Sivistysvaltiossa:
Tulo- ja varallisuusverot eivät ole kohtuuttoman suuret.
Rikkaat eivät kierrä veroja.
Palkka ja eläke riittävät elämiseen.
Kaikilla on varaa hankkia tarvitsemansa lääkkeet.
Leipäjonoja ei ole.
Vanhuksia ja vammaisia ei kilpailuteta.
Kansanedustajille ja kunnanvaltuutetuille ei lähetetä vihapostia.
Virkanaisia ja -miehiä ei uhkailla väkivallalla.
Naisia, ikääntyneitä ja vähemmistöjä ei syrjitä työnhaussa.
Ihmiskauppaa ei ole.
Turvapaikanhakijoita ei lähetetä lähtömaihinsa tapettaviksi.
Eläimiä ei kasvateta pikkuisissa häkeissä.
…
TL, FM Aila Tuula Isotalo
Huittisten Seudun Akateemiset Naiset ry.
keskiviikko 15. tammikuuta 2020
tiistai 10. joulukuuta 2019
Ensimmäinen nainen
Lukijoiden suosikiksi kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista nousi Johanna Venhon romaani Ensimmäinen nainen (WSOY). Johanna Venho on yrittänyt päästä Sylvi Kekkosen pään sisään ja kirjoittanut minä-muotoisen romaanin, jossa Sylvi Kekkonen keskustelee kesällä 1966 kuolleen ystävänsä Marjaleena Vartion kanssa. Kirja sijoittuu pääosin elokuuhun 1966, mutta välillä Sylvi palaa mietteissään aikaisempiinkin aikoihin.
Kirja on hyvin uskottava. Päiväkirjamaisesti se pohtii tapahtumia, kertoo päivien kulumisesta kertomishetkellä sekä muistelee menneitä. Välillä puheenvuoron saa kuvanveistäjä Essi Renvall, joka haluaisi veistää Sylvin pään, mutta ei saa työstä otetta. Renvallin kautta Venho ilmeisesti yrittää luoda ulkopuolista näkökulmaa Sylvi Kekkoseen, mutta melko irrallisilta Renvallin puheenvuorot tuntuvat.
Onko tällainen faktan ja fiktion sekoitus hyvä? Tavallaan on, kiinnostus säilyy ja lukija tuntee suorastaan tirkistelevänsä maan ensimmäisen naisen elämää ja ajatuksia. Mutta ratkaisussa on myös heikkoutensa. Sylvi Kekkoselta jäi muutamia päiväkirjoja, mutta niissä ei oikean elämäkerran mukaan ollut kovin henkilökohtaisia pohdintoja avioliitosta. Hänen ajatuksiinsa romaanissa ei siksi voi täysin luottaa, vaikka ne hyvin todenmukaisilta vaikuttavat.
Sylvi elää miehelleen ja miehensä uralle. Itse hän tyytyy olemaan varjo taustalla, näkymätön, kuulumaton, rujo ja kulunut miehensä varjossa. Pojilleen hän myös elää eikä osaa päästää äitinä irti. Miniät ovat tunkeilijoita ja hän tajuaa itsekin olevansa ilkeän kohtuuton suuttuessaan miniän tekemästä remontista Kampinkadulla. Vai tajuaako? Fiktiotahan tämä on!
Välillä lukiessa tulee sääli, sitten suuttumus: lopeta jo se ruikutus ja valittaminen! Lähde! Ei lähtöön tarvita toista miestä eikä uutta suhdetta. Lähde itsesi vuoksi. Pidät itseäsi perheen koossapitävänä voimana, mutta kun pojilla on omat perheet ja miehellä muita suhteita, ei perhettä enää siinä mielessä ole. Lukijana oikein kutkutti mieltä kuvitellessa, mitä olisi tapahtunut, jos Sylvi Kekkonen tosiaan olisi ottanut eron Urhosta.
Totta, 1960-luvulla ei eroaminen ollut vielä niin yleistä kuin nyt, mutta kyllä Sylvillä silloinkin olisi perusteita ollut. Taloudelliset mahdollisuudet varmaan myös, ja tuskinpa Urho Kekkonen olisi asemassaan voinut ryhtyä taloudellisissa asioissa hankalaksi. Oliko Sylvissä masokistia sen verran, että hän tavallaan nautti tilanteesta, jossa sai pieni pyhimyskehä päänsä päällä olla onneton ja uhrautua, koska oli äiti ja puoliso? Nykypäivän nainen ei voi ymmärtää eikä edes erityisemmin arvostaa hänen valintaansa. Tämän jälkeen täytynee ottaa oikea Sylvin elämäkerta luettavaksi, jotta saa vertailukohdan.
Marketta Holopainen
Kirja on hyvin uskottava. Päiväkirjamaisesti se pohtii tapahtumia, kertoo päivien kulumisesta kertomishetkellä sekä muistelee menneitä. Välillä puheenvuoron saa kuvanveistäjä Essi Renvall, joka haluaisi veistää Sylvin pään, mutta ei saa työstä otetta. Renvallin kautta Venho ilmeisesti yrittää luoda ulkopuolista näkökulmaa Sylvi Kekkoseen, mutta melko irrallisilta Renvallin puheenvuorot tuntuvat.
