Minun urapolkuni: Tärkeintä on monitieteellisyys

Suomen Akateemisten Naisten Liiton Urapolkuja-sarjassa Akateemiset Naiset kertovat omasta työurastaan, sen kiinnostavista ja joskus odottamattomistakin käänteistä sekä pohtivat niitä tekijöitä, jotka ovat auttaneet heitä etenemään omalla urallaan. Tutustu KL, ESH Tarja Ruoholinna-Jakosen (Porin Akateemiset Naiset ry.) tarinaan terveydenhuollon alalta. Hän kannustaa omalla esimerkillään monitieteellisyyteen ja rohkeaan alanvaihtoon. Omaa osaamistaan voi käyttää ja kehittää myös vapaaehtoistyössä.  

Aloitin urapolkuni rottinki- ja pajuhuonekaluja myyvässä yrityksessä. Perustin oman sisustusalan yrityksen vuonna 1980. Kun sen toiminta päättyi, löysin tieni sattumalta keskussairaalan teho-osaston sihteeriksi. Tuolloin päätin hankkia koulutuksen, joka työllistäisi. Aloitin sairaanhoitajan opinnot ja lopulta erikoistuin anestesiologiaan.

Sairaanhoitajan työn jälkeen hain yliopistoon opiskelemaan kasvatustieteitä. Alan monipuolisuus kiinnosti minua, ja opiskelin aikuiskasvatuksen ja pedagogiikan opinnot. Kasvatustieteiden lisäksi opiskelin hallintoa, sosiaalipolitiikkaa, psykologiaa ja hoitotieteitä, ja niitä hyödynsin poikkitieteellisessä lisensiaatintyössänikin. Opintojeni jälkeen työskentelin kaksikymmentä vuotta aikuiskoulutuksessa terveydenhuollon opettajana sekä yliopiston tutoropettajana.

Opintoni ovat mahdollistaneet perheeni, yhteiskunnan koulutustuet sekä oma jaksamiseni.

Halu oppia uutta on ollut elämäni johtotähti. Opinnot ovat rakentaneet identiteettiäni, antaneet varmuutta arjen ongelmien ratkomiseen sekä työelämässä pärjäämiseen. Kannustan monitieteellisyyteen, sillä se avaa monia ovia työmarkkinoilla.  

Olen aina työskennellyt opintojeni ohessa. Muutamana vuonna nostin opintolainaa ja sain opintotukea sekä aikuisopintotukea.

Hyödynsin myös eri yliopistojen tarjoamia avoimen yliopiston opintoja. Näin opinnot eivät vieneet aikaa perheeltäni, koska tuolloin oli vielä läsnäolopakko päiväsaikaan. Kysyin kerran tyttäriltäni, että miltä heistä on tuntunut, kun olen opiskellut niin paljon heidän aikanaan. Hetken oli hiljaista, johon he vastasivat, ”Äiti, älä nyt loukkaannu, mutta emme kyllä muista, että olisit koskaan lukenut tai tehnyt jotain tehtäviä”. Siitä päättelin, että opiskelut eivät ole haitanneetkaan heitä. Itse näen, että opiskeluni on hyödyntänyt perhettäni suuresti.

Tällä hetkellä toimin esihenkilöiden ja työyhteisöjen valmentajana sekä Porin Akateemiset Naiset ry:n varapuheenjohtajana. Järjestötoiminta on monipuolista ja antoisaa, ja yhdistyksen luottamustehtävässä saan käyttää laaja-alaisesti omaa osaamistani yhteisömme hyväksi.

Katson luottavaisena mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja olen kiitollinen kaikesta siitä mitä olen jo saavuttanut.

Esikoisteokseni Sateenvarjon alla, tutkimusmatka johtajuuteen ilmestyi tänä vuonna. Se on kirjoitettu sinulle, joka haluat kehittää työyhteisöäsi, löytää uusia luovia tapoja oppia sekä avartaa ajatuksiasi.

Työn ja oppimisen iloa,

Tarja Ruoholinna-Jakonen     
Terveydenhuollon opettaja ja johdon valmentaja

Minun urapolkuni: Tärkeintä on oma motivaatio

Suomen Akateemisten Naisten Liiton Urapolkuja-sarjassa Akateemiset Naiset kertovat omasta työurastaan, sen kiinnostavista ja joskus odottamattomistakin käänteistä sekä pohtivat niitä tekijöitä, jotka ovat auttaneet heitä etenemään omalla urallaan. Tutustu YTM, MBA Pauliina Söderholmin (Helsingin Akateemiset Naiset ry.) tarinaan sote- ja kasvatusalalta. Hän kannustaa omalla esimerkillään olemaan rohkea ja tavoitteellinen. Oman osaamisen kehittäminen motivoi ja vie uralla eteenpäin. Uutta oppii myös järjestöharrastuksessa.

