naiset seurustelivat usein vain keskenään ja miehet keskenään, mutta usein oltiin myös yhdessä, ja vilkkaat ja älyllisesti kiinnostavat keskustelut koskivat kaikkia mahdollisia aihepiirejä, joskin naisten odotettiin useimmiten vain kuuntelevan ja harvemmin osallistuvan niihin. Kirjallisuudella oli niissä tärkeä asema, aloite Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamiseksi lähti tästä piiristä, ja 1832 perustettiin kahdesti viikossa ilmestynyt sanomalehti Helsingfors Morgonblad, jota Runeberg toimitti Fredrikan avustuksella. Muiden sanomalehtien tapaan siinä julkaistiin myös ulkomaisista aikakauslehdistä lainattuja kirjoituksia tai niiden lyhennelmiä, joista monet olivat Fredrikan valitsemia ja kääntämiä, ja lisäksi Fredrika kirjoitti siihen pieniä kertomuksia, pakinoita ja runoja palstantäytteiksi. Fredrika ei koskaan pannut nimeään kirjoitelmiensa alle, mutta Runeberg arvosti hänen panostaan ja yhteistyötä vaimonsa kanssa.

Pariskunnan ensimmäinen lapsi ja ainoa tytär syntyi Helsingissä 1832, mutta kuoli jo puolitoistavuotiaana punatautiin. Kaksi enimmäistä poikaa syntyivät 1835 ja 1836. Runebergin isä oli kuollut jo 1828, ja kun hänen oli oman perheen elättämisen lisäksi avustettava myös äitiään ja nuorempia sisariaan, eivät tulot tahtoneet riittää, vaikka hän myös opetti Helsingin yksityislyseossa. Runeberg haki sen vuoksi kreikan kielen apulaisprofessorin virkaa 1833, mutta kun hän ei saanut sitä, hän lopulta haki ja sai latinan ja ruotsin kirjallisuuden lehtorinviran Porvoon lukiosta. Perhe muutti 1837 Porvooseen, josta sille muodostui pysyvä kotikaupunki. Siellä syntyi vielä viisi poikaa, joista yksi kuoli kolmevuotiaana.

Raskaudet olivat hankalia, ja synnytykset pelottivat Fredrikaa arvattavasti siksi, että mahdollisuus kuolla synnytykseen oli varteenotettava tosiasia. Käytännön taloudenhoidosta hänelle  muodostui vähitellen suuri työtaakka, sillä hänellä oli vain kaksi palvelijaa, joten hänen oli kaiken muun ohella ommeltava ainakin osa suuren perheensä vaatteista itse. Lisätyötä teetti hänen ja varsinkin hänen miehensä suuri vieraanvaraisuus, sillä helsinkiläiset sukulaiset ja ystävät oli majoitettava heidän tullessaan kylään ja paikalliset vieraat kestittävä. Kaikki tämäkin tietysti maksoi, ja lisäksi kasvava perhe asui ensimmäiset 15 vuotta huonokuntoisissa taloissa, joissa kaikki sairastelivat talvisin vuoron perään kylmyyden, kosteuden ja ilmeisesti homeongelmien vuoksi. Lisämurheena oli Runebergin tunnettu taipumus rakastua milloin keneenkin nuoreen tyttöön, vaikka mikään näistä suhteista ei ilmeisesti muodostunut intiimiksi; aviottoman lapsen aiheuttama julkisen skandaalin riski olisi ollut liian suuri. Fredrikan tapana oli työstää surujaan kirjoittamalla, ja ”Satu vihasta” syntyi epäilemättä näissä merkeissä.

Fredrika oli seurusteluajoista asti tajunnut, että Runebergistä oli kehittymässä suuri ja nerokas runoilija, jonka työtä hän tahtoi tukea sekä keskustelemalla hänen aikaansaannoksistaan että vapauttamalla hänen aikaansa kirjoittamiseen, mistä johtui, että hän otti hoitaakseen kaikki mahdolliset käytännön asiat ja jopa kuuden poikansa kasvatuksen ja näiden lukujen ohjaamisen. Suuren neron rinnalla seisominen toisaalta sai hänet aliarvioimaan omia kirjallisia kykyjään, mihin vaikutti myös yleisen mielipiteen henkinen painostus: naisen ei pitänyt tuhlata aikaansa kirjoittamiseen, vaan keskittyä perheensä ja taloutensa hoitoon, koska kaikki naisten kirjoittama oli enimmäkseen pelkkää roskaa. Fredrika, jonka teki suunnattomasti mieli kirjoittaa, tunsi syyllisyyttä tehdessään sitä hyvin vähäisinä vapaahetkinään ja poltti lisäksi monia kirjoitelmiaan. Siitä teki onneksi lopun hänen miehensä, joka kerran sattui paikalle hänen heittäessään jonkin tekstinsä takkaan ja kysyi, aikoiko Fredrika tehdä henkisen itsemurhan. Silloin, kun Fredrika rohkeni näyttää hänelle runojaan tai novellejaan, Runeberg kehui niitä ja sanoi, että ne pitäisi julkaista, mikä tietenkin ilahdutti ja rohkaisi itseluottamuksen puutetta potevaa vaimoa. Itseluottamuksen puute aiheutui osaltaan myös siitä tietoisuudesta, että hänen yleissivistyksensä oli jäänyt kovin hataraksi, kun perusteellisen kirjatiedon hankkiminen hänen nuoruudessaan oli ollut naisilta kiellettyä.