Onko tällainen faktan ja fiktion sekoitus hyvä? Tavallaan on, kiinnostus säilyy ja lukija tuntee suorastaan tirkistelevänsä maan ensimmäisen naisen elämää ja ajatuksia. Mutta ratkaisussa on myös heikkoutensa. Sylvi Kekkoselta jäi muutamia päiväkirjoja, mutta niissä ei oikean elämäkerran mukaan ollut kovin henkilökohtaisia pohdintoja avioliitosta. Hänen ajatuksiinsa romaanissa ei siksi voi täysin luottaa, vaikka ne hyvin todenmukaisilta vaikuttavat.
Sylvi elää miehelleen ja miehensä uralle. Itse hän tyytyy olemaan varjo taustalla, näkymätön, kuulumaton, rujo ja kulunut miehensä varjossa. Pojilleen hän myös elää eikä osaa päästää äitinä irti. Miniät ovat tunkeilijoita ja hän tajuaa itsekin olevansa ilkeän kohtuuton suuttuessaan miniän tekemästä remontista Kampinkadulla. Vai tajuaako? Fiktiotahan tämä on!
Välillä lukiessa tulee sääli, sitten suuttumus: lopeta jo se ruikutus ja valittaminen! Lähde! Ei lähtöön tarvita toista miestä eikä uutta suhdetta. Lähde itsesi vuoksi. Pidät itseäsi perheen koossapitävänä voimana, mutta kun pojilla on omat perheet ja miehellä muita suhteita, ei perhettä enää siinä mielessä ole. Lukijana oikein kutkutti mieltä kuvitellessa, mitä olisi tapahtunut, jos Sylvi Kekkonen tosiaan olisi ottanut eron Urhosta.
Totta, 1960-luvulla ei eroaminen ollut vielä niin yleistä kuin nyt, mutta kyllä Sylvillä silloinkin olisi perusteita ollut. Taloudelliset mahdollisuudet varmaan myös, ja tuskinpa Urho Kekkonen olisi asemassaan voinut ryhtyä taloudellisissa asioissa hankalaksi. Oliko Sylvissä masokistia sen verran, että hän tavallaan nautti tilanteesta, jossa sai pieni pyhimyskehä päänsä päällä olla onneton ja uhrautua, koska oli äiti ja puoliso? Nykypäivän nainen ei voi ymmärtää eikä edes erityisemmin arvostaa hänen valintaansa. Tämän jälkeen täytynee ottaa oikea Sylvin elämäkerta luettavaksi, jotta saa vertailukohdan.
Marketta Holopainen
Suomen Akateemisten Naisten Liiton I varapuheenjohtaja
Eläkkeellä oleva opettaja, FM
Eläkkeellä oleva opettaja, FM
keskiviikko 4. joulukuuta 2019
Miehet omivat uskonnon
Ortodoksijuutalainen itkumuurilla
rukouskirja kädessään,
edestakaisin heiluen,
ja synagogassa
Talmudin äärellä
mustissa vaatteissaan,
ohimokiharoissaan,
naiset työnnettyinä
lehterin perälle
pois miesten silmistä.
Vanhoillislestadiolainen mies
seuroissa puhujana,
saarnaamassa synnit anteeksi
Jeesuksen nimessä ja veressä,
määrittelemässä
naisten elämän rajat
ja synnytysten rajattomuuden
naisten kiltisti kuunnellessa.
Miten näin pääsi käymään,
että miehet omivat uskonnon?
Miehet loivat monimutkaisen
sääntöjen kokoelman,
itselleen edullisen,
ja moniportaisen järjestelmän,
jossa jokainen tietää askelmansa,
ketä täytyy totella
ja ketä saa käskeä,
ihan niin kuin armeijassa.
Miesten uskonto on suora viiva,
jota pitkin edetään,
kaikki sivuhaarat ovat harhaoppeja.
Naisten uskonto on suuri ympyrä,
jonka sisään otetaan kaikki,
jotka haluavat tulla.
Sääntöjä voidaan soveltaa
kaikkien parhaaksi,
Raamattua tulkita
lähimmäisen hyväksi.
Naisten verkostot
ulottuvat kaikkiin suuntiin.
Tunnustuskuntarajoja
unohdetaan ja ylitetään.
Uskossa eläminen ei ole teoriaa.
TL, FM Aila Tuula Isotalo
Huittisten Seudun Akateemiset Naiset ry.
rukouskirja kädessään,
edestakaisin heiluen,
ja synagogassa
Talmudin äärellä
mustissa vaatteissaan,
ohimokiharoissaan,
naiset työnnettyinä
lehterin perälle
pois miesten silmistä.
Vanhoillislestadiolainen mies
seuroissa puhujana,
saarnaamassa synnit anteeksi
Jeesuksen nimessä ja veressä,
määrittelemässä
naisten elämän rajat
ja synnytysten rajattomuuden
naisten kiltisti kuunnellessa.
Miten näin pääsi käymään,
että miehet omivat uskonnon?
Miehet loivat monimutkaisen
sääntöjen kokoelman,
itselleen edullisen,
ja moniportaisen järjestelmän,
jossa jokainen tietää askelmansa,
ketä täytyy totella
ja ketä saa käskeä,
ihan niin kuin armeijassa.
Miesten uskonto on suora viiva,
jota pitkin edetään,
kaikki sivuhaarat ovat harhaoppeja.
Naisten uskonto on suuri ympyrä,
jonka sisään otetaan kaikki,
jotka haluavat tulla.
Sääntöjä voidaan soveltaa
kaikkien parhaaksi,
Raamattua tulkita
lähimmäisen hyväksi.
Naisten verkostot
ulottuvat kaikkiin suuntiin.
