 |
| Kuva: Mari Waegelein |
Olen kotoisin maaseutupitäjästä, johon asutettiin sodan jälkeen paljon Muolaan evakkoja. Itse olen syntynyt sodan jälkeen, vuonna 1948. Lapsuusaikani oli monella tavoin vaikeaa. Minua kiusattiin koulussa evakkotaustani vuoksi todella paljon. Olin poikkeuksellisen arka surkimus, punatukkainen, pisamanaamainen, mikä jo pelkästään aiheutti kiusaamista. Olin tottunut puhumaan karjalan murretta, mikä asia paljasti heti taustani. Yhteiskouluun päästyäni en enää murretta puhunut, sen verran itsesuojeluvaistoa minulla oli.
Arkuudestani huolimatta pärjäsin koulussa melko hyvin ja lukioon meno oli itsestään selvää. Olen vasta myöhemmin tajunnut, kuinka iso asia neljän lapsen yhteiskouluun laitto vanhemmilleni oli. Piti maksaa lukukausimaksu, ruokamaksu ja talvisin linja-automaksu. Vanhempani saivat sodan jälkeen lunastaa pienen maatilan, joka oli liian pieni elättämään isoa perhettä. Isä kävi kesät rakennustöissä. Hän oli joutunut lähtemään kotoa töihin jo 14-vuotiaana ja oppinut kirvesmiehen töitä. Armeijasta hän joutui suoraan jatkosotaan ja haavoittui vakavasti venäläisten suurhyökkäyksessä kesäkuussa 1944.
Vanhempieni suuri haave
Vanhemmillani oli haaveena kouluttaa kaikki lapset ylioppilaiksi. Heillä itsellään ei ollut ollut tätä mahdollisuutta sota-aikana. Äiti kuului Marttoihin jo 15-vuotiaana Karjalassa ja yhdistys jatkoi evakkopaikkakunnalla. Äiti oli aktiivinen Martta ja pitkään yhdistyksen hallituksessa. Emäntälehteen perehtymällä äiti opetti meille tytöille kaiken mahdollisen. Lehden oppien mukaan naisen pitää käydä koulua, olla kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista ja hoitaa perheen talous, oli rahaa tai ei. Äiti tilasi muotilehti Burdan ensimmäisenä paikkakunnalla, opetteli kaavojen leikkauksen, ompeli ensin kylän naisille ja opetti sitten naiset leikkaamaan itse kaavoja ja ompelemaan perheelleen vaatteita. Kanssasisarten auttaminen ja tasa-arvo ihmisten välillä olivat tärkeitä äidin antamia oppeja ja näitä Lucina Hagmanin perustaman Martta-yhdistyksen periaatteita äiti huolellisesti meille opetti.
Erityisesti isä oli ylpeä koulumenestyksestäni ja päätti, että tyttö pannaan yliopistoon, jos pääsee. Kun sitten pääsin Tampereen yliopistoon, vanhempani loistivat tyytyväisyydestä. Itse koin suurta tyydytystä, kun sain opiskella kauniissa yliopistokaupungissa ja nautin kovasti opiskelijoiden omissa paikoissa käymisestä. Opiskelu Tampereen yliopistossa oli kasvattava ja hieno kokemus. Kun olin koko kouluajan ollut arka ja lähes puhumaton, muutuin yliopistoaikana merkittävästi. Uskalsin avata suuni ja pidin pääni pystyssä. Tampereen yliopisto oli yksityinen yliopisto ja lukukausimaksu oli korkea. Vuokralla asuminen Tampereella maksoi paljon eikä opintolainoja asumistuesta puhumattakaan vielä ollut. Pienet maitotilit eivät mitenkään riittäneet lukukausimaksuihin ja vanhin sisareni maksoi ainakin kolmannen vuoden lukukausimaksun, kun oli päässyt töihin ja asui vielä kotona. Itse olin loma-aikoina töissä. Neljäntenä opiskeluvuotena sain ottaa opintolainaa. Äidin tekemä ruisleipä ja kotivoi olivat perusravintoani koko ajan.
Työurani ja akateemisen tutkinnon merkitys
Valmistuttuani pääsin heti töihin vientisihteeriksi vientifirmaan Helsinkiin. Omistajajohtajat olivat evakkoja ja kohteluni oli lämmintä ja sympaattista. Lasten synnyttyä hain kotikaupunkiin töihin ja etenin eteenpäin vientialalla. Firman omistaja piti arvossa tutkintoani, erityisesti germaanista filologiaa pääaineena. Saksan kielen käyttö oli erityisen tarpeellinen firmassa, jonka vienti suuntautui pääasiassa Länsi-Saksaan. Kun etenin päällikköasemaan, olin todella iloinen. Pidin työstäni ja asiakkaista todella paljon. Asema toi mukanaan myös yllättäen ikäviä asioita. Koin todella kantapään kautta, mitä naisen menestyminen teknisellä alalla, miesten maailmassa, tarkoitti. En saanut kaikkia minulle kuuluvia talousraportteja. Minulla oli sekä kaupallinen että yliopistotutkinto ja käytin työssäni kolmea vierasta kieltä. Silti lähinnä vastaavassa työssä oleva ammattikoulutasoisen koulutuksen omaava mies sai yli 20 % parempaa palkkaa, vaikka myyntini sekä myyntituottoni oli suurempi. Oman ja alaisteni palkoista neuvotteleminen olivat tuhoon tuomittuja yrityksiä.