Oma kokemus naissivistyksen puutteesta ja tarpeellisuudesta sekä havainnot kaupungilla kuljeskelevista kerjäävistä lapsilaumoista olivat osasyynä siihen, että Fredrika vuonna 1846 perusti Porvooseen rouvasväenyhdistyksen, joka J.V. Snellmanin antamien herätteiden pohjalta perusti ruotsinkielisen koulun paikkakunnan köyhille tytöille. Siihen ilmoittautui 53 oppilasta heti alkamisvuonna 1847. Opetusohjelmaan kuuluivat kristinoppi, sisä- ja ulkoluku, kaunokirjoitus, laskento, ompelu, kehruu, sukankutominen ja kankaankudonta sekä vähän myöhemmin maantieto. Varattomimmille tytöille järjestettiin ruoka- ja vaateapua, ja isommat tytöt saivat asua ja työskennellä kotiapulaisina perheissä, joiden rouvat opettivat heille kotitaloustaitoja. Koulussa opetti sekä vapaaehtoisia että palkattuja opettajia, ja vähitellen sieltä lähti koulunkäyneitä oppilaita lähiseudulle vastaavanlaisten koulujen opettajiksi. Vuonna 1851 Porvooseen perustettiin tämän esimerkin innoittamana köyhien pokien koulu, ja 1873 kaupunki otti tyttökoulun haltuunsa.

J.V. Snellmanilla oli osuutensa myös siihen, että Fredrika taas alkoi kirjoittaa, sillä kun hän lähetti pieniä kirjoitelmiaan ankarana arvostelijana pitämänsä Snellmanin luettaviksi, tämä ihastui niihin ja alkoi julkaista niitä Litteraturbladissa 1850-luvulla nimellä ”Teckningar och drömmar” eli ”Piirroksia ja unelmia”. Tästä rohkaistuneena Fredrika julkaisi 1858 jo 15 vuotta aikaisemmin kirjoittamansa historiallisen romaanin ”Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä”, joka sai hyvät arvostelut, ja 1862 toisen historiallisen romaanin ”Sigrid Liljeholm”, jonka vastaanotto ei ollut lainkaan yhtä suopea. Edellisenä vuonna oli ilmestynyt kokoelma ”Teckningar och drömmar”, johon oli lisätty mm. kirjoitus ”Facetter av kvinnans liv” eli ”Särmäkuvia naisen elämästä” Siinä Fredrika arvostelee oman aikansa naisen aseman epäkohtia tavalla, jonka vuoksi häntä on pidetty naisasian uranuurtajana. Kaikkien kärkevimmät mielipiteensä hän ilmeisesti jätti kokonaan julkaisematta.

Vähän ennen joulua 1863 Runeberg sai aivohalvauksen, joka teki hänestä invalidin loppuiäksi. Liikuntakyky palautui vähitellen osittain, puhekyky samoin, mutta kirjoittamisesta ei enää tullut mitään, ja lukeminenkin onnistui vasta monen vuoden kuluttua. Ensimmäiset 10 vuotta Fredrika vietti lukemalla potilaalle ääneen aamusta iltaan, kunnes hänen omat silmänsä rasittuivat niin, että lääkäri kielsi häneltä lukemisen pitkäksi aikaa. Runeberg kuoli 1877, ja seuraavan vuoden Fredrika vietti järjestämällä hänen vielä julkaisemattomia käsikirjoituksiaan painokuntoon ja muutti niiden ilmestyttyä lastensa lähelle Helsinkiin, jossa hän kuoli 1879.