Aloitin ensimmäisessä kesätyöpaikassani hevostallilla 12-vuotiaana. Olin kyllästynyt kotonaoloon ja television katseluun vanhempieni ollessa töissä, ja marssin reippaasti hevostallille kysymään saisinko työtodistusta vastaan auttaa tallilla. Tuon kesän hoidin ja ruokin hevosia sekä tein muita tallitöitä saaden hieman rahaa ja hyvän työtodistuksen.

Sote- ja kasvatusalan opintojani suunnitellessani pääsin työharjoitteluun hoitolaitokseen, jossa kuntoutettiin vaikeasti kuntoutuvia potilaita. Työpaikallamme oli hyvä tekemisen meininki ja työtavat, joissa oli nuorelle opiskelijalle turvalliset raamit. Työharjoittelun ja kesätöiden jälkeen sain jäädä hoitolaitokseen töihin opintojeni ohella.

Kun valmistuin ajallaan, jatkoin samalla tavalla aina kohti tavoitteitani, joita olivat persoonani mukainen työtehtävä ja koulutukseni mukainen palkka.

Kun aloitin lähiesihenkilönä ja toimistovastaavana, opettelin vapaa-ajallani työehtosopimukset, työturvallisuus- ja työsuojeluasiat sekä kävin kurssin esihenkilötyön alkeista. Alaisikseni sain korkeakoulutettuja, itseäni vanhempia tai saman ikäisiä naisia ja miehiä.

Näin jälkikäteen ajatellen en koskaan kokenut esihenkilötyötä kiinnostavana. Olin olettanut, että siinä pitäisi kuunnella muiden murheita ja ohjailla korjailla toisten mokia, kun lähinnä halusin syventyä vain omaan työtehtävääni. Onnekseni olen koko työurani saanut työskennellä kokeneiden esihenkilöiden kanssa ja olen voinut oppia myös heiltä. 

Ne ajat, jolloin tein vähemmän töitä, syystä tai toisesta, opettelin hakemaan tukea erilaisista verkostoista ja kehittämään itseäni maksuttomissa koulutuksissa, webinaareissa ja koulutuspäivillä. Tutustuin uusiin ihmisiin, joita on ollut mukava tavata vielä vuosiakin ensitapaamisemme jälkeen.

Itseni kehittämisen sekä työurallani etenemisen kannalta on ollut tärkeää, että olen saanut ja tietysti valinnut itseäni kiinnostavia koulutuksia ja työtehtäviä. Itseni kehittäminen vapaa-ajalla ja esimerkiksi järjestöharrastukseni ovat olleet olennainen osa ansioluetteloani ja hissipuhettani eli esittelyäni. 

Olen työskennellyt järjestöjen luottamustehtävissä ja aktiivina sekä eri hallituksissa 17-vuotiaasta lähtien. Järjestöaktiivin rooli on antanut minulle paremman ansioluettelon, suosittelijoita, sekä myös omien opintojen kurssien hyväksilukuja.

Minulla on työelämää vielä 25 vuotta jäljellä, mutta mikäli terveys vain sallii, tulen varmastikin työskentelemään aina. Samojen töiden saman alan parissa on tarkoitus jatkaa, ehkä jossain vaiheessa astetta taas korkeammalta nykyistä vaativampaa työtä tehden. Haluan tehdä haasteellisen motivoivaa työtä, jossa saan korostaa myönteisen ratkaisukeskeisyyden ja itsensä kannustamisen merkitystä. 

Pauliina Söderholm
Päiväkodin johtaja, seksuaaliterapeutti
www.linkedin.com/in/pauliina-soderholm

Ruotsalainen aatelisnainen sotavankina Venäjällä 1808-1809

Kesälomalukemistoni koostui tänä vuonna pitkälti historiallisista elämäkerroista ja dekkareista. Lähemmäksi ensiksi mainittua lajityyppiä osuu sastamalalaisen toiminnanjohtaja Petri Rinteen suomeksi kääntämä teos Ruotsin kuninkaallisen kansalliskirjaston kokoelmista. Päiväkirja sotavankivuosiltani Venäjällä 1808-1809 (SKS 2024) on 19-vuotiaan Adelaide von Hauswolffin kirjoittama teos ajalta, jolloin hän oli isänsä kanssa sotavankeina Venäjällä. von Hauswolffin päiväkirjan luokse Rinteen on johdattanut sukututkimus: Rinteen isoisän isoisän isoäiti ja tämän puoliso toimivat von Hauswolffien kamaripalvelijoina sodan jälkeen.