Minuun alkoi heti päällikkönimityksen jälkeen kohdistua seksuaalista häirintää, sekä fyysistä että sanallista. Näiden avulla naista eniten satutetaan ja kohdallani sitä tapahtui vuosikausia. Näin tapahtuu Afganistanissa, mutta että Suomessa, tasa-arvon mallimaassa, 1980-90-luvuilla?
Oikeastaan suurimman ilon sain isäni vieraillessa työpaikallani vähän ennen kuolemaansa. Hän tapasi neljä viehättävää alaistani. Hän hykerteli käsiään ja sanoi ”Hyvähä siul’ tääll’on. Sanot vaa tytöil’, ett’ tehkäähä työ työt, mie mään makkaamaa.” Vanhempien uhraukset eivät olleet menneet hukkaan. Tytär oli päällikkönä ison firman hienossa toimistossa ja sai teettää töitä nuorille naisille. Vaikka olin itse työstäni ylpeä, isän osoittama tyytyväisyys oli minulle myös hyvin tärkeää. Hirveä naurunremakka toteamasta syntyi ja sain jokusen vuoden kuulla siitä.
Kolmas työni edellytti korkeakoulututkintoa ja oli Hyvinkään kaupungin palveluksessa. Rakastin sitä työtä ja parasta oli, että sain samaa palkkaa kuin mieskollega, joka oli juristi. Oliko jotain todella muuttunut tasa-arvon suhteen vai oliko Hyvinkään kaupunki poikkeus?
Iso merkitys tutkinnolla elämässäni on. Pidän kehitysmaiden naisten auttamista erityisen tärkeänä ja olen ollut Naisten Pankin toiminnassa vuodesta 2012, samoin UN Womenin toiminnassa, opettanut Akateemisten naisten vetämässä Luetaan yhdessä -ryhmässä, myös SPR:n suomen kielen opetusryhmissä. Korkea koulutus on naiselle tärkeä ase ja akateeminen koulutus voi viedä hyvin vaikutusvaltaisiin työtehtäviin, missä voi vaikuttaa naisten elämään, vaikka palkka olisi pienempi. Annan suurta arvoa sosiaalityöntekijöille, opettajille, sairaanhoitajille ja lastantarhanopettajille, joiden palkka ei olleenkaan vastaa vaativaa koulutusta ja työtä.
Suuret esikuvani Akateemisissa Naisissa
Lehtori, FK Marjatta Koskijokeen tutustuin heti, kun hän perusti Hyvinkään Akateemisten Naisten ryhmän vuonna 1979. Mikä hehku ja palo hänen puheissaan oli. Professori Helena Ranta esiintyi Hyvinkäällä vuonna 2011 UN Womenin tilaisuudessa ja hänen esityksensä kosketti minua suuresti. Olin tuolloin hyvin masentunut kohdattuani äitini kuoltua tavallista suurempia vaikeuksia elämässäni. Nostin taas pääni pystyyn. Aloin opettaa Luetaan yhdessä -ryhmässä ja minut vastaanotti lehtori, FK Pirkko Mäki, joka tuki ja kannusti minua opetuksen aloittamisessa. Tällä hetkellä opetan Luetaan yhdessä -Zoom-opetusryhmässä. Pirkko Mäki on Hyvinkään Akateemisten Naisten kunniajäsen ja hänen ystävyytensä ja tukensa on auttanut minua paljon. Olen ylpeä kuuluessani Hyvinkään Akateemisiin Naisiin.
Pohdintaa naisen osasta tänään
Olen etenkin koronan aikana pohtinut naisten vaikeaa asemaa ja tavallaan pysähtynyt oman elämäni ääreen. #metoo-kampanja saattoi parantaa naisen asemaa jonkin verran, vaikka monet naiset saivat paljon negatiivista julkisuutta tuodessaan vanhoja asioita päivänvaloon. Seuratessani #metoo -kampanjaa pystyin vasta itsekin kiihkottomasti ajattelemaan mennyttä työuraani. Miksi en ollut vienyt häirintääni eteenpäin? Minulla oli kaksi alaikäistä lasta. En halunnut perheeni elämän tuhoutuvan taisteluissa, jotka saatoin hävitä.
Viime vuosien hirvittävät sodat ja suuri pakolaisuus ovat huonontaneet naisen asemaa. Minusta tuntuu, että on menty taas paljon taakse päin. Naisten ja miesten euron erosta puhutaan edelleen joka vuosi. Kehitysmaiden tyttöjen ja naisten kouluttaminen ja työhön pääsy on asia, joka parhaiten parantaisi maailman taloutta. Naisten pääseminen päättäviin pöytiin rauhanneuvotteluissa olisi myös ensiarvoisen tärkeä asia.
Akateemisten Naisten työlle on edelleen suuri tarve ja toivon, että voimme jatkaa 100-vuotta jatkuneita kunniakkaita perinteitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti