Suomen Akateemisten Naisten Liiton perustaminen (1922) sai alkusysäyksensä uudesta kansainvälisestä järjestöstä, International Federation of University Women, IFUW:sta (nyk. Graduate Women International, GWI), mutta järjestömme historian alkutaival on yhtä lailla myös Helsingin yliopiston naisopiskelijoiden historiaa.
Naiset saivat alkuun opiskella vain erioikeudella
Naisten yliopisto-opinnot tulivat mahdollisiksi 1870-luvulla, mutta vielä pitkään sen jälkeenkin naisopiskelija oli poikkeus yliopistossa. Tätä poikkeuksellisuutta alleviivasi se, että naisten täytyi opiskeluoikeuden saadakseen anoa Pietarista erivapautta sukupuolestaan. Linjauksen perusteluissa vedottiin Venäjän valtakunnan osien yhdenmukaiseen kohteluun. Kun keisari hylkäsi vuonna 1873 kaksi erivapausanomusta, kesti kaksitoista vuotta ennen kuin seuraava nainen uskaltautui tekemään saman anomuksen.
Erivapauspäätöksessä todettiin, että yliopistossa opiskelevilla naisilla ei ollut oikeutta osakuntien jäsenyyteen. Taustalla vaikutti ajan siveysajattelu. Helsingin yliopiston naisopiskelijat perustivat vuonna 1887 oman kerhon nimeltä De kvinnliga. Kerhoon kuuluivat mm. filosofian ylioppilas Tekla Hultin ja lääketieteen ylioppilas Karolina Eskelin. Myöhemmin heistä tuli Suomen kaksi ensimmäistä naistohtoria. De kvinnliga -kerho toimi aina vuosisadan vaihteeseen saakka, kunnes naiset päästettiin osakuntiin.
Kerholle tuli vielä muutama seuraaja. Näiden varhaisten yhteenliittymien eetoksena oli naisten keskinäinen vuorovaikutus, yhteistyö ja ajatustenvaihto. Nykyään Akateemisissa Naisissa kutsumme toimintamme kulmakiviä verkostoitumiseksi, vertaistueksi ja yhteisöllisyydeksi. Tarve keskustella eri alojen naiserityisistä haasteista ei ole kadonnut sadassa vuodessa mihinkään.
Helsingin yliopiston ensimmäinen naisprofessori ja Liiton kolmas puheenjohtaja
Vuonna 1927 Suomen Akateemisten Naisten Liiton puheenjohtajaksi valittiin lääketieteen tohtori Laimi Leidenius. Vain muutamaa vuotta myöhemmin hänestä tuli Helsingin yliopiston ensimmäinen naispuolinen professori. Nimitys oli sitäkin merkittävämpi lääketieteen alalla, jossa hän oli Pohjoismaiden ensimmäinen naisprofessori.
Leideniusta voi kiittää rohkeudesta ja sinnikkyydestä paitsi lasikaton särkijänä, myös oman aikansa alanvaihtajana. Leidenius valmistui tyttökoulun jälkeen ensin kielten opettajaksi ja tuossa ammatissa hän keräsi opiskelurahoja, kunnes saattoi aloittaa haaveilemansa lääketieteen opinnot. Lääketieteen lisensiaatiksi hän valmistui vuonna 1908 ja kirurgian tohtoriksi vuonna 1918. Leidenius teki elämäntyönsä gynekologina ja hänet tunnetaan erityisesti äitiyshuollon ja vastasyntyneiden hoidon kehittäjänä.
Liiton puheenjohtajana Leidenius oli suosittu ja toimi tehtävässään kymmenen vuotta. Naisemansipaation kannalta 1930-luku oli hiljaista aikaa Suomessa ja eduskunnassa naisia oli vasta alle kymmenen prosenttia. Liitossa naisten yhteiskunnallista asemaa edistettiin pitämällä esillä naisesikuvia, joihin Leidenius itsekin lukeutui.
Leidenius piti usein yleistajuisia esitelmiä ja julkaisi alaansa liittyviä kirjoituksia. Hän matkusti työnsä puolesta paljon, ja esitteli maailmalla poikkeuksellista suomalaista äitiyshuoltoa myös Akateemisille Naisille IFUW:n Krakovan konferenssissa 1930-luvulla.
Laman ja kansallissosialismin varjo
1930-luvun historiaan yhdistetään yleismaailmallinen lama ja kansallissosialismin nousu. Myös Akateemisten Naisten maailmankonferenssissa jouduttiin keskustelemaan Saksan tilanteesta, kun Saksan maajärjestön oli ollut pakko hyväksyä Saksassa säännöt, joissa ei-arjalaiset jäsenet suljettiin pois. Konferenssissa käydyssä keskustelussa päädyttiin siihen, että Akateemisten Naisten sääntöjen mukaan ketään ei saanut sulkea toiminnan ulkopuolelle rotuun, uskontoon tai poliittiseen mielipiteeseen liittyvistä syistä. Saksan maajärjestö hajosi pian tämän päätöksen jälkeen.
Myös lama vaikeutti Akateemisten Naisten toimintaa monessa maassa, mutta stipendejä pyrittiin silti jakamaan. Leideniuksen 60-vuotispäiväksi Liitossa kerättiin erillinen stipendirahasto vuonna 1937 ja rahaston ensimmäinen stipendi luovutettiin keväällä 1941.
Akateemisuus ei saa kuolettaa naista
Puheenjohtajakautensa päätyttyä Leidenius kutsuttiin Liiton kunniajäseneksi. Adressin mukaan Leideniuksen perintö ”velvoitti Liittoa alati pyrkimään toiminnassaan suuntaan, jossa akateemisuus ei saanut kuolettaa naista eikä nainen pintapuolistuttaa akateemista totuudenetsintää.” Edelleen hänen seuraajansa mukaan Leideniuksen perintö velvoitti jokaista akateemista naista tekemään Leideniuksen lailla parhaansa ja ”näkemään kärsivän kanssaihmisen ja vähäosaiset sosiaaliset ryhmät”.
Leidenius ei ole unohtunut Akateemisissa Naisissa, mutta muistetaan häntä edelleen muuallakin. Vuonna 1992 hänet ikuistettiin postimerkkiin ja vuodesta 2009 suomalainen lääkäriseura Duodecim on jakanut hänen nimeään kantavaa tunnustuspalkintoa.
Susanna Sulkunen
Suomen Akateemisten Naisten Liiton toimitusjohtaja
sanl.fkaf(a)akateemisetnaiset.fi
Lähteet:
Hietala, Marjatta ja Leikola, Anto 1997: ”Leidenius, Laimi”. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: SKS. (viitattu 20.5.2021)
Pohls, Maritta 2013: Korkeasti koulutetut naiset: Suomen Akateemisten Naisten Liiton historia. Helsinki: SKS.
