Ensimmäinen nainen

Lukijoiden suosikiksi kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista nousi Johanna Venhon romaani Ensimmäinen nainen (WSOY). Johanna Venho on yrittänyt päästä Sylvi Kekkosen pään sisään ja kirjoittanut minä-muotoisen romaanin, jossa Sylvi Kekkonen keskustelee kesällä 1966 kuolleen ystävänsä Marjaleena Vartion kanssa. Kirja sijoittuu pääosin elokuuhun 1966, mutta välillä Sylvi palaa mietteissään aikaisempiinkin aikoihin.

Kirja on hyvin uskottava. Päiväkirjamaisesti se pohtii tapahtumia, kertoo päivien kulumisesta kertomishetkellä sekä muistelee menneitä. Välillä puheenvuoron saa kuvanveistäjä Essi Renvall, joka haluaisi veistää Sylvin pään, mutta ei saa työstä otetta. Renvallin kautta Venho ilmeisesti yrittää luoda ulkopuolista näkökulmaa Sylvi Kekkoseen, mutta melko irrallisilta Renvallin puheenvuorot tuntuvat.

Onko tällainen faktan ja fiktion sekoitus hyvä? Tavallaan on, kiinnostus säilyy ja lukija tuntee suorastaan tirkistelevänsä maan ensimmäisen naisen elämää ja ajatuksia. Mutta ratkaisussa on myös heikkoutensa. Sylvi Kekkoselta jäi muutamia päiväkirjoja, mutta niissä ei oikean elämäkerran mukaan ollut kovin henkilökohtaisia pohdintoja avioliitosta. Hänen ajatuksiinsa romaanissa ei siksi voi täysin luottaa, vaikka ne hyvin todenmukaisilta vaikuttavat.

Sylvi elää miehelleen ja miehensä uralle. Itse hän tyytyy olemaan varjo taustalla, näkymätön, kuulumaton, rujo ja kulunut miehensä varjossa. Pojilleen hän myös elää eikä osaa päästää äitinä irti. Miniät ovat tunkeilijoita ja hän tajuaa itsekin olevansa ilkeän kohtuuton suuttuessaan miniän tekemästä remontista Kampinkadulla. Vai tajuaako? Fiktiotahan tämä on!

Välillä lukiessa tulee sääli, sitten suuttumus: lopeta jo se ruikutus ja valittaminen! Lähde! Ei lähtöön tarvita toista miestä eikä uutta suhdetta. Lähde itsesi vuoksi. Pidät itseäsi perheen koossapitävänä voimana, mutta kun pojilla on omat perheet ja miehellä muita suhteita, ei perhettä enää siinä mielessä ole. Lukijana oikein kutkutti mieltä kuvitellessa, mitä olisi tapahtunut, jos Sylvi Kekkonen tosiaan olisi ottanut eron Urhosta.

Totta, 1960-luvulla ei eroaminen ollut vielä niin yleistä kuin nyt, mutta kyllä Sylvillä silloinkin olisi perusteita ollut. Taloudelliset mahdollisuudet varmaan myös, ja tuskinpa Urho Kekkonen olisi asemassaan voinut ryhtyä taloudellisissa asioissa hankalaksi. Oliko Sylvissä masokistia sen verran, että hän tavallaan nautti tilanteesta, jossa sai pieni pyhimyskehä päänsä päällä olla onneton ja uhrautua, koska oli äiti ja puoliso? Nykypäivän nainen ei voi ymmärtää eikä edes erityisemmin arvostaa hänen valintaansa. Tämän jälkeen täytynee ottaa oikea Sylvin elämäkerta luettavaksi, jotta saa vertailukohdan.

Marketta Holopainen

Suomen Akateemisten Naisten Liiton I varapuheenjohtaja
Eläkkeellä oleva opettaja, FM

Miehet omivat uskonnon

Ortodoksijuutalainen itkumuurilla
rukouskirja kädessään,
edestakaisin heiluen,
ja synagogassa
Talmudin äärellä
mustissa vaatteissaan,
ohimokiharoissaan,
naiset työnnettyinä
lehterin perälle
pois miesten silmistä.

Vanhoillislestadiolainen mies
seuroissa puhujana,
saarnaamassa synnit anteeksi
Jeesuksen nimessä ja veressä,
määrittelemässä
naisten elämän rajat
ja synnytysten rajattomuuden
naisten kiltisti kuunnellessa.

Miten näin pääsi käymään,
että miehet omivat uskonnon?

Miehet loivat monimutkaisen
sääntöjen kokoelman,
itselleen edullisen,
ja moniportaisen järjestelmän,
jossa jokainen tietää askelmansa,
ketä täytyy totella
ja ketä saa käskeä,
ihan niin kuin armeijassa.

Miesten uskonto on suora viiva,
jota pitkin edetään,
kaikki sivuhaarat ovat harhaoppeja.

Naisten uskonto on suuri ympyrä,
jonka sisään otetaan kaikki,
jotka haluavat tulla.
Sääntöjä voidaan soveltaa
kaikkien parhaaksi,
Raamattua tulkita
lähimmäisen hyväksi.
Naisten verkostot
ulottuvat kaikkiin suuntiin.
Tunnustuskuntarajoja
unohdetaan ja ylitetään.