FM Terhi Nallinmaa-Luoto 5.2.2013 (Vantaan Akateemisten Naisten lounaskokouksessa pidetty esitelmä)

 
Lähteet:

Karin Allardt Ekelund: Fredrika Runeberg. Suom. Helmer Winter ja E.A. Saarimaa. Porvoo 1945

Anneli Mäkelä-Alitalo: Porvoon kaupungin historia 3:1: 1809-1878. Porvoo 2000

Fredrika Runeberg: Kynäni tarina. Muistiinpanoja Runebergista. Suom. Tyyni Tuulio. Porvoo 1984

Tyyni Tuulio: Fredrikan Suomi. Esseitä viime vuosisadan naisista. Porvoo 1979

Hivutuksella hyvä tulee?

Korkeakoulutuksen maksullisuus on jälleen ajankohtainen keskustelunaihe maassamme tuoreen lakialoitteen myötä. 119 kansanedustajaa on allekirjoittanut lakialoitteen lukukausimaksuista EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tuleville opiskelijoille. Siinä korostetaan, että korkeakoulun maksuttomuus suomalaisille opiskelijoille on mahdollisuuksien tasa-arvoon perustuva lähtökohta, josta on pidettävä kiinni. Tämä mahdollisuuksien tasa-arvo onkin näköjään riippuvainen opiskelijan kansallisuudesta ja vieläpä varattu ainoastaan suomalaisille.

Kesällä 2009 hyväksytty yliopistolaki mahdollisti lukukausimaksujen perimisen EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevilta korkeakouluopiskelijoilta, ja maksuja onkin kokeiltu useissa yliopistoissa sen jälkeen, myös Turun yliopistossa. Tämä lakialoite siis on väistämätön seuraus yliopistolain hyväksymisestä.

Kokeilusta on tähän mennessä koitunut enemmän kuluja kuin hyötyjä. Maksujen ongelmana pidetään yliopistoissa mm. asiakkaiden vähäistä määrää sekä sitä, miten vaikeaa maksuja on perustella asiakkaille. Vähäisimpänä ongelmana ei pidetä käynnissä olevaa kilpailutilannetta ilmaisten koulutusten kanssa.

Allekirjoittaneiden kansanedustajien mielestä ongelmana on, että suuri osa englanninkielisen tutkinnon Suomessa suorittaneista ulkomaalaisista opiskelijoista työllistyy Suomen ulkopuolelle ja että valtion tarjoaman ilmaisen korkeakoulutuksen hyöty valuu muualle. On totta, että kyseessä on suuri ongelma, mutta se ei ratkea maksuilla. Itse asiassa maksujen tarjoaminen vastaukseksi ulkomaisten opiskelijoiden työllistymisongelmaan on mielestäni heikkotasoinen ja läpinäkyvä yritys häivyttää lukukausimaksujen todellinen funktio; maksuttoman korkeakoulutuksen purkaminen.

Jokuhan voisi väittää, että maksuttoman korkeakoulutuksen pitkä perinne katkesi Suomessa yliopistolain myötä. Esimerkiksi minä. Olisikin kokonaan toisen postauksen aihe pohtia, miksi yliopistolaki ja sen mukanaan tuoma korkeakoulutuksen maksullisuus hyväksyttiin niin vähin äänin maassamme, puhumattakaan siitä, miksi asiakkuuspuhe ja hyötynäkökulmakeskeisyys ovat löytäneet tiensä yliopistoihin.

Euroopan opiskelijoiden kattojärjestö ESU julkisti jo 4.12. viime vuonna kannanoton, jossa toteaa EUn ulkopuolelta tulevien opiskelijoiden lukukausimaksujen olevan uhka korkeakoulutuksen kansainvälistymiselle, jota Suomen hallitus on jo vuosia voimakkaasti tukenut. Tältä pohjalta on hyvinkin erikoista, miten lakialoitteen puuhamiehet kertovat lukukausimaksujen vahvistavan suomalaista koulutusvientiä. Vielä oudommalta kuulostaa aloitteen perustelu opetusalan työllisyysnäkymien parantamisella.

Matti Vanhanen totesi keväällä 2009, miten EU- ja ETA- maiden ulkopuolisten opiskelijoiden lukukausimaksut todistaisivat suomalaisen korkeakoulutuksen kansainvälisen kilpailukyvyn. Hyvin erikoinen väite, joka siis on osoittautunut perättömäksi; Kuten SYLin ja SAMOKin 7.1. tänä vuonna julkaisema yhteinen kannanotto asiasta kertoo, "lukuvuonna 2011-2012 Suomessa opiskeli ainoastaan 12 maksavaa opiskelijaa."

Suomalaisten opiskelijajärjestöjen kannanotossa peräänkuulutetaan, aivan oikein, todellisia toimia ulkomaisten opiskelijoiden integroitumisen parantamiseksi. Koko lukukausimaksukeskustelu kertoo minusta siitä, miten käynnissä on väsytystaistelu, jonka päämääränä on lukukausimaksujen kaikenkattavuus; lopullinen kuolinisku suomalaisen maksuttoman korkeakoulutuksen perinteelle. Nyt meidän perinteen puolustajien on vain jaksettava taistella.

Niin, mikä sitten on minun intressini tässä? Vuonna 2009 meitä oli joukko opiskelijoita eri puolilla Suomea, jotka emme hyväksyneet yliopistolakia, emmekä varsinkaan tapaa, jolla sitä ajettiin yliopistoihin. Omaehtoiselle toiminnalle koettiin tarvetta, kun ilmeni, etteivät ylioppilaskunnat puolustaneet jäsenistönsä etuja riittävällä tarmolla.

Järjestimme yliopistolla keskustelutilaisuuksia ja tarpeen vaatiessa myös mielenilmauksia. Näin tapahtui myös Turun yliopistolla, itse järjestin Opiskelijatoiminnan Turun yhteyshenkilönä yliopistolakia käsittelevän seminaarin ja myös mielenilmauksen samanaikaisesti muiden yliopistokaupunkien kanssa. Saimme mielenilmaukseen puhumaan myös yliopistoprofessorin, jonka ansiosta tilaisuudesta tuli välittömästi vakavastiotettava myös median silmin.

Toimin tuolloin opiskelijoiden ja yliopiston henkilökunnan yhteyshenkilönä; sain mm. tehtäväkseni levittää medialle oikeustieteellisten tiedekuntien dekaanien yliopistolakia kritisoivan kannanoton, joka sitten lopulta julkaistiinkin; vaatimattomasti Turun Sanomien sisäsivuilla pienenä juttuna. Tämä on tyypillinen esimerkki median otteesta aiheeseen.

Kirjoitin aiheesta myös Tutkijaliiton kirjaan Yhteinen Yliopisto.

http://www.tutkijaliitto.fi/index.php?page=shop.product_details&flypage=shop.flypage&product_id=155&option=com_virtuemart&Itemid=26

Eva-Liisa Raekallio

Kotiin vai osa-aikatyöhön

Pääministeri Kataisen ajatukset siitä, että naisia pitäisi saada vanhempainvapailta töihin ovat herättäneet kiivaan keskustelun. Iltapäivälehti otsikoi suurella fontilla kotiäitien raivostuneen.  Jos ollaan rehellisiä, en usko Kataisen epäilleen kotona lasta hoitavan laiskottelevan.  Sen sijaan epäilen, että hän ei ajatellut loppuun asti ehdottaessa suomalaisille naisille osapäivätyötä. Osapäivätyö näkyy eläkkeessä.  Yhä useampi (liian moni?) avioliitto päättyy eroon. Osapäivätyö ei niin vain olekaan muutettavaksi kokopäiväiseksi. Katainen niin kuin muutkin samoja ehdotuksia tehneet viittaa muiden maiden käytäntöön.  Onko häneltä jäänyt huomaamatta, että monissa Euroopan maissa mies on velvollinen maksamaan eron jälkeen loppuikänsä elatustukea vaimolleen.

Akateemisten Naisten Liiton näkemystä vanhempainvapaaksi, 6kk + 6 kk +6kk siten toteutettuna, että kulut jakautuvat kaikkien työnantajien kesken, kannattaa pitää esillä.   Se on sekä tasa-arvoista että lapsen edun mukaista. Usein erityisesti miehet puolustelevat haluttomuuttaan lastenhoitoon sillä, että eivät voi käyttää nykyisiäkään perhe-etuuksia vaativan työnsä vuoksi. Ehkä niitä vaativampia tehtäviä voisi siirtää hieman myöhempiin vuosiin. Kun eläkeikä nousee, jää vielä riittävästi aikaa stressaantua johtoposteilla.

MLT

Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden toiminta turvattava

Suomen Akateemisten Naisten Liitto – Finlands Kvinnliga Akademikers Förbund ry.

piti vuosikokouksensa 20.10.2012, jossa järjestön uudeksi puheenjohtajaksi valittiin professori Helena Ranta Kvinnliga Akademiker i Helsingfors. Hallitukseen toiselle kolmivuotiskaudelle valittiin maisteri Mirja Saarni Tampereen Akateemiset Naiset ja opetusneuvos Marja Liisa Toivanen Vantaan Akateemiset Naiset sekä uudeksi jäseneksi tohtori Leena Tiitu Helsingin Akateemiset Naiset.