Kuva: SKS

Adelaide von Hauswolffin päiväkirja on kiinnostava katsaus nuoren aatelisnaisen elämään varsin poikkeuksellisissa olosuhteissa 1800-luvun alussa, jolloin Ruotsi ja Venäjä sotivat keskenään Ranskan keisari Napoleon Bonaparten myötävaikutuksella. Historiankirjoituksessamme tuo sota tunnetaan nimellä Suomen sota ja sen päätteeksi Suomi siirtyi Ruotsin vallan alaisuudesta Venäjän keisarikunnan autonomiseksi suuriruhtinaskunnaksi.   

Gustaf von Hauswolff työskenteli linnamajurina Viaporissa, nykyisessä Suomenlinnassa Helsingissä. Kun merilinnoitus antautui venäläisille toukokuussa 1808, vietiin sitä puolustaneet ruotsalaisupseerit sotavankeuteen Venäjälle. Adelaide von Hauswolf ei halunnut erota isästään, vaan vaati päästä tämän mukaan.  

Päiväkirja alkaa siitä heinäkuisesta päivästä, jolloin Adelaide von Hauswolff sai kuulla isänsä joutumisesta sotavankeuteen. Pian alkoi lähes kuukauden mittainen matka Viipurin ja Pietarin kautta Novgorodiin, josta tuli perheen majapaikka seuraavaan kevääseen saakka. Viimeinen päiväkirjamerkintä on huhtikuulta 1809, jolloin von Hauswolffit olivat jo palanneet Helsinkiin. 

Adelaide von Hauswolff kirjoitti päiväkirjaansa Suomeen jääneelle parhaalle ystävälleen. Nuoret olivat ennakoineet, etteivät he voisi kirjoittaa toisilleen huonojen postiyhteyksien vuoksi, mikä osoittautuikin vuoden mittaan todeksi. Muutaman kirjeen he saivat toimitettua toisilleen yhteisten tuttaviensa kautta.  

Aatelisille sotavankeus Venäjällä ei ollut sellaista kurjuutta kuin mitä nykylukija saattaisi olettaa. Erillisen ja suljetun vankileirin sijaan von Hauswolffit asuivat viranomaisten osoittaman isäntäperheen luona ja saivat liikkua Novgorodin kaupungissa vapaasti. 

Talven mittaan Adelaide von Hauswolff tutustui paikallisiin aatelisiin ja kävi oopperassa, naamiaisissa, näytelmäilloissa ja tanssiaisissa. Hän oppi myös auttavasti puhumaan venäjää. Gustaf von Hauswolffia eivät seurapiirit juuri kiinnostaneet, ja tyttärensä kuvauksissa tämä potee lähinnä koti-ikävää heidän majapaikassaan.

Henkilökohtaisista tunnoistaan Adelaide von Hauswolff ei päiväkirjassaan kovinkaan syvällisesti kerro. Hän on kuitenkin utelias ja tarkkanäköinen, ja hän kuvaa paljon paikallisten tapoja, arkea ja juhlia. Akateemisia Naisia kiinnostanee erityisesti hänen kuvauksensa edistyksellisistä, kaikille avoimista ja maksuttomista tyttökouluista. 

Teoksen jälkikirjoituksen on kirjoittanut Cecilia Bååth-Holmberg vuonna 1912, jolloin von Hauswolffin päiväkirja julkaistiin ensimmäisen kerran. Jälkikirjoitus on omanlaisensa silmäys tuon vuosisadan alun ruotsalaiseen nationalismiin, jossa Suomen menetys katsottiin venäläisten lahjomien maanpettureiden syyksi. Rinne on sijoittanut Bååth-Holmbergin kommentaarin viisaasti teoksen loppuun. Näin lukijalle jää mahdollisuus tutustua ensin Adelaide von Hauswolffin omiin ajatuksiin ennen kuin luettu teksti saa uuden tulkintakehyksen siitä, mitä von Hauswolffeille tapahtui ennen ja jälkeen Suomen sodan.

