Maanviljelijäperheen tyttärestä akateemiseksi naiseksi

Kuva: Mari Waegelein

Tieni yliopistoon

Olen kotoisin maaseutupitäjästä, johon asutettiin sodan jälkeen paljon Muolaan evakkoja.  Itse olen syntynyt sodan jälkeen, vuonna 1948. Lapsuusaikani oli monella tavoin vaikeaa. Minua kiusattiin koulussa evakkotaustani vuoksi todella paljon. Olin poikkeuksellisen arka surkimus, punatukkainen, pisamanaamainen, mikä jo pelkästään aiheutti kiusaamista. Olin tottunut puhumaan karjalan murretta, mikä asia paljasti heti taustani. Yhteiskouluun päästyäni en enää murretta puhunut, sen verran itsesuojeluvaistoa minulla oli.

Arkuudestani huolimatta pärjäsin koulussa melko hyvin ja lukioon meno oli itsestään selvää. Olen vasta myöhemmin tajunnut, kuinka iso asia neljän lapsen yhteiskouluun laitto vanhemmilleni oli. Piti maksaa lukukausimaksu, ruokamaksu ja talvisin linja-automaksu. Vanhempani saivat sodan jälkeen lunastaa pienen maatilan, joka oli liian pieni elättämään isoa perhettä. Isä kävi kesät rakennustöissä. Hän oli joutunut lähtemään kotoa töihin jo 14-vuotiaana ja oppinut kirvesmiehen töitä. Armeijasta hän joutui suoraan jatkosotaan ja haavoittui vakavasti venäläisten suurhyökkäyksessä kesäkuussa 1944.

Vanhempieni suuri haave

Vanhemmillani oli haaveena kouluttaa kaikki lapset ylioppilaiksi.  Heillä itsellään ei ollut ollut tätä mahdollisuutta sota-aikana. Äiti kuului Marttoihin jo 15-vuotiaana Karjalassa ja yhdistys jatkoi evakkopaikkakunnalla. Äiti oli aktiivinen Martta ja pitkään yhdistyksen hallituksessa. Emäntälehteen perehtymällä äiti opetti meille tytöille kaiken mahdollisen. Lehden oppien mukaan naisen pitää käydä koulua, olla kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista ja hoitaa perheen talous, oli rahaa tai ei. Äiti tilasi muotilehti Burdan ensimmäisenä paikkakunnalla, opetteli kaavojen leikkauksen, ompeli ensin kylän naisille ja opetti sitten naiset leikkaamaan itse kaavoja ja ompelemaan perheelleen vaatteita. Kanssasisarten auttaminen ja tasa-arvo ihmisten välillä olivat tärkeitä äidin antamia oppeja ja näitä Lucina Hagmanin perustaman Martta-yhdistyksen periaatteita äiti huolellisesti meille opetti.

Erityisesti isä oli ylpeä koulumenestyksestäni ja päätti, että tyttö pannaan yliopistoon, jos pääsee. Kun sitten pääsin Tampereen yliopistoon, vanhempani loistivat tyytyväisyydestä. Itse koin suurta tyydytystä, kun sain opiskella kauniissa yliopistokaupungissa ja nautin kovasti opiskelijoiden omissa paikoissa käymisestä. Opiskelu Tampereen yliopistossa oli kasvattava ja hieno kokemus. Kun olin koko kouluajan ollut arka ja lähes puhumaton, muutuin yliopistoaikana merkittävästi. Uskalsin avata suuni ja pidin pääni pystyssä. Tampereen yliopisto oli yksityinen yliopisto ja lukukausimaksu oli korkea.  Vuokralla asuminen Tampereella maksoi paljon eikä opintolainoja asumistuesta puhumattakaan vielä ollut. Pienet maitotilit eivät mitenkään riittäneet lukukausimaksuihin ja vanhin sisareni maksoi ainakin kolmannen vuoden lukukausimaksun, kun oli päässyt töihin ja asui vielä kotona. Itse olin loma-aikoina töissä. Neljäntenä opiskeluvuotena sain ottaa opintolainaa. Äidin tekemä ruisleipä ja kotivoi olivat perusravintoani koko ajan.

Työurani ja akateemisen tutkinnon merkitys

Valmistuttuani pääsin heti töihin vientisihteeriksi vientifirmaan Helsinkiin. Omistajajohtajat olivat evakkoja ja kohteluni oli lämmintä ja sympaattista. Lasten synnyttyä hain kotikaupunkiin töihin ja etenin eteenpäin vientialalla. Firman omistaja piti arvossa tutkintoani, erityisesti germaanista filologiaa pääaineena. Saksan kielen käyttö oli erityisen tarpeellinen firmassa, jonka vienti suuntautui pääasiassa Länsi-Saksaan. Kun etenin päällikköasemaan, olin todella iloinen. Pidin työstäni ja asiakkaista todella paljon. Asema toi mukanaan myös yllättäen ikäviä asioita. Koin todella kantapään kautta, mitä naisen menestyminen teknisellä alalla, miesten maailmassa, tarkoitti. En saanut kaikkia minulle kuuluvia talousraportteja. Minulla oli sekä kaupallinen että yliopistotutkinto ja käytin työssäni kolmea vierasta kieltä. Silti lähinnä vastaavassa työssä oleva ammattikoulutasoisen koulutuksen omaava mies sai yli 20 % parempaa palkkaa, vaikka myyntini sekä myyntituottoni oli suurempi. Oman ja alaisteni palkoista neuvotteleminen olivat tuhoon tuomittuja yrityksiä.

Minuun alkoi heti päällikkönimityksen jälkeen kohdistua seksuaalista häirintää, sekä fyysistä että sanallista. Näiden avulla naista eniten satutetaan ja kohdallani sitä tapahtui vuosikausia. Näin tapahtuu Afganistanissa, mutta että Suomessa, tasa-arvon mallimaassa, 1980-90-luvuilla? 