Kokous antoi seuraavan julkilausuman: 

LASTENSUOJELUN SOSIAALITYÖNTEKIJÖIDEN TOIMINTA TURVATTAVA

Suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuus ja sosiaalinen turvallisuus rakentuvat lasten ja nuorten hyvinvoinnille. Viime aikoina näkyvyyttä julkisuudessa ovat saaneet runsaasti tilanteet, joissa kasvuympäristö ei ole tukenut lapsen tervettä kehitystä. Suomen valtion lailla säätämät lasten oikeudet suojeluun eivät ole toteutuneet.

Suomen Akateemisten Naisten Liitto on huolestuneena seurannut keskustelua. Syyttävä sormi on osoittanut lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä. Vastuu yhteiskunnan epäonnistumisesta on sysätty kuntien naisvaltaiselle sosiaalityölle.

Lastensuojelua ovat arvioineet yleisön ja toimittajien lisäksi lääkärit, psykologit ja kasvatustieteilijät. Sosiaalityöntekijöiden oma ääni on jäänyt vaisuksi, eikä heidän näkökulmansa asioihin ole saanut keskustelussa sijaa.

Akateemisesti koulutetuilla lastensuojelun sosiaalityöntekijöillä on koulutuksensa ja taitojensa puolesta parhaat edellytykset arvioida lasten suojelun tarvetta. Heille tulee antaa siihen riittävät työskentelyedellytykset.

Suomen Akateemisten Naisten liitto haastaa sosiaalityötä opettavat yliopistot ja sosiaalityöntekijöiden ammattijärjestöt Akavassa osallistumaan lasten ja nuorten hyvinvoinnin turvaamisesta käytävään keskusteluun. Tarvitsemme tutkimus- ja kokemustietoa lastensuojelun sosiaalityöstä sekä sen vaikuttavuudesta, onnistumisesta, haasteista ja mahdollisuuksista.

Lasten hyvinvoinnin turvaaminen on ensiarvoisen tärkeä ja kiireellinen tehtävä. Se on koko yhteiskunnan asia.

Sen tehtävän hoitamisessa sosiaalityöntekijät ovat avainasemassa. Siksi heille on lainsäädännöllä ja yhteiskunnan toimenpitein taattava kaikki mahdollinen tuki.

 

Suomen Akateemisten Naisten Liitto – Finlands Kvinnliga Akademikers Förbund ry:n

90-vuotisjuhlavuosikokouksessa Helsingissä 20.10.2012

Kunniaväkivalta – kunniatonta raakuutta

Harvoin olen tullut koko päivän seminaarissa istuttuani yhtä vaikuttuneena kotiin kuin tänään. Hanasaaressa pohdittiin jo toiseen kertaan kunniaväkivaltaa.

Vaikka Luetaan yhdessä  -ryhmissä olemme saaneet  läheltä nähdä, miten kunnian nimissä voidaan tuhota naisen/tytön elämä,  silti päivän luennot yllättivät. Voiko olla totta, että Ruotsissa 70 000 nuorta ei saa itse valita puolisoaan?  Kunniamurhia on tapahtunut, isä tappanut tyttärensä ja veli sisarensa. Lisäksi itsemurhatilastot ovat hälyttäviä. Miksi tiettyyn ryhmään kuuluvat tytöt ”putoavat parvekkeelta” tai jäävät moottoritiellä auton alle.

Meillä todistettavia murhia ei ole ainakaan tilastoitu, mutta vähempikin riittää. Tyttöä voidaan pahoinpidellä, pitää suljettuna kotiin tai uhkailla näyttämällä filmejä siitä, miten voi käydä.  Isien, setien ja veljien valvovat silmät ovat kaikkialla. Sen täytyy tuntua tukahduttavalta.

Monen suomalaisen on vaikeaa tajuta, mitä kunniaväkivalta on. Se eroaa muusta perheväkivallasta siinä, että tytön/naisen toiminta voi viedä perheen kunnian. Riittää että tyttö koulussa on viattomasti ihastunut suomalaispoikaan.  Veljen tai serkun on astuttava kehiin. Tyttöä seurataan jatkuvasti, jopa koulumatkalla veli toimii saattajana.  Suomalaisnuorelle tavalliset asiat niin kuin leirikoulu, vaihto-oppilasvuosi tai edes vierailu luokkatoverin kesämökillä ovat jotain, josta tyttöjen ei kannata edes haaveilla.

Opetussuunnitelmia uusitaan taas lähiaikoina. Miten niihin voisi sisällyttää ihmisoikeuskasvatuksen niin, että jokainen – myös väkivaltakulttuurista tuleva nuori – ymmärtäisi, että ihmisellä on oikeus  päättää omaa elämäänsä koskevista asioista.  Opetussuunnitelma ei toteudu ellei opettaja tiedä, mistä on kysymys.  Lasten oikeuksien luetteleminen ei riitä, ne täytyy sisäistää tässä ja nyt. Moni maahanmuuttajanuori indoktrinoituu ajatukseen, että oikeudet eivät koske häntä, sillä yhteisö on päättäjä. Ja miten toimitaan niin, että ristiriitaa vanhempien ja lasten välillä ei kasvateta vaan lisätään ymmärrystä. Vaikka paheksumme kunniaväkivaltaa, on muistettava, että vanhemmat ovat kulttuurinsa tuote. He uskovat tekevänsä oikein. He uskovat, että perheen kunnia voidaan palauttaa vain jos rikkoja surmataan. Tekoa vaatii yhteisö, jota tekijä ei voi vastustaa.

Tärkeää on että poliisit, sosiaalityöntekijät ja opettajat avaavat silmänsä ja näkevät väkivallan, jota harjoitetaan kunnian nimissä. Sen näkeminen on joskus niin ahdistavaa ja oman voimattomuuden tunnustaminen niin raskasta, että tekee mieli sulkea silmät.  Uhan kohteeksi joutunut nuori tarvitsee apua. Sitä voidaan parhaiten antaa, jos auttajat tekevät yhteistyötä.

Kunniaväkivaltaseminaarin luennot löytyvät lähipäivinä Hanasaaren kulttuurikeskuksen sivuilta. Kannattaa käydä katsomassa.
MLT

Paimion Sairaala uuteen nousuun – Kuntoutusparantolaksi!

Kun tuberkuloosi oli 1900-luvun alkupuolella tappava tauti, parantolaverkon rakentaminen katsottiin välttämättömäksi. Ympäri maata parantolat rakennettiin keskelle suomalaista luontoa, järven rannalle tai terveelliselle männikköharjulle, jonka ilmanala muistuttaa raikasta alppi-ilmastoa. Kyse ei ollut vain tartuntavaaran vähentämisestä, vaan ymmärrettiin, että tervehtymisessä auttavat myös kaunis ympäristö ja hyvä mieli.

Varsinais-Suomella oli onni saada Paimion parantolan suunnittelijaksi ennakkoluuloton nuori arkkitehti Alvar Aalto, joka vaimonsa kanssa oli saanut vaikutteita aurinkoisesta Italiasta. He saivat vapaat kädet, ja luomisen iloa riitti niin, että se välittyy nykyäänkin. Heti aulassa astutaan auringonkeltaiselle kumimatolle, joka jatkuu portaita ylös aina seitsemänteen kerrokseen asti. Luonto tulvii sisään lattiasta kattoon ulottuvista ikkunoista niin portaikossa kuin ruoka- ja luentosaleissa. Myös ala-aulassa ja oleskelutiloissa on laajat ikkunapinnat etelään ja luoteeseen.

Potilashuoneet Aalto sijoitti niin, ettei aurinko paista sisään liian voimakkaasti, koska sitä ei pidetty suotavana kuumepotilaalle. Potilashuone oli potilaan kannalta mietitty viimeisen päälle – jopa niin, että raikas tuuletusilmakin tuli epäsuorasti, aiheuttamatta vedon tunnetta. Sairaala on kaikin tavoin suunniteltu viihtyisäksi pitempiä sairaalassaolojaksoja ajatellen. Nyt Paimion parantolan sairaalatoiminta ollaan lopettamassa.

Tuberkuloosi on voitettu, mutta kaikki ei ole silti hyvin. Muita keuhkosairauksia, kuten vaikeaa keuhkoastmaa ja keuhkoahtaumatautia potevat – monet vielä monisairaita – eivät ehdi tervehtyä, kun heidät parin päivän tehokkaan vuodeosastohoidon jälkeen jo kotiutetaan. Sama koskee vanhuksille vaarallista keuhkokuumetta. Kotona odottava hoivaaja saattaa olla itsekin iäkäs ja huonokuntoinen. Mikä siis olisi sopivampi paikka kuin Paimion sairaala vaikkapa keuhkokuumeen jälkitilan hoitoon.