Uskossa eläminen ei ole teoriaa.


TL, FM Aila Tuula Isotalo
Huittisten Seudun Akateemiset Naiset ry.

Poika joka unohtui – kirja, joka ei unohdu

Kun käsiin osuu kirja, jonka tietää kyntävän mieleen syvän uran, täytyy antaa lukuvinkki muillekin. Tällainen on TM Liisa Seppäsen kirjoittama Poika joka unohtui (Otava 2019, 201 s.). Kirjan mottona on ”Olen pieni pölypallo, joka leijailee ilmassa kenenkään huomaamatta. Pahinta on se, että kukaan aikuinen ei puhu minulle eikä kysy minulta mitään.” Lause kuvaa kirjan päähenkilön, lastenkotiin hylätyn pojan ajatuksia.

Nyt, kun 2000-luku on jatkunut jo kahden vuosikymmenen ajan ja tiedämme tarkkaan lasten henkisen hyvinvoinnin turvaamisen tarpeesta, on vaikea ymmärtää, että vielä 1940-50-luvulla saatettiin lapsi hylätä lastenkotiin, vaikka molemmat vanhemmat olivat elossa, vieläpä samassa kaupungissa. Näin kävi keväällä 1945 kolmivuotiaalle Reijo Salmelle. Isä vei pojan Mikkelin Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton lastenkotiin ja jätti hänet sinne. Kukaan ei kertonut, miksi, kukaan ei kysynyt, mitä poika ehkä itse haluaisi eikä kukaan koskaan kertonut hänelle mitään vanhemmista.

Poika kasvoi laitoksessa eikä koskaan nähnyt perhe-elämän arkea, kuinka käydään kaupassa, kuinka kerrotaan tarinoita suvusta ja menneisyydestä, kuinka kohdataan erilaiset tilanteet perheessä. Hän eli päältäpäin normaalia elämää: kävi koulua, kiinnostui urheilusta, keksi erilaisia tapoja ansaita taskurahoja. Elämä oli turvallista ja säännöllistä, mutta täysin vailla tunteita. Käsittämättömältä tuntuu, että hänen menemisistään ja tekemisistään ei kukaan näyttänyt kiinnostuvan. Onneksi pienen Reijon harrastukset näyttävät rajoittuneen normaaleihin pikkupoikain kolttosiin, sillä riski joutua huonoille teille on ollut melkoinen.

1950-luvulla ei lastenkotinuorta mitenkään valmisteltu aikuistumiseen. Aivan sattumalta Reijo kuuli laitoksen johtokunnan mainitsevan hänen nimensä ja keskustelevan siitä, että hän täyttää kohta 16 vuotta ja lastenkotiaika päättyy. Hätä oli suuri: Minne minä menen? Missä asun? Mitä teen?

Neuvokas poika meni kirjastoon kysymään apua ja sai sieltä ammatinvalintaoppaan. Sen avulla löytyi Helsingistä Strömbergin konepajakoulu, joka oli sisäoppilaitos. Sinne oli vaikea päästä, mutta Reijo pääsi ja elämä alkoi kääntyä raiteilleen. Vielä ennen lähtöä Mikkelistä tuli viimeinen nöyryytys. Poika pyysi kaupungilta avustusta junalippuun Helsinkiin, mutta sitä ei annettu. Hänen täytyi lainata matkarahat jalkapallokavereiltaan.

Elämä Helsingissä lähti sujumaan hyvin. Opiskelu kiinnosti ja siitä maksettiin pientä palkkaakin. Reijo pärjäsi, mutta jo jouluna nousi esiin melkoinen ongelma. Oppilasasuntola oli joulun ajan kiinni eikä pojalla ollut paikkaa minne mennä. Hän kuitenkin lähti Mikkeliin, mutta sisu ei antanut mennä kysymään yösijaa lastenkodilta. Ratkaisuksi löytyi aseman odotushuone, jossa voi nukkua yöt lämpimässä (pultsareiden joukossa) ja päivät hän kierteli kaduilla. Hän joutui olemaan nälissään, koska ei koko ikänsä laitoksessa asuneena tiennyt kauppojen aukioloajoista mitään.

Reijon tarinasta saisi nyyhkytarinan tai skandaaliuutisen iltalehtien tyyliin, mutta kirjoittaja on valinnut toisenlaisen ratkaisun. Hän ei mässäile epäkohdilla vaan kirjoittaa tiukan asiallisesti. Reijo itse saa puheenvuoron, asiakirjatekstejä lainataan usein, mikä tuo dokumentaarisuutta, välillä kirjoittaja esittää kriittisiäkin kysymyksiä Reijon kertomuksista. Asiallisen reportaasimainen käsittely säästää lukijan ahdistuneisuudelta, vaikka tarina tietysti koskettaa tunteita hyvin voimakkaasti. Reijo itse on yrittänyt nähdä elämänsä epäkohtien kääntöpuolenkin – ehkä yksinäinen lastenkotielämä varjeli häntä joltain vielä pahemmalta, ja tämä tuo lohtua ankeaan tarinaan.

Marketta Holopainen
Suomen Akateemisten Naisten Liiton I varapuheenjohtaja,
eläkkeellä oleva opettaja, FM