Oikeastaan suurimman ilon sain isäni vieraillessa työpaikallani vähän ennen kuolemaansa. Hän tapasi neljä viehättävää alaistani. Hän hykerteli käsiään ja sanoi ”Hyvähä siul’ tääll’on.  Sanot vaa tytöil’, ett’ tehkäähä työ työt, mie mään makkaamaa.” Vanhempien uhraukset eivät olleet menneet hukkaan. Tytär oli päällikkönä ison firman hienossa toimistossa ja sai teettää töitä nuorille naisille. Vaikka olin itse työstäni ylpeä, isän osoittama tyytyväisyys oli minulle myös hyvin tärkeää. Hirveä naurunremakka toteamasta syntyi ja sain jokusen vuoden kuulla siitä.  

Kolmas työni edellytti korkeakoulututkintoa ja oli Hyvinkään kaupungin palveluksessa. Rakastin sitä työtä ja parasta oli, että sain samaa palkkaa kuin mieskollega, joka oli juristi. Oliko jotain todella muuttunut tasa-arvon suhteen vai oliko Hyvinkään kaupunki poikkeus?

Iso merkitys tutkinnolla elämässäni on. Pidän kehitysmaiden naisten auttamista erityisen tärkeänä ja olen ollut Naisten Pankin toiminnassa vuodesta 2012, samoin UN Womenin toiminnassa, opettanut Akateemisten naisten vetämässä Luetaan yhdessä -ryhmässä, myös SPR:n suomen kielen opetusryhmissä. Korkea koulutus on naiselle tärkeä ase ja akateeminen koulutus voi viedä hyvin vaikutusvaltaisiin työtehtäviin, missä voi vaikuttaa naisten elämään, vaikka palkka olisi pienempi.  Annan suurta arvoa sosiaalityöntekijöille, opettajille, sairaanhoitajille ja lastantarhanopettajille, joiden palkka ei olleenkaan vastaa vaativaa koulutusta ja työtä.

Suuret esikuvani Akateemisissa Naisissa

Lehtori, FK Marjatta Koskijokeen tutustuin heti, kun hän perusti Hyvinkään Akateemisten Naisten ryhmän vuonna 1979. Mikä hehku ja palo hänen puheissaan oli. Professori Helena Ranta esiintyi Hyvinkäällä vuonna 2011 UN Womenin tilaisuudessa ja hänen esityksensä kosketti minua suuresti.  Olin tuolloin hyvin masentunut kohdattuani äitini kuoltua tavallista suurempia vaikeuksia elämässäni. Nostin taas pääni pystyyn. Aloin opettaa Luetaan yhdessä -ryhmässä ja minut vastaanotti lehtori, FK Pirkko Mäki, joka tuki ja kannusti minua opetuksen aloittamisessa.  Tällä hetkellä opetan Luetaan yhdessä -Zoom-opetusryhmässä. Pirkko Mäki on Hyvinkään Akateemisten Naisten kunniajäsen ja hänen ystävyytensä ja tukensa on auttanut minua paljon.  Olen ylpeä kuuluessani Hyvinkään Akateemisiin Naisiin.

Pohdintaa naisen osasta tänään

Olen etenkin koronan aikana pohtinut naisten vaikeaa asemaa ja tavallaan pysähtynyt oman elämäni ääreen. #metoo-kampanja saattoi parantaa naisen asemaa jonkin verran, vaikka monet naiset saivat paljon negatiivista julkisuutta tuodessaan vanhoja asioita päivänvaloon. Seuratessani #metoo -kampanjaa pystyin vasta itsekin kiihkottomasti ajattelemaan mennyttä työuraani. Miksi en ollut vienyt häirintääni eteenpäin? Minulla oli kaksi alaikäistä lasta. En halunnut perheeni elämän tuhoutuvan taisteluissa, jotka saatoin hävitä. 

Viime vuosien hirvittävät sodat ja suuri pakolaisuus ovat huonontaneet naisen asemaa. Minusta tuntuu, että on menty taas paljon taakse päin. Naisten ja miesten euron erosta puhutaan edelleen joka vuosi.  Kehitysmaiden tyttöjen ja naisten kouluttaminen ja työhön pääsy on asia, joka parhaiten parantaisi maailman taloutta. Naisten pääseminen päättäviin pöytiin rauhanneuvotteluissa olisi myös ensiarvoisen tärkeä asia.  

Akateemisten Naisten työlle on edelleen suuri tarve ja toivon, että voimme jatkaa 100-vuotta jatkuneita kunniakkaita perinteitä.

Marjaana Lipsonen

Hyvinkään Akateemiset Naiset ry.

Tämä teksti palkittiin Suomen Akateemisten Naisten Liitto - Finlands Kvinnliga Akademikers Förbund ry:n 100-vuotisjuhlavuoden kirjoituskilpailussa 1. sijalla.

Tillsammans

Läsande kvinnor tillhör alltjämt den minoritet som är nyfikna på något utöver sig själva och sin egen navel. - Annina Rabe i Expressen

Stämmer det? Kanske till en del, men det gäller både kvinnor och män, unga och gamla.  Allt vi gör som vidgar vår värld, ifrågasätter våra stelnade åsikter, ger ny kunskap och aha-upplevelser, ger näring åt vår nyfikenhet... allt det ger oss energi och glädje.  Det är en självklarhet men just därför så viktig att förstå och komma ihåg.  Därför behöver vi varandra, både i goda möten och i djupa samtal men också i möten som skaver och i lättsamma dittandattansamtal. Vi behöver rynkade pannor, ivriga, engagerade, höjda röster, fnissningar och glada skratt.

”Akkorna”, Kvinnliga Akademiker i Helsingfors, och vårt förbund har gett många av oss just ett sådant forum, som vi dessutom kunnat vara med om att utveckla och forma. Det har blivit månadsmötena, exkursionerna, bokcirkeln, samhällsforumet Aspasia, ”Vi läser tillsammans”, senare språkkaféet med svenskundervisning och läxhjälp, det årliga stipendiet till en eller flera studerande invandrarkvinnor, skrifterna ”Våra krigsminnen”, ”Barndomsminnen” och jubileumsskriften ”Akademisk kvinnokraft i 90 år”, resolutioner och insändare mot våld mot kvinnor, aktioner för konflikthanteringsundervisning i skolor och i armén, spontana insamlingar till t.ex. Röda korset, allt tack vare initiativ av medlemmar med en vidsynthet och öppenhet för världen omkring oss. Tillsammans.