Tunnustuskuntarajoja
unohdetaan ja ylitetään.
Uskossa eläminen ei ole teoriaa.
TL, FM Aila Tuula Isotalo
Huittisten Seudun Akateemiset Naiset ry.
Poika joka unohtui – kirja, joka ei unohdu
Kun käsiin osuu kirja, jonka tietää kyntävän mieleen syvän uran, täytyy antaa lukuvinkki muillekin. Tällainen on TM Liisa Seppäsen kirjoittama Poika joka unohtui (Otava 2019, 201 s.). Kirjan mottona on ”Olen pieni pölypallo, joka leijailee ilmassa kenenkään huomaamatta. Pahinta on se, että kukaan aikuinen ei puhu minulle eikä kysy minulta mitään.” Lause kuvaa kirjan päähenkilön, lastenkotiin hylätyn pojan ajatuksia.
Nyt, kun 2000-luku on jatkunut jo kahden vuosikymmenen ajan ja tiedämme tarkkaan lasten henkisen hyvinvoinnin turvaamisen tarpeesta, on vaikea ymmärtää, että vielä 1940-50-luvulla saatettiin lapsi hylätä lastenkotiin, vaikka molemmat vanhemmat olivat elossa, vieläpä samassa kaupungissa. Näin kävi keväällä 1945 kolmivuotiaalle Reijo Salmelle. Isä vei pojan Mikkelin Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton lastenkotiin ja jätti hänet sinne. Kukaan ei kertonut, miksi, kukaan ei kysynyt, mitä poika ehkä itse haluaisi eikä kukaan koskaan kertonut hänelle mitään vanhemmista.
Poika kasvoi laitoksessa eikä koskaan nähnyt perhe-elämän arkea, kuinka käydään kaupassa, kuinka kerrotaan tarinoita suvusta ja menneisyydestä, kuinka kohdataan erilaiset tilanteet perheessä. Hän eli päältäpäin normaalia elämää: kävi koulua, kiinnostui urheilusta, keksi erilaisia tapoja ansaita taskurahoja. Elämä oli turvallista ja säännöllistä, mutta täysin vailla tunteita. Käsittämättömältä tuntuu, että hänen menemisistään ja tekemisistään ei kukaan näyttänyt kiinnostuvan. Onneksi pienen Reijon harrastukset näyttävät rajoittuneen normaaleihin pikkupoikain kolttosiin, sillä riski joutua huonoille teille on ollut melkoinen.
1950-luvulla ei lastenkotinuorta mitenkään valmisteltu aikuistumiseen. Aivan sattumalta Reijo kuuli laitoksen johtokunnan mainitsevan hänen nimensä ja keskustelevan siitä, että hän täyttää kohta 16 vuotta ja lastenkotiaika päättyy. Hätä oli suuri: Minne minä menen? Missä asun? Mitä teen?
Neuvokas poika meni kirjastoon kysymään apua ja sai sieltä ammatinvalintaoppaan. Sen avulla löytyi Helsingistä Strömbergin konepajakoulu, joka oli sisäoppilaitos. Sinne oli vaikea päästä, mutta Reijo pääsi ja elämä alkoi kääntyä raiteilleen. Vielä ennen lähtöä Mikkelistä tuli viimeinen nöyryytys. Poika pyysi kaupungilta avustusta junalippuun Helsinkiin, mutta sitä ei annettu. Hänen täytyi lainata matkarahat jalkapallokavereiltaan.
Elämä Helsingissä lähti sujumaan hyvin. Opiskelu kiinnosti ja siitä maksettiin pientä palkkaakin. Reijo pärjäsi, mutta jo jouluna nousi esiin melkoinen ongelma. Oppilasasuntola oli joulun ajan kiinni eikä pojalla ollut paikkaa minne mennä. Hän kuitenkin lähti Mikkeliin, mutta sisu ei antanut mennä kysymään yösijaa lastenkodilta. Ratkaisuksi löytyi aseman odotushuone, jossa voi nukkua yöt lämpimässä (pultsareiden joukossa) ja päivät hän kierteli kaduilla. Hän joutui olemaan nälissään, koska ei koko ikänsä laitoksessa asuneena tiennyt kauppojen aukioloajoista mitään.
Reijon tarinasta saisi nyyhkytarinan tai skandaaliuutisen iltalehtien tyyliin, mutta kirjoittaja on valinnut toisenlaisen ratkaisun. Hän ei mässäile epäkohdilla vaan kirjoittaa tiukan asiallisesti. Reijo itse saa puheenvuoron, asiakirjatekstejä lainataan usein, mikä tuo dokumentaarisuutta, välillä kirjoittaja esittää kriittisiäkin kysymyksiä Reijon kertomuksista. Asiallisen reportaasimainen käsittely säästää lukijan ahdistuneisuudelta, vaikka tarina tietysti koskettaa tunteita hyvin voimakkaasti. Reijo itse on yrittänyt nähdä elämänsä epäkohtien kääntöpuolenkin – ehkä yksinäinen lastenkotielämä varjeli häntä joltain vielä pahemmalta, ja tämä tuo lohtua ankeaan tarinaan.
Marketta Holopainen
Suomen Akateemisten Naisten Liiton I varapuheenjohtaja,
eläkkeellä oleva opettaja, FM
Nyt, kun 2000-luku on jatkunut jo kahden vuosikymmenen ajan ja tiedämme tarkkaan lasten henkisen hyvinvoinnin turvaamisen tarpeesta, on vaikea ymmärtää, että vielä 1940-50-luvulla saatettiin lapsi hylätä lastenkotiin, vaikka molemmat vanhemmat olivat elossa, vieläpä samassa kaupungissa. Näin kävi keväällä 1945 kolmivuotiaalle Reijo Salmelle. Isä vei pojan Mikkelin Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton lastenkotiin ja jätti hänet sinne. Kukaan ei kertonut, miksi, kukaan ei kysynyt, mitä poika ehkä itse haluaisi eikä kukaan koskaan kertonut hänelle mitään vanhemmista.
Poika kasvoi laitoksessa eikä koskaan nähnyt perhe-elämän arkea, kuinka käydään kaupassa, kuinka kerrotaan tarinoita suvusta ja menneisyydestä, kuinka kohdataan erilaiset tilanteet perheessä. Hän eli päältäpäin normaalia elämää: kävi koulua, kiinnostui urheilusta, keksi erilaisia tapoja ansaita taskurahoja. Elämä oli turvallista ja säännöllistä, mutta täysin vailla tunteita. Käsittämättömältä tuntuu, että hänen menemisistään ja tekemisistään ei kukaan näyttänyt kiinnostuvan. Onneksi pienen Reijon harrastukset näyttävät rajoittuneen normaaleihin pikkupoikain kolttosiin, sillä riski joutua huonoille teille on ollut melkoinen.
1950-luvulla ei lastenkotinuorta mitenkään valmisteltu aikuistumiseen. Aivan sattumalta Reijo kuuli laitoksen johtokunnan mainitsevan hänen nimensä ja keskustelevan siitä, että hän täyttää kohta 16 vuotta ja lastenkotiaika päättyy. Hätä oli suuri: Minne minä menen? Missä asun? Mitä teen?
Neuvokas poika meni kirjastoon kysymään apua ja sai sieltä ammatinvalintaoppaan. Sen avulla löytyi Helsingistä Strömbergin konepajakoulu, joka oli sisäoppilaitos. Sinne oli vaikea päästä, mutta Reijo pääsi ja elämä alkoi kääntyä raiteilleen. Vielä ennen lähtöä Mikkelistä tuli viimeinen nöyryytys. Poika pyysi kaupungilta avustusta junalippuun Helsinkiin, mutta sitä ei annettu. Hänen täytyi lainata matkarahat jalkapallokavereiltaan.
Elämä Helsingissä lähti sujumaan hyvin. Opiskelu kiinnosti ja siitä maksettiin pientä palkkaakin. Reijo pärjäsi, mutta jo jouluna nousi esiin melkoinen ongelma. Oppilasasuntola oli joulun ajan kiinni eikä pojalla ollut paikkaa minne mennä. Hän kuitenkin lähti Mikkeliin, mutta sisu ei antanut mennä kysymään yösijaa lastenkodilta. Ratkaisuksi löytyi aseman odotushuone, jossa voi nukkua yöt lämpimässä (pultsareiden joukossa) ja päivät hän kierteli kaduilla. Hän joutui olemaan nälissään, koska ei koko ikänsä laitoksessa asuneena tiennyt kauppojen aukioloajoista mitään.
Reijon tarinasta saisi nyyhkytarinan tai skandaaliuutisen iltalehtien tyyliin, mutta kirjoittaja on valinnut toisenlaisen ratkaisun. Hän ei mässäile epäkohdilla vaan kirjoittaa tiukan asiallisesti. Reijo itse saa puheenvuoron, asiakirjatekstejä lainataan usein, mikä tuo dokumentaarisuutta, välillä kirjoittaja esittää kriittisiäkin kysymyksiä Reijon kertomuksista. Asiallisen reportaasimainen käsittely säästää lukijan ahdistuneisuudelta, vaikka tarina tietysti koskettaa tunteita hyvin voimakkaasti. Reijo itse on yrittänyt nähdä elämänsä epäkohtien kääntöpuolenkin – ehkä yksinäinen lastenkotielämä varjeli häntä joltain vielä pahemmalta, ja tämä tuo lohtua ankeaan tarinaan.
Marketta Holopainen
Suomen Akateemisten Naisten Liiton I varapuheenjohtaja,
eläkkeellä oleva opettaja, FM
torstai 14. marraskuuta 2019
Yhteistyössä on voimaa - Varsinaissuomalaiset paikallisyhdistykset koolla Salossa ja Turussa
Toukokuussa 2019 nelisenkymmentä naista Salon Akateemiset Naiset ry:stä, Kvinnliga Akademiker i Åboland rf:stä ja Turun Akateemiset Naiset ry:stä kokoontuivat salolaisten kutsusta Salon Halikossa sijaitsevassa Wiurilan kartanossa yhteisen illanvieton merkeissä. Tuon illan tärkeimpänä tavoitteena oli yksinkertaisesti istua saman pöydän ääreen entuudestaan ainakin osin tuntemattomien aktiivien kanssa ja tutustua toisiimme. Meistä kukin kertoi vuorollaan itsestään, työurastaan ja motivaatiostaan toimia omassa yhdistyksessä ja 19 paikallisyhdistyksen yhteenliittymässä, Suomen Akateemisten Naisten Liitossa.
Illanvietto oli seurausta Liiton toimistolla Helsingissä syksyllä 2018 paikallisyhdistyksissä toimivien kansainvälisten asioiden yhteyshenkilöille järjestetystä kokouksesta, jonka yhteydessä lounaisen Suomen jäsenedustajat päättivät edistää toimia, joilla nämä kolme yhdistystä voisivat lähestyä toisiaan.
Toukokuun illassa oli mielenkiintoista ja hyvin virkistävää kuulla eri-ikäisten ja eri puolilta Varsinais-Suomea tulevien naisten kertomuksia. Joukkoon mahtui vuosikymmeniä yhdistysaktiiveina toimineita ja sitten myös niitä, jotka vasta muodostavat käsitystään sekä omasta yhdistyksestä että Liiton toiminnasta. Uskon meille kaikille avautuneen mahdollisuuden reflektoida omia ja toistemme motivaation lähteitä hieman uudesta näkökulmasta. Kartanon sali täyttyi sydämellisistä kohtaamisista ja hetkistä sekä suomen että ruotsin kielellä.
Kuluvan vuoden lokakuussa tapasimme kolmen yhdistyksen kesken toisen kerran ja tällä kertaa kutsujana toimi Åbolandin naiset. Tavoitteena oli asettaa toiminnallemme varovaisia yhteisiä raameja ja tunnustella paikalla olleiden jäsenedustajien mietteitä oman yhdistyksen tilasta ja tulevaisuudesta. Åbolandin edustaja Barbro Kanerva oli valmistellut työpajan, jonka kautta pääsimme kiinni tärkeisiin ydinkysymyksiin: miksi olemme yhdistyksen jäseniä, mitä positiivista ja hyvää näemme yhdistyksen toiminnassa ja millaisia haasteita ja toiveita meillä kullakin on toiminnan kehittämisen suhteen. Olimme sekä armollisia, rehellisiä että vaateliaita vastauksissamme. Väittäisin meidän olleen yllättävänkin avoimia kohtaamaan erilaisia tulokulmia ja siten avoimia myös rakentavalle vuorovaikutukselle.
Vaikka kamppailemme samojen kysymysten parissa, teemme ajatus- ja suunnittelutyötä useimmiten yksin ja oman yhdistyksemme hallitusjäsenten kesken. Oli innoittavaa jakaa ja purkaa ongelmia ja huomata, että myönteisiä asioita kerääntyi keltaisille lapuille huomattavasti enemmän kuin negatiivisia. Ja negatiivisetkin vaikuttivat ennemminkin ratkaistavissa olevilta kysymyksiltä kuin toivottomuudelta. Keskinäinen työmme on vasta aluillaan tässä muodossaan ja seuraava tapaamisemme vuoden 2020 puolella raamittaa jälleen ajatuksiamme yhden askelen eteenpäin. Pitkäjänteisen yhteistyön luominen ei käy hetkessä, mutta kyse onkin prosessista, ei projektista. Yhteistyön hyviä lähteitä tulee vaalia toisia kuunnellen ja antaen tilaa erilaisille näkemyksille.
Kun Itämeren alueen Akateemiset Naiset kokoontuivat lokakuun puolivälissä Tiedekeskus Heurekaan, oli siinä kontekstissa yhtä lailla mahdollista avautua vuorovaikutukselle uusien ja entuudestaan tuttujen ihmisten kanssa. Seminaareissa yhtä tärkeää kuin virallinen ohjelma, on verkostoitua ja kohdata muita. On tärkeää katsoa kulissien taakse ja erinomainen mahdollisuus tähän avautuikin lounaspöydässä, jossa istui valtakunnallisesti ajatellen melko kattava maantieteellinen otos akateemisia naisia eri ikäryhmistä. Keskustelu virisi nopeasti ja pallottelimme ideoilla ja ajatuksilla siitä, mitä yhdistykset voisivat tehdä yhdessä yhteishengen voimistamiseksi. Tunnustelut kiirivät vielä kuluvan syksyn aikana ainakin kansainvälisten asioiden komiteaan ja sitä kautta Liiton hallitukseen.
Näissä tapaamisissa on kyse Liiton ja yhdistysten virallisista ohjelmista, tavoitteista ja poliittisista linjauksista. Ajattelen kestävän pohjan tälle työlle syntyvän ainoastaan voimakkaan ja myönteisen muistijäljen jättävien yhteisten kohtaamisten kautta, kun me kautta Suomen ja joskus valtioiden rajatkin ylittäen, tapaamme ja kohtaamme toisemme avoimina ymmärrykselle ja vuorovaikutukselle.
Liiton voima on sen jäsenyhdistyksissä ja niiden tavoista rakentaa alueellisesti tunnistettavaa toimintaa. Alueiden keskinäisellä yhteistyöllä ja valtakunnallisilla yhteisillä tapaamisilla sekä yhdistysten että Liiton toiminta on rikkaampaa ja sisällöllisesti merkityksellisempää. Voimme oppia toisiltamme ja jakaa toistemme kanssa entuudestaan tuntematonta. Meillä kullakin on oma äänemme ja syymme olla yhdistyksessä. Nämä erilaiset äänet ovat tärkeitä ja niitä tulee kuulla, kuunnella ja ymmärtää.
Elina Tuomarila
Salon Akateemiset Naiset ry.
Kuvat: Maritta Tammio (Turun Akateemiset Naiset ry.) ja Eva Wahlberg-Jäntti (Kvinnliga Akademiker i Åboland rf.)
Illanvietto oli seurausta Liiton toimistolla Helsingissä syksyllä 2018 paikallisyhdistyksissä toimivien kansainvälisten asioiden yhteyshenkilöille järjestetystä kokouksesta, jonka yhteydessä lounaisen Suomen jäsenedustajat päättivät edistää toimia, joilla nämä kolme yhdistystä voisivat lähestyä toisiaan.
Erilaisia ääniä, samoja tavoitteita
Kuluvan vuoden lokakuussa tapasimme kolmen yhdistyksen kesken toisen kerran ja tällä kertaa kutsujana toimi Åbolandin naiset. Tavoitteena oli asettaa toiminnallemme varovaisia yhteisiä raameja ja tunnustella paikalla olleiden jäsenedustajien mietteitä oman yhdistyksen tilasta ja tulevaisuudesta. Åbolandin edustaja Barbro Kanerva oli valmistellut työpajan, jonka kautta pääsimme kiinni tärkeisiin ydinkysymyksiin: miksi olemme yhdistyksen jäseniä, mitä positiivista ja hyvää näemme yhdistyksen toiminnassa ja millaisia haasteita ja toiveita meillä kullakin on toiminnan kehittämisen suhteen. Olimme sekä armollisia, rehellisiä että vaateliaita vastauksissamme. Väittäisin meidän olleen yllättävänkin avoimia kohtaamaan erilaisia tulokulmia ja siten avoimia myös rakentavalle vuorovaikutukselle.
Vaikka kamppailemme samojen kysymysten parissa, teemme ajatus- ja suunnittelutyötä useimmiten yksin ja oman yhdistyksemme hallitusjäsenten kesken. Oli innoittavaa jakaa ja purkaa ongelmia ja huomata, että myönteisiä asioita kerääntyi keltaisille lapuille huomattavasti enemmän kuin negatiivisia. Ja negatiivisetkin vaikuttivat ennemminkin ratkaistavissa olevilta kysymyksiltä kuin toivottomuudelta. Keskinäinen työmme on vasta aluillaan tässä muodossaan ja seuraava tapaamisemme vuoden 2020 puolella raamittaa jälleen ajatuksiamme yhden askelen eteenpäin. Pitkäjänteisen yhteistyön luominen ei käy hetkessä, mutta kyse onkin prosessista, ei projektista. Yhteistyön hyviä lähteitä tulee vaalia toisia kuunnellen ja antaen tilaa erilaisille näkemyksille.
Kun Itämeren alueen Akateemiset Naiset kokoontuivat lokakuun puolivälissä Tiedekeskus Heurekaan, oli siinä kontekstissa yhtä lailla mahdollista avautua vuorovaikutukselle uusien ja entuudestaan tuttujen ihmisten kanssa. Seminaareissa yhtä tärkeää kuin virallinen ohjelma, on verkostoitua ja kohdata muita. On tärkeää katsoa kulissien taakse ja erinomainen mahdollisuus tähän avautuikin lounaspöydässä, jossa istui valtakunnallisesti ajatellen melko kattava maantieteellinen otos akateemisia naisia eri ikäryhmistä. Keskustelu virisi nopeasti ja pallottelimme ideoilla ja ajatuksilla siitä, mitä yhdistykset voisivat tehdä yhdessä yhteishengen voimistamiseksi. Tunnustelut kiirivät vielä kuluvan syksyn aikana ainakin kansainvälisten asioiden komiteaan ja sitä kautta Liiton hallitukseen.
Näissä tapaamisissa on kyse Liiton ja yhdistysten virallisista ohjelmista, tavoitteista ja poliittisista linjauksista. Ajattelen kestävän pohjan tälle työlle syntyvän ainoastaan voimakkaan ja myönteisen muistijäljen jättävien yhteisten kohtaamisten kautta, kun me kautta Suomen ja joskus valtioiden rajatkin ylittäen, tapaamme ja kohtaamme toisemme avoimina ymmärrykselle ja vuorovaikutukselle.
Liiton voima on sen jäsenyhdistyksissä ja niiden tavoista rakentaa alueellisesti tunnistettavaa toimintaa. Alueiden keskinäisellä yhteistyöllä ja valtakunnallisilla yhteisillä tapaamisilla sekä yhdistysten että Liiton toiminta on rikkaampaa ja sisällöllisesti merkityksellisempää. Voimme oppia toisiltamme ja jakaa toistemme kanssa entuudestaan tuntematonta. Meillä kullakin on oma äänemme ja syymme olla yhdistyksessä. Nämä erilaiset äänet ovat tärkeitä ja niitä tulee kuulla, kuunnella ja ymmärtää.
Elina Tuomarila
Salon Akateemiset Naiset ry.
Kuvat: Maritta Tammio (Turun Akateemiset Naiset ry.) ja Eva Wahlberg-Jäntti (Kvinnliga Akademiker i Åboland rf.)
perjantai 1. marraskuuta 2019
Uutta intoa urallesi - Kansainvälinen työelämätapahtuma Helsingin kaupungintalolla
Viime tiistai 29.10.2019 oli Suomen Akateemisten Naisten Liitolle vilkas päivä, sillä pian Pasilan työllistymistapahtuman jälkeen järjestimme Helsingin kaupungintalolla Uutta intoa urallesi -työelämätapahtuman. Tapahtuman järjestäjinä olivat Akateemisten Naisten lisäksi koulutettuja maahanmuuttajanaisia tukeva Auroras-verkostomme sekä korkeakouluopiskelijoiden inspiroiva mentorointiyhteisö Women's Career Network Finland.