Kotona käytettävien hengityksen apuvälineiden kehitys on 20–30 viime vuoden aikana ollut mullistavaa. Näiden potilasystävällisten laitteiden teho on usein jopa parempi kuin lääkkeiden. Mutta tulokset riippuvat ennen kaikkea siitä, miten hyvin laitteiden käyttöön perehdytetään – oppiminen ei käy kaikilta käden käänteessä. Eräitä erikoisyksiköitä lukuun ottamatta terveyden- tai vanhustenhuollon henkilökunta ei sitä välttämättä hallitse. Parantolalle olisi tässäkin tehtävä.

Keuhkoahtaumataudin ohella uniapnea on kansantauti, jonka tunnistaminen ja hoito tulisi saada kuntoon. Uniapnea-oireyhtymä on keski-ikäisen tai vanhemman väen sairaus. Kun se vielä useimmiten esiintyy muiden sairauksien, kuten verenpainetaudin, sydämen rytmihäiriöiden ja diabeteksen kanssa, sitä on joskus vaikea diagnostisoida. Potilaan elämänlaatu paranisi kuitenkin selkeästi, jos uniapnea hoidettaisiin asianmukaisesti ja potilas omaksuisi maskin ja C-PAP-laitteen käyttöön oikeat rutiinit – esimerkiksi Parantolassa.

Paimion sairaala olisi siis säilytettävä keuhkosairauksien kuntoutusyksikkönä ja kehitettävä uniapneakeskukseksi. Mutta toimintakenttä voisi olla vielä laajempi. Aivoinfarktiin, nivelsairauksiin sekä reumaan liittyvän kuntoutuksen lisäksi Parantola voisi tarjota sijan vaikeista leikkauksista ja syöpähoidoista toipumiseen ja toisaalta ylipainoisten elämäntapakoululle.

Kauniin ympäristön tuomaa mielihyvää ei pidä aliarvioida. Arkkitehtonisessa mielessä Paimion Parantola on koko maailmassa ainutlaatuinen 1930-luvun taideteos, jota käydään katsomassa kaikista modernia arkkitehtuuria ihailevista maista. Olisi häpeä, jos emme voisi esitellä potilaita auttavaa Parantolaa vastaisuudessakin.

Ritva Tammivaara,
dosentti, keuhkosairauksien ja kliinisen fysiologian erikoislääkäri, unilääketieteen erityispätevyys

Sukupuolineutraali suomalainen yhteiskunta?

Yhteiskuntamme saattaa vaikuttaa sukupuolineutraalilta, tasa-arvoiselta ja suvaitsevaiselta – jopa siinä määrin, että jotkut asettavat naisliikkeiden olemassaolonkin kyseenalaiseksi. Kuitenkin tänä vuonna keskikesälläkin on ollut esillä tätä kuvaa vastaan puhuvia uutisia palkkauksesta, väkivallasta ja suomalaisuudesta.

Palkkaus
Suoraan sukupuolten tasa-arvoon liittyvänä kysymyksenä on ollut esillä naisjohtajien miespuolisia kollegojaan kehnompi palkkatilanne. Vaikka sukupuolten väliset palkkaerot ovat esimiestehtävissä kaventuneet, on naisjohtajien mediaanipalkka edelleen vain 77 prosenttia miesjohtajien palkasta. Naisjohtajien pätevyydestä on tutkimusnäyttöä sekä ihmisten johtamisessa, päätöksenteossa että tuottavan tuloksen saavuttamisessa, joten heikommalla johtamisen laadulla ei eroa voida selittää.

Naisten ja miesten väliset palkkaerot ovat todellisuutta myös muissa tehtävissä, ja yksityisellä sektorilla joillakin aloilla palkkaerot ovat jopa kasvaneet. Tilastokeskuksen selvityksistä käy ilmi, että vaikka naiset ovat aiempaa vaativammissa tehtävissä, palkkapussi on ennallaan. Naisten ja miesten välinen palkkaero on pysynyt viimeisen 15 vuoden ajan lähes ennallaan huolimatta siitä, että suurin osa yliopistokoulutuksen saaneista on naisia, että naiset ja miehet hakeutuvat entistä tasaisemmin samoihin ammatteihin, että naisten osuus erityisesti korkeaa ammattitaitoa vaativissa tehtävissä on kasvanut, ja että johtajista jo reilu kolmannes on naisia..