Den vidsyntheten har också vår litteraturcirkel fördjupat. Den uppstod efter ett styrelsemöte i tamburdiskussionen, som inte ville sluta. Läsandets och samtalens styrka har många av oss nu fått uppleva under de tolv år vi träffats fem gånger per termin hemma hos någon av deltagarna eller på zoom under pandemin. Vi är lärare, kemister, läkare och veterinärer, psykologer, statistiker, informatörer, statsvetare... alla med sina egna ryggsäckar fyllda av kunskap, erfarenheter och livsklokskap.  

Sex kvinnor eller sexton kvinnor eller allt däremellan tar fram sina böcker och sina anteckningar. Så börjar vår två timmars diskussion.  Var och en berättar först hur hon har uppfattat boken vi valt och vilka tankar den väckt. Sedan bubblar diskussionen vidare, ivrigt, engagerat, eftertänksamt.  Det finns naturligtvis inget rätt eller fel. Allas tolkningar och tankar är riktiga MEN underbart nog har varje bok varje gång blivit så mycket mer, då vi slutar vår träff. Vi ser och upptäcker mer, får nya perspektiv, vi omprövar vår egen läsupplevelse, vi lär oss nytt och får ord på mycket vi kanske endast anat. Tankar bryts mot varandra. Någon älskar boken och någon annan kanske säger: Den här gav mig ingenting!

När jag bläddrar i anteckningshäftena inser jag hur många olika världar och hur många livsöden vi gått in i, hur litteraturen också är en inkörsport till självreflektion och trygga samtal om ibland mycket personliga erfarenheter.  De samtalen är gåvor vi får och ger. 

Sirpa Kähkönens Hugo 1918 öppnade för en diskussion om vårt inbördeskrig, främst ur de rödas perspektiv.  Vi insåg hur viktigt det är att beskriva ”de stora händelserna” också genom enskilda människors öden. Då reagerar läsaren, vi, med både hjärna och hjärta. I bästa fall förstår vi åtminstone något av personernas bevekelsegrunder och handlingar på grund av att vi berörs och går en liten bit i den andras verklighet. Hur krigen har påverkat de enskilda, hela familjer och släkter, nationens olika sanningar visade våra diskussioner. Vi insåg hur krigens vidrighet ännu påverkar oss, mer än vi kanske tror.

P O Enquists Legionärerna är ett exempel på en s.k. dokumentärroman, som berättar om det som kallas baltutlämningen, då Sverige 25.1.1946 utlämnade 146 baltiska militärinternerade, som sökt skydd i Sverige, till Sovjet. Den anses i Sverige ännu i dag som en av de största politiska skandalerna. Händelserna kring baltutlämningen hade varit ganska okända för flera av oss men P O Enquist gav oss förutom historiska fakta möjlighet att leva oss in i olika livsöden. Vi insåg att bakom varje beslut finns alltid en eller flera människor, som har ansvaret. Det är inte så att något bara sker. Vi diskuterade hur stormakternas maktmissbruk och egenintresse går ut över de små. Vi debatterade om hur den s.k. allmänna opinionens engagemang och upprördhet ofta är bara en sentimental gest, till intet förpliktigande. Vi funderade över sanningens ouppnåelighet både i våra egna liv och i historieskrivningen.

Angie Thomas självupplevda värld, sådan hon beskriver den i sin starka debutroman The Hate U Give (också den svenska titeln), öppnade våra ögon för hur det är att leva som svart i USA. Vi trodde vi visste mycket om rasism och fördomar men ingen av oss hade sett dem inifrån så som Angie Thomas kunde visa verkligheten i hela dess komplexitet. Att hela tiden vara på helspänn och rädd för polisen, att hela tiden vara en representant för de svarta, att redan som liten lära sig att vara försiktig och t.ex. inte stoppa händerna i fickorna, eftersom det kan tolkas som att man har ett vapen, att vara delad, en person hemma och en i skolan i en vit miljö, är fruktansvärt tungt. Många av de konflikter som finns mellan de svarta berättar hon också om via de karaktärer vi får leva med i boken. Vi använder igen både hjärna och hjärta. Begreppet BLM, Black Lives Matter, får ett innehåll utöver tidningarnas löpsedlar och Angie Thomas skapar hos oss en lite bättre förståelse för hur tungt det är med s.k. code switching och behovet eller kravet att vara en god modell för sin minoritet.  I en intervju säger hon så fint:

Litteratur är

a mirror       att se sig själv i

a window    att öppna på vid gavel för att uppleva något nytt

a  sliding glassdoor   genom vilken man kan gå i andras skor och öka sin empati och förståelse.   

Nora Ikstenas autofiktiva roman Modersmjölken för oss till Lettland under Sovjettiden. Vi får möta tre kvinnor, tre generationer, mormor, dotter, barnbarn och samtidigt följa landets historia. Det är en så rik bok att vi hade kunnat diskutera den länge, länge. Vi diskuterar vad det totalitära samhället gör med sina människor: stänger in i burar, kväver det självständiga tänkandet, fråntar en människa hennes utvecklingsmöjligheter, matar lögner och falsk kunskap, föder rädsla, straffar och terroriserar...  Alla blir tvungna att välja sina egna överlevnadsstrategier. Men boken är också en roman om stor kärlek, som visas på så olika sätt. Vi diskuterar hur det är att älska den lättälskade och hur det är att älska den svåra och komplicerade. Vi diskuterar hur man ofta kan hjälpa andra men inte sig själv och hur vanligt det egentligen är. Vi diskuterar hur den som upplevs känslokall sällan är det, men nog bottenfrusen.  Vi diskuterar hur och om man kan ge i arv förmågan att tänka själv, hur inre frihet och värdighet kan bevaras trots förtryck.

Ben Macintyres faktabok Spion och förrädare för oss in i den hisnande spionvärlden genom den berömda dubbelagenten Oleg Gordijevski, som fick sin KGB-utbildning i alla de färdigheter en agent måste ha: bl.a. att inte sticka ut, fabricera falska fakta, ljuga också för sin familj, aldrig bli för vänskaplig med någon och hela tiden leva ett dubbelliv. Ungern 1956, Tjeckoslovakien 1968 och Berlinmuren 13.8.1961, kärleken till den ocensurerade musiken och litteraturen i ett öppet samhälle fick honom att inte längre tro på sitt lands system och agerande. Han rekryteras av danska underrättelsetjänsten PET till att arbeta för det brittiska MI 6 parallellt med KGB. Han anses t.o.m. ha påverkat historien. En av hans ”vänner” förråder honom men han lyckas med en dramatisk flykt via Finland komma till England 1985 och måste i dag leva på hemlig plats och får inte möta sina barn. Priset blev högt. Diskussionerna blev livliga och viktiga, för boken är avslöjande, faktaspäckad, detaljrik, spännande, obehagligt aktuell - och mycket skrämmande. Förutom att vi får ny kunskap om bekanta historiska skeenden och gestalter, förstår vi också bättre det som sker nu.  Men boken föder också många frågor. Hur mycket vet vi ”på riktigt” om varandra och om vad som sker bakom kulisserna i vårt samhälle? Hur mycket förlorar vi när tilliten skadas i ett samhälle? Vem styr egentligen vår värld? Vad går man med på att göra för pengar, av äventyrslust, för en ideologi?   

Vår läsning har fört oss till flera världsdelar, till Sapmi och rennäringen i Ann-Helén Laestadius Stöld, till Afrikas verklighet med Hans Roslings upplyftande Factfulness och i Chimamanda Ngozi Adichies Americanah till Nigeria och USA med komplikationen afroamerikan-svart afrikan, till Palestina och de svåra konflikterna i Susan Abulhawas Morgon i Jenin, till Israel och dess historia från 1967 kopplad till kärlek och förlusten av en son i David Grossmans På flykt från ett sorgebud, till maktkamp i Kina och Taiwan i Jung Changs De osannolika systrarna Soong. 

Vi har levt med fundamentalism i Tara Westovers Allt jag fått lära mig, med konstnärskapets våndor i Juha Itkonens och Kjell Westös 7+7 Brev i en orolig tid, i en exakt beskrivning av pandemin i Hanne Vibeke Holsts Som pesten, som skrevs några år före covid 19 (!), i våtmarkernas ekologi i North Carolina i Delia Owens Där kräftorna sjunger och i svartsjukans, avundens, skvallrets, maktbegärets och rasismens träsk i Shakespeares Othello.  

De här axplocken visar hur rätt Olof Lagercrantz har i sin underbara bok Om konsten att läsa och skriva: ”Vad sker när vi läser? Ögat följer svarta bokstavstecken på det vita papperet från vänster till höger, åter och åter. Och varelser, natur eller tankar, som en annan tänkt, nyss eller för tusen år sedan, stiger fram i vår inbillning. Det är ett underverk större än att ett sädeskorn ur faraonernas gravar förmåtts att gro.  Och det sker var stund.” och Gunnar Ekelöf:  ”Läsandet måste ha näring i verklighetsupplevelse, man måste ha gjort erfarenheter för att känna igen sig i det lästa. Och för att få nya eller fördjupade erfarenheter. Annars lär man bara livets bokstav.”

Vi fördjupar också vår förståelse och tankevärld i samhällsforumet Aspasia, då vi inspirerade av en artikel, en film, en pjäs eller ett TV-program väljer att diskutera aktuella ämnen som mediepåverkan, nationalism, rasism, åldrande, pandemin, feminism och mycket, mycket mer, oftast med både fakta, historisk bakgrund och personliga erfarenheter. Månadsmötenas och exkursionernas intressanta föreläsningar respektive guidningar med efterföljande glada samvaro och diskussioner skapar gemenskapskänsla, ger energi och i bästa fall vilja att handla.  Så har ofta våra resolutioner, insändare, spontana insamlingar och olika påverkningsprojekt fötts. Möten med vår stipendiat eller med deltagarna i språkkaféet öppnar fönster till andra kulturer och livsstilar. Dessutom möts vi i en trygg miljö, där vi får vara den vi är om vi vill. Vi representerar olika yrken och olika erfarenheter. Den kunskap vi kan dela med oss och den förståelse för andra och för oss själva som goda möten ger hör till det bästa vi får.  För någon som ofta är ensam i vardagen kan träffarna också vara små lyckostunder.  Allt detta blir ”en förlängning och fördjupning av livserfarenheterna”, såsom Märta Tikkanen har uttryckt det.     

Eller med Tomas Tranströmers ord ur dikten Romanska bågar insikten att:

Inne i dig öppnar sig valv bakom valv oändligt.

Du blir aldrig färdig, och det är som det skall.

Maj-Britt Grönholm 
Kvinnliga Akademiker i Helsingfors r.f.

Tämä teksti palkittiin Suomen Akateemisten Naisten Liitto - Finlands Kvinnliga Akademikers Förbund ry:n 100-vuotisjuhlavuoden kirjoituskilpailussa 2. sijalla.

Future ahead

Kuva: Mari Waegelein

Stable and peaceful societies can reach their full potential in solving economic and political challenges and potential conflicts that lie ahead. Peace is not only absence of bombs and tanks in towns. Peace is where there is freedom from fear, freedom from oppression, freedom to make your best towards constructing just and prosperous living conditions for all.

During this global turmoil that we are experiencing at the moment, turmoil in individual minds makes people insecure. Insecure citizens are scared. Scared of the unknown. 