Tapahtuman avasi yksi WCN Finlandin mentoreista, johdon valmentaja Ira Leppänen Emergystä. Ira kertoi meille yleisönsä osallistaen ja hyvin havinnollistaen tunneälystä ja sen merkityksestä työelämässä. Ira innosti meidät kaikki analysoimaan tarkemmin tunteitamme ja tunnistamaan myönteisten tunteiden voiman myös ongelmanratkaisussa.
Iran innostavan esityksen jälkeen jakauduimme pisteille, joita sai vapaasti kiertää oman kiinnostuksensa mukaan. Akateemisten Naisten, Auroras-verkostomme ja Women's Career Finlandin toimintaan ja aktiiveihin tutustumisen lisäksi tapahtumassa saattoi kartoittaa omia urahaaveitaan, selvittää toisessa maassa suoritettujen tutkintojen kelpoisuutta Suomessa sekä tutustua Shortcutin start up - ja yrittäjyyskoulutukseen.
Erityisen suositulta pisteeltä vaikutti viestintä- ja vuorovaikutuskouluttaja Petra Alijärven antama perehdytys oman osaamisen tunnistamiseen. Kuuntelin vaikuttuneena sen itsekin. Metodi on yksinkertainen: kerro kaverillesi tilanteesta, jossa olet selviytynyt erityisen hyvin ja kaverisi listaa sinulle, mitä taitoja tuo prosessi sinulta edellytti. Kyllä vain syntyy pitkä lista! Itsehän sitä helposti vain kuvaisi osaamistaan, että tällainen peruspirkkohan minä vain olen. Kannustavaa vertaistukea todella tarvitaan!
Seuraavassa tällaisessa työelämätietoutta tarjoavassa tapahtumassamme voisi hyvin olla yhtenä yhteistyökumppanina myös TE-toimisto, jotta voisimme tarjota korkeakoulutetuille työhankijoille mahdollisimman ajantasaisen kuvan siitä, millaisia palveluja työvoimatoimistolla on heille tarjota. Myös työnhakijoiden jaksamisesta tulisi puhua nykyistä enemmän. Korkeakoulutetuilta työnhakijoilta odotetaan valtavaa omatoimisuutta, vaikka työttömyys syö varsinkin pidempään jatkuttuaan heidän itsetunnostaan sellaisen palan, että he tarvitsivat työnhakutaitojen sparrauksen lisäksi tuntuvaa tukea myös omaan jaksamiseensa.
Tapahtuman avasi yksi WCN Finlandin mentoreista, johdon valmentaja Ira Leppänen Emergystä. Ira kertoi meille yleisönsä osallistaen ja hyvin havinnollistaen tunneälystä ja sen merkityksestä työelämässä. Ira innosti meidät kaikki analysoimaan tarkemmin tunteitamme ja tunnistamaan myönteisten tunteiden voiman myös ongelmanratkaisussa.
Iran innostavan esityksen jälkeen jakauduimme pisteille, joita sai vapaasti kiertää oman kiinnostuksensa mukaan. Akateemisten Naisten, Auroras-verkostomme ja Women's Career Finlandin toimintaan ja aktiiveihin tutustumisen lisäksi tapahtumassa saattoi kartoittaa omia urahaaveitaan, selvittää toisessa maassa suoritettujen tutkintojen kelpoisuutta Suomessa sekä tutustua Shortcutin start up - ja yrittäjyyskoulutukseen.
Erityisen suositulta pisteeltä vaikutti viestintä- ja vuorovaikutuskouluttaja Petra Alijärven antama perehdytys oman osaamisen tunnistamiseen. Kuuntelin vaikuttuneena sen itsekin. Metodi on yksinkertainen: kerro kaverillesi tilanteesta, jossa olet selviytynyt erityisen hyvin ja kaverisi listaa sinulle, mitä taitoja tuo prosessi sinulta edellytti. Kyllä vain syntyy pitkä lista! Itsehän sitä helposti vain kuvaisi osaamistaan, että tällainen peruspirkkohan minä vain olen. Kannustavaa vertaistukea todella tarvitaan!
Seuraavassa tällaisessa työelämätietoutta tarjoavassa tapahtumassamme voisi hyvin olla yhtenä yhteistyökumppanina myös TE-toimisto, jotta voisimme tarjota korkeakoulutetuille työhankijoille mahdollisimman ajantasaisen kuvan siitä, millaisia palveluja työvoimatoimistolla on heille tarjota. Myös työnhakijoiden jaksamisesta tulisi puhua nykyistä enemmän. Korkeakoulutetuilta työnhakijoilta odotetaan valtavaa omatoimisuutta, vaikka työttömyys syö varsinkin pidempään jatkuttuaan heidän itsetunnostaan sellaisen palan, että he tarvitsivat työnhakutaitojen sparrauksen lisäksi tuntuvaa tukea myös omaan jaksamiseensa.
Jos sinulle tulee mieleen muita ideoita tai toiveita seuraavaan työelämätapahtumaamme, ota rohkeasti yhteyttä.
Teksti ja kuvat: Susanna Sulkunen
sanl.fkaf(a)akateemisetnaiset.fi
Miten järjestöharrastus voi auttaa työllistymisessä?
