Biofiktiota Aino ja Alvar Aallosta

Jari Järvelä on paneutunut arkkitehti Aino Marsio-Aallon elämään ja työskentelyyn romaanissaan aino a. Kirjan lopussa hän valottaa sitä, kuinka alkoi perehtyä kuuluisan miehen rinnalla sivuun jääneen Aino Aallon elämään ja halusi antaa Ainolle puheenvuoron: miltä tuntuu olla nainen, jonka elämäntyön arvostusta kuvaa lehdessä julkaistu uutinen 50-vuotispäivistä. Sen mukaan Aino oli auttanut miestään useissa suunnittelutöissä ja lisäksi harrastanut erilaisten kodinesineiden ja -tekstiilien suunnittelua.

Tulos on ristiriitainen. Järvelä on kyllä oikeassa. Aino Aalto teki valtavan elämäntyön. Hän oli täysin pätevä ammatissaan ja ajan tapojen mukaan hänen työskentelyään aliarvioitiin. Arkkitehtitoimisto Alvar Aallossa Aino oli järki ja käytännöllisyys, kun huippuunsa arvostettu Alvar oli epäkäytännöllinen tuuliviiri.

Alkuun kuuntelin kirjaa elämäkertana ja ihmettelin katkeruutta, joka Ainon puheista kumpuaa. Romaanin alussa Aino puhuu haudastaan ja toteaa, että parasta mitä hän on tehnyt, oli kuolla. Jatkossa, kun hän kertoo elämästään ja kirjoittaa ajatuksiaan ”Käpyvihkoonsa” (kirjailijan mielikuvitusta), kummastutti jatkuva Alvarin nälviminen ja piikittely. Voiko ihminen elää 26 vuotta miehen rinnalla ja työtoverina, jos halveksii tätä?

Sitten törmäsin käsitteeseen biofiktio, joka tarkoittaa sitä, että oikean ihmisen elämää suurelta osin kuvitellaan, kirjailija voi käsitellä sen tapahtumia miten haluaa ja laittaa ihmiset käyttäytymään ja puhumaan kuten haluaa. Se hieman helpotti ja jatkoin kuuntelua rennommin, kun historialliset virheet eivät enää niin  häirinneet. Kirja oli kiinnostava ja hauskakin.

Biofiktio ei sinänsä ole mikään uusi asia. Jo 1930-luvulla Helvi Hämäläinen aiheutti myrskyn romaanillaan Säädyllinen murhenäytelmä, jonka päähenkilöt olivat hyvin aikalaistensa tunnistettavissa, mutta jonka tapahtumat loukkasivat heitä syvästi. Sama ongelma tulee aino a:n kohdalla. Järvelä sanoo, että monissa kirjan tapahtumissa on tosipohjaa ja hän on kuullut tarinoita Alvar Aallosta haastatellessaan tämän tunteneita ihmisiä. Silti kuuntelijana välillä suorastaan inhotti. Lukija/kuuntelija ei todellakaan tiedä, mikä on faktaa, mikä fiktiota, ja oli niin tai näin, joitakin juttuja pidän suorastaan loukkaavina. Suuri arkkitehti on tässä romaanissa pudotettu jalustaltaan ja pudottajana – oikeastaan murskaajana – on hänen pitkäaikainen puolisonsa, joka katkerana tilittää tunteitaan. Samaan aikaan on Aaltojen lapsenlapsi julkaissut kirjan pariskunnan kirjeiden pohjalta ja todennut, että Aino ja Alvar rakastivat toisiaan, Alvar arvosti Ainon työtä ja halusi nostaa tämän ansiot omiensa rinnalle. Vaikka kuinka tuntisin itseni oikeaksi kukkahattutädiksi, en täysin ymmärrä biofiktion sanomaa. Suurmiestä saa toki arvostella, mutta hyvän maun voisi silti säilyttää ja tehdä selvemmin eroa oikean ja keksityn välille.

Marketta Holopainen

Lappeenrannan Akateemiset Naiset ry.