When Dean Virginia Gildersleeve of Barnard College, USA, Professor Caroline Spurgeon of the University of London, and Rose Sidgwick of the University of Birmingham met on a visit of British universities mission in the USA after the 1st World war in 1918, their focus was largely on the war-torn Europe. In their discussions on future understanding and possible peace between nations, the delegation was inspired by the idea of a worldwide organization that could unite university women across the world. The International Federation of University Women, later called Graduate Women International, was born.

Sharing the early leaders’ vision, the Finnish Federation of Graduate Women (FFGW) is celebrating its 100th anniversary in 2022. During a century of advocacy the Finnish organization has established friendships and promoted understanding between academic women across the world. In national and international projects and workshops, excursions and panel discussions, women have been encouraged to reach their full potential not only in working life, but in life itself. 

Spirit of society

Education is key to construct trust and harmony in society. The focus of the FFGW has been on the importance of education, such that is available equally to everyone in society. The advocacy of Finnish Federation of Graduate Women reaches beyond national borders: it founded the International Helvi Sipilä Seminar held annually in the United Nations Commission on the Status of Women CSW in New York, and the organization contributes regularly to the ECOSOC, ILO and UNESCO together with its sister organizations.

Article 1 of the Universal Declaration of Human Rights states: All human beings are born free and equal in dignity and rights. Notions such as freedom and equality in dignity and rights cannot be imported into nations. They need to be born there. Peace and harmony cannot be imported into the human mind. They need to be born there.

Stability of society is dependent on its intellectual and material wealth, but even more so on society’s ability to create a sustainable future for its people. The future of society is embedded in the spirit of its people.

Our privileged generations in the decades before 2022 were of the opinion that international problems can be solved through dialogue. Words are powerful. There was no doubt about the fact that any potential future international misunderstanding could be settled by word of mouth. With words there is an immediate choice: they point either to peace or conflict. 

Focus on people

In searching for stability and peace in societies, focus needs to be on people. First, people themselves are the main capital in our world community, before high technology, economics, or material wealth. People and families are the prime building block in society, and if people are not well, society faces the risk of losing its wellbeing.

Secondly, we need to value the power of each creative human mind. We need to see individuals not categorized plainly according to notions such as gender, age, wealth or political standing. People are the prime source of developing trust in societies. 

Thirdly, while equal opportunities in education belong to all members in our hybrid societies, including refugees from foreign lands, we in the role of educators should value also the opportunity to learn from representatives of other communication cultures. Trust and harmony begin at schools and playgrounds. There we should interfere immediately when first intercultural aggressions, often in words, begin. Inter-cultural education for the young, resulting in enhanced communication skills, is an avenue towards a balanced self and a more balanced society.

Stable future

Finland is known, besides for being ‘the happiest country in the world’ according to international charts, also for its capability of providing mediators for international conflict management. Former President of Finland, Martti Ahtisaari was awarded the Nobel Peace Prize in 2008 for his great efforts to mediate peace on several continents. In international peace processes mediators, men and women, look for responsible people and institutes that are committed to contributing stability and sustainable societal development in areas causing conflicts. Still in 2022 women tend to be missing from international negotiation tables. 

In conflict prevention religions are often named as causes for conflicts. Yet in most world religions dignity and respect for the other are traditional core values. Christianity, Judaism, Islam and religions such as Hinduism and Buddhism call people to respect each human being and value each person as equal to another. A question arises what kind of perturbation in the interreligious dialogue has taken place as communication between representatives of different faiths has failed to develop harmony in our world society.

When we blame religions for conflicts and wars, we may forget that it is not religions but people who disagree with each other. It could contribute to general harmony if official representatives of religions explicitly clarified current core values in their beliefs. Such a clarification would make a conceptual distinction between what is considered mainline religion, fundamentalism, radicalism, or plain human violence that has no connection to any religion. 

What next?

What happened to freedom, dignity and equal human rights in our current world community? Victims of war are suffering from hunger, violence and oppression in Europe today. Refugees live in fear, not only of wars and terrorism, but of ordinary people who do not accept them as equal human beings. 

Looking back on the early days of the Finnish Federation of Graduate Women we know that women can make a difference. Bridges can be built, not destroyed. Wars must not be the way to solve conflicts in today’s world. Can we continue to live in this shame?

Niini Vartia

Tämä teksti palkittiin Suomen Akateemisten Naisten Liitto - Finlands Kvinnliga Akademikers Förbund ry:n 100-vuotisjuhlavuoden kirjoituskilpailussa 3. sijalla.

Aktivistin ajatuksia Auroran jalanjäljissä

Kuva: Mari Waegelein

Kauppakorkeakoulun kurssitoverini ja yhä ystäväni houkutteli minut Suomen Akateemisten Naisten Liiton (SANL) toimistolle loppuvuonna 2011. Hän arveli, että kansainvälistä elämää viettäneenä voisin olla kiinnostunut aiheesta: miten korkeasti koulutetut Suomeen muuttaneet naiset saataisiin koulutustaan vastaaviin tehtäviin vahvistamalla heidän suomen kielen osaamistaan ja työlämätuntemustaan. Hän oli oikeassa: kiinnostuin.

Toiminnan alkutaival

Kun pohdimme toiminnalle nimeä, mietimme kansainvälisiä, koulutettuja suomalaisnaisia. Esiin nousi Aurora Karamzin (1808-1902, o.s. Stjernvall). Auroran aikakaudella naisilla ei ollut samanlaisia mahdollisuuksia opiskella kuin nyt, mutta pidän häntä aikansa koulutettuna naisena. Venäjän keisarinnan hovineito tarvitsi kielitaitoa ja hoviympäristön vaatimaa kansainvälistä osaamista. 

Ensimmäisen puolisonsa, rikkaan Paul Demidovin omaisuuden kautta hän tutustui yritystoimintaan. Leskeksi jäätyään hän vaikutti suomalaiseen yhteiskuntaan mm. perustamalla diakonissalaitoksen sairaanhoitajien kouluttamiseksi. 

Me toimintaa pohtineet seitsemän naista pidimme Auroraa hyvänä symbolina verkostolle, joka luo parempia mahdollisuuksia kansainvälisille naisille Suomessa. Aurora tuo myös ulkomaalaisten mieleen Suomesta revontulet – Aurora Borealis, mikä lisää kiehtovaa positiivista kaikua nimelle.

Sivistys

Auroras-toiminta vei minut myös Helsingin Akateemisiin Naisiin. Kokouksessa puhuttiin kerran sivistyksestä. Se onkin mielestäni upea tavoite laajasti ajateltuna. Tiedollinen sivistys eli koulutus auttaa nostamaan tasa-arvoa, sydämen sivistys auttaa ottamaan huomioon muut ihmiset, kulttuurillinen sivistys rikastuttaa elämää ja kun tutustuu eri maiden kulttuureihin, se avartaa maailmankatsomusta.

Avartamiseen kehitin valmennustani Cogita Ample (latinaa, suomennettuna: ajattele laajasti). Taustalla oli pitkä kansainvälinen työkokemukseni, jonka pohjalta perustin yrityksen mm. valmentaakseni erimaalaisia ymmärtämään paremmin toisiaan. Näen koko ajan enemmän tilanteita, missä kyky laajentaa omaa ajatteluaan on hyvin tärkeää. Se on osa sivistystä. Aurora Karamzin oli sivistynyt sanan laajassa merkityksessä.

Yhdessä

Ajattelun avartamisesta on hyötyä myös Auroras-toiminnan suunnittelussa. Suomessa on tarjolla tukea maahanmuuttajille virallisista kotouttamistoimista lukuisiin hankkeisiin. Tässä laajemmassa kontekstissa on tärkeää, ettei Auroras-toiminta yritä syleillä koko maailmaa, vaan fokus säilyy alkuperäisessä, mielestäni hyvin mietityssä kohderyhmässä: Suomessa asuvat koulutetut naiset, jotka haluavat parantaa omaa suomen kielen taitoaan ja edellytyksiään työllistyä koulutustaan vastaavasti.

Silti Auroras-verkosto ei ole pelkästään ulkomaalaisille naisille. He voivat olla toisilleen hyvää vertaistukea, mutta uskon, että he saattavat keskuudessaan myös voimistaa vääriä käsityksiä suomalaisista toimintatavoista. Siksi onkin arvokasta, että Auroras-verkostossa ovat aktiivisesti mukana myös suomalaiset naiset. Heillekin toiminta on mielekästä, kun he tutustuvat kiinnostaviin kansainvälisiin naisiin ja voivat tukea näiden integroitumista omien verkostojensa avulla.

On tärkeää, että Suomeen muuttaneet ekonomit löytävät muita ekonomeja, insinöörit insinöörejä, lääkärit lääkäreitä, opettajat opettajia. Siksi SANL tuntuu Auroras-toiminnalle oikealta kodilta. Liittokin voi hyötyä. Kutsumalla tapahtumiinsa Auroras-verkoston erikulttuuritaustaisia naisia sen alueyhdistykset voivat saada uusia jäseniä. ”Koulutus yhdistää naisia” oli verkoston tunnuslause alusta alkaen. Yhteistyötä muidenkin liittojen kanssa kannattaa kehittää. Siihen löytyy keinoja vapaaehtoisten verkostojen kautta.

Sadan naisen voimalla alkuun

Auroras-toiminnasta tiedottamiseksi keräsimme sähköposteja eri maiden ystävyysseuroihin, isojen yritysten HR-päälliköille, lähetystöihin, naisjärjestöihin. Työ oli mainio esimerkki siitä, miten monenlaisten naisten verkostoja yhdistämällä saavutetaan tuloksia pienilläkin resursseilla. Toiminnalle ei ollut omaa rahoitusta, pieni siivu SANL:n työntekijöiden ajasta ja pieniä rahasummia tapahtumiin pystyttiin välillä kanavoimaan Auroras-verkostollekin.

Ensimmäiseen tilaisuuteemme Eurooppasaliin tammikuussa 2012 kokoontui noin sata naista. Valmiiksi asettelemamme tuolit loppuivat kesken. Koneen HR-johtaja Kerttu Tuomas oli mielestäni loistava löytö yhdeksi puhujista, onhan Kone Oyj ollut edelläkävijä myös naisten urakehityksen edistäjänä. Kun yksi osallistujista nousi kiittämään ja sanoi, että tuntuu siltä kuin ensimmäisen kerran heidät otettaisiin kunnolla huomioon, tiesimme olevamme tärkeän asian äärellä.

Järjestimme ensimmäisinä vuosina teemavierailuja yrityksiin ja organisaatioihin. Tavoitteena oli antaa mahdollisuuksia verkostua ja tutustua lähemmin suomalaiseen yhteiskuntaan sekä tilaisuuksia harjoitella suomea muuallakin kuin kaupassa. Sadan osallistujan tilaisuuksia emme enää päässeet järjestämään, yleisimmin tilaisuuksissa paikalla oli muutamia kymmeniä. Kun osallistujien määrä väheni, aloimme miettiä syitä: onko markkinointi heikkoa, emmekä tavoita kaikkia potentiaalisia kiinnostuneita vai onko kilpailevia tilaisuuksia liikaa ja ihmisille syntyy ajankäyttöongelmia vai eikö tilaisuus olekaan kiinnostava. Varmaan kaikki vaikuttivat. Auroras-toiminnalle löytyi uusi suunta.

Keskusteluryhmät

SANL:n hallinnoimassa Luetaan yhdessä -toiminnassa huomattiin, että mukana oli myös koulutettuja naisia, joille LY-ryhmä ei tarjonnut tehokasta keinoa harjoitella suomen kieltä. Syntyi ajatus vertaismentoroinnista. Suunnittelun tuloksena vuonna 2017 aloitettiin työelämään orientoituvat keskusteluryhmät. Mentorointisanaa päätimme välttää, koska toiminta ei ollut samanlaista kuin varsinainen mentorointi. Arvelimme, että osallistujille saattaisi syntyä vääränlaisia odotuksia. Toimintaan saatiin uusia vapaaehtoisia, joita tarvittiinkin ryhmiä vetämään. Aktivistin elämässä yksi suola on ehdottomasti mahdollisuus tutustua mielenkiintoisiin ihmisiin.