Suomen Akateemisten Naisten Liitto osallistui tiistaina 29. lokakuuta Työllisyyden palvelutorille Pasilan TE-toimistossa. Työllisyyden palvelutori on TE-toimistojen palvelupiste, josta saa henkilökohtaista neuvontaa työhaun ja koulutuksen kysymyksiin. Palvelupisteet sijaitsevat Espoossa Ison Omenan palvelutorilla, Helsingissä Pasilan TE-toimiston aulassa ja Vantaalla TYP:n tiloissa Vernissakadulla. Niissä järjestetään tapahtumia, joissa voi tutustua erilaisiin hankkeisiin ja potentiaalisiin työnantajiin.
Palvelutorin Tapahtumatiistaissa meillä oli mahdollisuus esitellä korkeakoulutetuille työnhakijoille erilaisia tapoja, joilla järjestöharrastus voi auttaa työllistymään. Kahdessa tunnissa kävijöitä oli runsaasti ja keskustelu oli hyvin vilkasta. Valitettavasti tälläkin kertaa aika tuntui loppuvan kesken, mutta seuraavan kerran Akateemisten Naisten toimintaa esitellään Pasilan TE-toimistossa tiistaina 26.11.2019 klo 10-12. Tule silloin keskustelemaan kanssamme työllistymisestä ja järjestötoiminnasta!
Tässä kootusti lokakuisen tapahtuman keskusteluissa nousseet ajatukset:
Uudet kontaktit - Mietityttääkö alanvalinta tai -vaihto? Haluaisitko tietoa jostain tietystä ammatista, josta sinulla ei ole vielä kokemusta? Haluaisitko kuulla kokemuksia mainosbrosyyrien sijasta suoraan heiltä, jotka työskentelevät tuossa ammatissa? Akateemisissa Naisissa on ammattilaisia useilta eri aloilta ja eri elämänvaiheesta. Tule tutustumaan meihin!
Uudet taidot - Haluaisitko monipuolistaa ansioluetteloasi? Luottamustehtävissä voit kartuttaa mm. johtamis-, organisoimis-, ongelmanratkomis-, viestintä- ja taloustaitoja, joita myös työnantajat arvostavat. Harrastuksesi voi olla paljon enemmän kuin vain yksi lisäviiva CV:ssä!
Uudet työllistymismahdollisuudet - Eivätkö avoimet hakemukset nappaa? Tarvitsisitko kontakteja unelmien työpaikkaasi?
Uudet ajatukset - Oletko kyllästynyt vatuloimaan työllistymistäsi yksin? Ryhmässä kokemuksia vaihtamalla ideoita löytyy aivan uudella tavalla. Sehän todettiin myös Pasilassa!
Mitä sinä lisäisit tähän listaan?
Susanna Sulkunen
sanl.fkaf(a)akateemisetnaiset.fi
Palvelutorin Tapahtumatiistaissa meillä oli mahdollisuus esitellä korkeakoulutetuille työnhakijoille erilaisia tapoja, joilla järjestöharrastus voi auttaa työllistymään. Kahdessa tunnissa kävijöitä oli runsaasti ja keskustelu oli hyvin vilkasta. Valitettavasti tälläkin kertaa aika tuntui loppuvan kesken, mutta seuraavan kerran Akateemisten Naisten toimintaa esitellään Pasilan TE-toimistossa tiistaina 26.11.2019 klo 10-12. Tule silloin keskustelemaan kanssamme työllistymisestä ja järjestötoiminnasta!
Tässä kootusti lokakuisen tapahtuman keskusteluissa nousseet ajatukset:
Uudet kontaktit - Mietityttääkö alanvalinta tai -vaihto? Haluaisitko tietoa jostain tietystä ammatista, josta sinulla ei ole vielä kokemusta? Haluaisitko kuulla kokemuksia mainosbrosyyrien sijasta suoraan heiltä, jotka työskentelevät tuossa ammatissa? Akateemisissa Naisissa on ammattilaisia useilta eri aloilta ja eri elämänvaiheesta. Tule tutustumaan meihin!
Uudet taidot - Haluaisitko monipuolistaa ansioluetteloasi? Luottamustehtävissä voit kartuttaa mm. johtamis-, organisoimis-, ongelmanratkomis-, viestintä- ja taloustaitoja, joita myös työnantajat arvostavat. Harrastuksesi voi olla paljon enemmän kuin vain yksi lisäviiva CV:ssä!
Uudet työllistymismahdollisuudet - Eivätkö avoimet hakemukset nappaa? Tarvitsisitko kontakteja unelmien työpaikkaasi?
- Akateemisissa Naisissa voit auttaa organisoimaan omalle paikallisyhdistyksellesi esimerkiksi yritysvierailun, jossa voit kerätä tietoja organisaatiosta työpaikkana samalla, kun tulet itse tutuksi ko. yritykselle. Yritysvierailun jälkeen tehty hakemus on paremmin räätälöity ja vaikeampi ohittaa.
- Voit myös esimerkiksi luoda kontakteja unelmatyöpaikkaasi haastattelemalla ko. organisaation edustajaa Liiton jäsenlehteen tai blogiin vaikkapa työelämän tasa-arvokysymyksistä.
- Edelleen voit tuoda omaa ammatillista osaamistasi esille Liiton blogissa sekä koulutus- ja tasa-arvopolitiikkaan kohdistuvassa vaikuttamistyössämme.
Uudet ajatukset - Oletko kyllästynyt vatuloimaan työllistymistäsi yksin? Ryhmässä kokemuksia vaihtamalla ideoita löytyy aivan uudella tavalla. Sehän todettiin myös Pasilassa!
Mitä sinä lisäisit tähän listaan?
Susanna Sulkunen
sanl.fkaf(a)akateemisetnaiset.fi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)