Akateeminen koulutustaso tai ammatinvalinta ei siis olekaan ratkaisu naisten tasa-arvoiseen palkkaukseen. Kaikkein tasa-arvoisinta palkkaus näyttää sen sijaan olevan perinteisesti naisvaltaisilla, vähän koulutusta ja ammattitaitoa vaativissa tehtävissä kuten keittiöapulaisilla ja henkilökohtaisilla avustajilla. Heikomman statuksen ammateissa naisten ja miesten palkkaerot ovat olemattomat – korkeamman statuksen omaavissa suuremmat. Suomalainen työelämäkulttuuri näyttäisikin olevan palkkauksen osalta sukupuolisesti ja hierarkkisesti arvottunutta.

Väkivalta
Suomalaisessa kulttuurissa väkivalta on vahvasti ja monimuotoisesti läsnä niin kaduilla, työpaikoilla kuin kodeissakin. Perheissään ja parisuhteissaan naiset joutuvat miehiä useammin väkivallan tai sen uhan kohteeksi. Useilla paikkakunnilla turvakodit olivat tänä kesänä monta viikkoa viimeistä paikkaa myöden täynnä. Viimeaikaiset useat naisiin ja lapsiin kohdistuvat perhesurmat lienevät saaneet viranomaiset ja naiset valpastumaan perheväkivallan uhatessa.

Lähisuhdeväkivalta on edelleen vahvasti tabu: salattu ja kielletty, häpeää herättävä puheenaihe, vaikka monet - myös akateemisesti koulutetut - naiset kohtaavat sitä päivittäin. Lähes puolet naisista on kohdannut väkivaltaa vähintään kerran entisessä suhteessaan. Suomen toiseksi yleisin henkirikostyyppi on tilanne, jossa entinen tai nykyinen parisuhdekumppani surmaa naisen – Suomessa kuolee 20 - 26 naista vuosittain parisuhdeväkivallan vuoksi. Lähisuhdeväkivalta suomalaisessa kulttuurissa estää naisten ja miesten välistä tasa-arvoa.

Suomalaisuus
Suomalaisuus on kertomuksissa ja mielikuvissa vahvasti maskuliinista. Tämä käy ilmi Sanna Kivimäen väitöskirjasta ’Kuinka tämän tuntisi omaksi maakseen. Suomalaisuuden kulttuurisia järjestyksiä’*, joka tarkastetaan 11.8 Tampereen yliopistossa. Suomalaisuudella on viitattu moniin asioihin: itsenäisyyspäivän paraateihin, saunomiseen, synkkämielisyyteen, Koskenkorvaan ja Kaurismäen elokuviin. Luulisin, että myös perinteisiin sisuun ja Sibeliukseen – perin miehisiin käsitteisiin. Tutkimuksen tavoitteena oli tavoitteena purkaa suomalaisuuteen liittyviä ajattelutapoja ja tehdä näkyväksi ennen kaikkea sukupuoleen, mutta myös sukupuoleen ja luokkaan liittyviä suomalaisuuden järjestyksiä erilaisissa media-aineistoissa. Media ja tutkimus luovat meille vahvoja mielikuvia ja suuntaavat osaltaan ajatteluamme, usein huomaamattammekin. Tärkeää onkin - myös akateemisten naisten näkökulmasta - väitöskirjaan liittyvä pohdinta siitä, miten sukupuoli ja luokka eriarvoisuutta tuottavina kategorioina voitaisiin tehdä näkyväksi mediatutkimuksen opetuksessa. Yhteiskunnallisen eriarvoisuuden lisääntyessä olisi aiempaa tärkeämpää kiinnittää huomiota myös sukupuolen ja yhteiskuntaluokan yhteisvaikutukseen suomalaisessa kulttuurissa.

Mirja Saarni
SANL:n hallituksen jäsen
Tulevaisuustoimikunnan puheenjohtaja
Luetaan yhdessä -verkoston ohjausryhmän puheenjohtaja

*Kivimäen väitöskirja ilmestyy sarjassa Acta Universitatis Tamperensis; 1751, Tampere University Press, Tampere 2012. ISBN 978-951-44-8872-6 ISSN 1455-1616. Väitöskirja ilmestyy myös sähköisenä sarjassa Acta Electronica Universitatis Tamperensis; 1224, Tampere University Press 2012. ISBN 978-951-44-8873-3, ISSN 1456-954X.
http://acta.uta.fi.

Väitöskirjan tilausosoite: Verkkokirjakauppa Granum, http://granum.uta.fi, tai Tiedekirjakauppa TAJU, PL 617, 33014 Tampereen yliopisto, puh. 040 190 9800, e-mail: taju@uta.fi.