Ensimmäisen syksyn ryhmien jälkeen keräsimme kokemuksia, laadimme toimintaan ohjeita. Yhtä ryhmää veti yleensä kaksi suomalaista ja keskustelijoita oli n. viisi. Alkuun kokosimme ryhmät teemoittain, myöhemmin kokoontumispaikan mukaan. Toivoimme, että SANL:n toimistolle saataisiin palkatuksi työntekijä, joka voisi omistautua Auroras-verkostolle ja koordinoida toimintaa vapaaehtoisten tukena.

Hankemaailmaan

Iloitsimme loppuvuonna 2018, kun saimme Auroras-toiminnalle hankerahoitusta ja lisäkäsiä, palkattuja työntekijöitä! Heitä tosiaan tarvittiin, koska ryhmien kerääminen oli valtaisa urakka. Viestittäminen kaikkiin mahdollisiin kanaviin, jotta tavoitettaisiin kielitaitonsa kehittämisestä kiinnostuneet keskustelijat, vei aikaa. Työläs oli myös prosessi, missä käynnistettiin uudet ryhmät: haettiin sopivat vetäjät ryhmille, tarkistettiin, että keskustelijoiden kielitaito oli riittävällä tasolla, varattiin kokoontumispaikat ryhmille.

Hanke käynnistyi. Iloisista odotuksista huolimatta se toi myös tummia pilviä vapaaehtoisten taivaalle. Ideointimme tuntui välillä hautautuvan hankerattaisiin. Kävi jopa niin, että Auroras-nimen alla ei saanutkaan olla muuta toimintaa kuin hankkeen sisäistä. Valitettavasti meidän kokemuksemme ei tuntunut kiinnostavan uusia tekijöitä. Tuli vastakkain asettelua. Ihmettelimme myös, kun uusia aktoreita ryhmiin ei tuntunut löytyvän, vaikka oli huomattavasti enemmän resursseja niiden etsimiseen.

Vaikka kuuluin ohjausryhmään, koin, etten kunnolla tiennyt, miten ja mihin suuntaan toimintaa kehitettiin. Enkä edes tiennyt, minkälaisia ihmisiä toimintaan tuli mukaan. Verkostoitumisen esteenä oli vetoaminen GDPR-säädösten noudattamiseen. 

Aktivistina jaksaa, jos ei turhaudu. Vapaaehtoistoiminnan pitää olla mukavaa, että sitä viitsii vapaaehtoisesti tehdä. Tarvittaessa voi vetäytyä takavasemmalle.

Paljon hyvääkin tapahtui. Hanketyöntekijät mm. loivat monipuolisen kotisivun, kokosivat runsaasti aineistoa keskusteluryhmien tueksi ja tietoa suomalaisesta yhteiskunnasta sekä pyörittivät ryhmien kokoontumisen rutiineja. He olivat aktiivisia tiedottajia uusia ryhmiä koottaessa ja niiden toiminnasta kertoessaan sosiaalisessa mediassa.

Viihdymme ja vaikutamme

Keskusteluryhmätoiminnan lisäksi olemme juhlistaneet Auroran nimipäivää 10.3. Ohjelmassa on ollut kulttuuria – viihdy, kiinnostavia alustajia – vaikuta sekä mahdollisuus seurusteluun tarjoiluiden äärellä – verkostoidu. Aktivistin elämässä syntyy hyödyn ohella hauskoja muistoja, kuten tutustumiseni Faktorilaulajiin.

Järjestimme tilaisuuden Kirjan talon juhlasalissa. Yksi tulija eksyi ensin B-rappuun, missä kuuli mieskuoron harjoittelevan. Tullessaan saliin hän sanoi, että olisi hienoa saada kuorolaiset laulamaan meille. Siispä marssin B-rappuun, kuulin kuoron harjoittelevan kerhotiloissa ja astuin rohkeasti sisään raollaan olevasta ovesta. Kerroin, että meillä on koolla kansainvälinen naisjoukko ja olisi upeaa, jos he esittäisivät meille muutaman laulun. Kuoronjohtaja lupasi harkita asiaa. He tulivatkin harjoituksista suoraan ja lauloivat meille upeasti. Harmittelivat vain, etteivät olleet kuoron esiintymisasuissa. Seuraavana vuonna tilasimmekin Faktorilaulajat ajoissa ja näimme heidät tyylikkäissä pikkutakeissaan.

Elämän merkityksellisyys

Olen kokenut aktivistina monia upeita hetkiä. Väliin ajattelen, että olen kuin eläkeläinen, jonka päivät täyttyvät mielenkiintoisesta puuhasta yhdistyksissä, verkostoissa ja vapaaehtoisena. Erona on vain se, että en ole eläkeläinen vaan yrittäjä, jonka pitäisi käyttää aikansa yritystoimintaan, siis oman palkkansa hankkimiseen. En silti harmittele Auroras-verkostoonkaan käyttämääni aikaa. Aktivistin elämä on merkityksellistä. On hienoa nähdä, että nyt SANL:n juhlavuonna myös tällä seitsemän naisen aloittamalla toiminnalla on oma juhlavuotensa: ensimmäisestä tilaisuudestamme on tasan 10 vuotta.

Virve Obolgogiani
Helsingin Akateemiset Naiset ry.

Tämä teksti palkittiin Suomen Akateemisten Naisten Liitto - Finlands Kvinnliga Akademikers Förbund ry:n 100-vuotisjuhlavuoden kirjoituskilpailussa 4. sijalla.

Minä - akateeminen nainen, vapaa muuttumaan ja muuttamaan maailmaa

Pohdin kirjoituksessani, millaista on olla akateeminen nainen sekä henkilökohtaisesta että yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Lisäksi tarkastelen akateemisuuden eri merkityksiä ja arvioin näitä teemoja liiton arvioihin ja nykyisen strategiakauden tavoitteisiin. 

Kautta historian totuus ja rakkaus ovat aina voittaneet

Minulle akateemisuus näyttäytyy erilaisina etuina ja velvoitteina. Etuja ovat koulutuksen suoma tiedollisen ja taidollisen ymmärryksen lisääntyminen. Pystyn kyseenalaistamaan ja arvioimaan tiedon oikeellisuutta ja verkostojeni avulla voin saada monenlaista apua. Minulla on myös osaamista soveltaa tutkittua tietoa itseni ja läheisteni hyväksi. Toisaalta akateemisuus velvoittaa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Ajankohtaista tietoa pitää julkaista ja vääriä uskomuksia sekä käsityksiä puolestaan kumota. Myös tutkimustulosten, vanhojen toimintatapojen kyseenalaistaminen ja uusien näkökulmien tarkastelu vie resursseja.   

Minun akateemisen polkuni kulkua ovat helpottaneet edeltäjäni, jotka rohkeasti ovat raivanneet tietä naisten akateemisuudelle. Muutos voi tapahtua turvalliseksi koetussa ilmapiirissä, silloin kun voidaan kyseenalaistaa vallitsevaa kulttuuria ja toimintatapoja sekä oppia aidosti uutta. Onko meillä nyt puolestaan uskallusta ja vapautta muuttua ja muuttaa, jotta emme olisi kaavoihimme kangistuneita, sovinnaisia ja käytännön elämästä vieraantuneita. Toisaalta kangistuminen voi tuntua helpottavalta vaihtoehdolta, kun on löytänyt oman paikkansa ja asettuu aloilleen toteuttaen tutuksi käyneitä tapoja. Mutta muutos on tarpeellista ja on syytä havahtua tarkastelemaan mihin akateemisuus on rakentunut. Vaikka akateemisuus mahdollistaa ajattelun, kyseenalaistamisen ja uuden oppimisen, on se myös rajoittunutta.  Akateemisuus edellyttää voimavaroja, henkisiä ja taloudellisia resursseja ja hyvinvoinnin epätasa-arvoinen jakautuminen Suomessa haastaa tarkastelemaan ketä tai mitä akateemisuus edustaa. Sitkas koulutuksen ja työelämän segregaation on edelleen havaittavissa ja muistuttaa siitä, että positiivista kehitystä ei siis voi pitää itsestäänselvyytenä. 

Yksittäin olemme vain yksi pisara, yhdessä olemme valtameri

Strategiakaudella 2021–2023 liiton tarkoituksena on vahvistaa akateemisten naisten asemaa, uudistaa järjestön toimintatapoja, panostaa jäsenmäärän kasvuun sekä innostaa jäseniä yhteistoimintaan. Näihin sisältyy paikkojen mahdollistaminen erilaisille kansalaisvaikuttamisen keinoille, sellaisillekin, joita ei vielä ole edes keksitty. Nuoret akateemiset naiset vaikuttavat erilaisilla foorumeilla kuin me aiemmin, sähköisillä alustoilla ja sivustoilla, tilanteissa ja tiloissa, joita emme ole vaikuttamisen paikoiksi edes tunnistaneet. Näissä hyödynnetään sujuvasti uutta teknologiaa, mutta kasvokkain kohtaamisen ja yhteisöllisyyden ollessa edelleen merkityksellistä.  

Millainen on akateemisen naisen tulevaisuus? Joutuvatko hekin sovittelemaan tai tinkimään omien tarpeiden, halujen ja mieltymysten suhteen yhteiskunnan vaatimusten ristiaallokossa. Saavatko he toteuttaa itseään tuntematta syyllisyyttä siitä, että ei täytä heihin kohdistettuja odotuksia. Meidän on syytä pohtia, millaisilla toimintatavoilla ja strategioilla tulevaisuuden akateeminen nainen saavuttaisi ne asiat, joita nyt tavoittelemme. Millaisia ovat meidän tekomme nyt, että ne tasoittaisivat naisten polkuja kohti aitoa tasa-arvoa ja valintojen mahdollisuuksia. Tarvitsemme sellaisia tekoja, jotka vaikuttavat rakenteisiin, ajattelumalleihin ja käyttäytymiseen. Sata vuotta sitten tärkein ase vihanlietsonnan ja vastakkainasettelujen torjuntaan oli sivistys, halu oppia uutta ja laajentaa omaa maailmankuvaa. Nämä teemat ovat ajankohtaisempia kuin koskaan ennen. Vanhaa ei siis tarvitse kategorisesti hylätä, vaan sitä voi täydentää. 

Johtoajatustamme täydentämään ehdotan lisäyksen vapaudesta. Vapaus valita itselleen paras ja sopivin tapa toteuttaa omia haaveita ja päämääriä. Vapaus olla oma itsenä, elää ja toimia vapaana rajoittavista ennakko-oletuksista. Vapaa muuttumaan ja muuttamaan maailmaa. Kuten Simone de Beauvoirin on sanonut, ihminen on ontologisesti vapaa eli mitä ihminen tietyllä hetkellä onkaan, hänellä on aina vapaus kyseenalaistaa itsensä eli omaksua itseensä uudenlainen asenne ja suuntautua uudelleen. Meillä on akateeminen vapaus, mikä merkitsee mahdollisuutta itsenäisen ajatteluun. Tämän myötä tulee myös vastuu kehittyä ja kehittää. Vapaus viihtyä, vaikuttaa ja verkostoitua. 

Varpu Wiens

Meri-Lapin Akateemiset Naiset ry:n puheenjohtaja

Tämä teksti palkittiin Suomen Akateemisten Naisten Liitto - Finlands Kvinnliga Akademikers Förbund ry:n 100-vuotisjuhlavuoden kirjoituskilpailussa 5. sijalla.