Susanna Sulkunen

Tiesithän, että Akateemisten Naisten jäsenet voivat tarjota omia tekstejään tähän Suomen Akateemisten Naisten Liiton ylläpitämään Akateemiset naiset -blogiin? Lähetä tekstisi kuvineen Liiton toimistoon: sanl.fkaf@akateemisetnaiset.fi. Sana on vapaa! 

Minun urapolkuni: Työläisperheestä korkeakoulutukseen sekä työelämästä vanhaksi vaikuttajanaiseksi

Suomen Akateemisten Naisten Liiton (SANL) Urapolkuja-sarjassa Akateemiset Naiset kertovat omasta työurastaan, sen kiinnostavista ja joskus odottamattomistakin käänteistä sekä pohtivat niitä tekijöitä, jotka ovat auttaneet heitä etenemään omalla urallaan. Tutustu tradenomi, YAMK Merja Leppäsen (Vantaan Akateemiset Naiset ry.) tarinaan. Hän kannustaa omalla esimerkillään rohkeaan alanvaihtoon ja jatkuvaan oppimiseen.

Kuva: Merja Leppäsen kotialbumi

Opinto-, työ- ja vapaaehtoistyöpolut

Toteutan jatkuvan oppimisen ideaa ja olen kulkenut matkaa kansa- sekä keskikoulun ja lukion kautta opistotason opintoihin yo-merkonomiksi, välillä työssä oppien sekä omaehtoisia että erilaisia kulloisenkin työnantajan tarjoamia koulutuksia läpikäyden. Myöhemmin hakeuduin ammattikorkeakouluun tradenomiopintoihin. Sen jälkeen taas työelämässä oppimista ensin pankkisektorilla lähinnä henkilöstön kehittämistehtävissä ja sitten ammattiyhdistyksessä toimistopäällikön tehtävissä. Sitten heti kun tuli mahdolliseksi, hakeuduin jatko-opiskelijaksi suorittamaan ylempää ammattikorkeakoulututkintoa (2007). Valmistumisen jälkeen pystyin hakeutumaan opettajaopintoihin ja pätevöitymään ammatilliseksi opettajaksi, jonka jälkeen vielä 56-vuotiaana työllistyin kolmannelle työuralleni ammatilliseen oppilaitokseen kouluttajaksi. 

Nyt olen ollut yhteensä yli 40 vuoden työuran jälkeen kuudetta vuotta eläkkeellä. Toki toimin edelleen aktiivisesti erilaisissa vapaaehtoistöissä, niistä mainitakseni mentorointi, työnohjaus ja erilaiset muut ohjaukset ja valmennukset hybridimallilla. Osaamispääomaani täydentää kokemukset ja vaikuttaminen eri järjestöjen erilaisissa tehtävissä ja rooleissa. Olen toiminut puheen- ja varapuheenjohtajana, sihteerinä, jäsenenä, asiantuntijana ja vapaaehtoisena. Toimin edelleen aktiivisesti muutamassa yhdistyksessä, joista Vantaan Akateemiset Naiset ry:n hallitusjäsenenä (alkaen 2021) minun tehtäväkseni on langennut sihteerinä toimiminen sekä amk-yhteyksien edistäminen. SANL:n hallituksessa olen toiminut nyt kolmatta vuotta ja päässyt vaikuttamaan useammassakin työryhmässä sekä muissa naisverkostoissa. 

Minulle on elämässä arvokasta kehittämisen ja kehittymisen lisäksi edistää tasa-arvoa ja monimuotoisuutta sekä osallisuutta ja yhteisöllisyyttä. SANL:n hallituksessa olen ollut vaikuttamassa vuonna 2022 sääntömuutokseen ja vuonna 2023 Liiton uuden strategian luomiseen. Pyrin osallistumisellani edistämään ja kehittämään kaikkien korkeakoulutettujen naisten asemaa Suomessa. Lisäksi voin SANL:n hallitusjäsenenä toimia AMK-sektorin esillä pitäjänä (siksi kerron tarinaani tässä). Lisäksi olen jäsenenä tai kuukausilahjoittajana useassa tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta sekä rauhaa ja ihmisoikeuksia edistävään yhdistyksessä (UN Woman Suomi, Pelastakaa Lapset, Lääkärit Ilman Rajoja, SPR, Greenpeace, Amnesty International ja Maria Akatemia sekä Pakolaisneuvonta (kannatusjäsen).    

Muu aktiivisuus 

Pääharrastukseni on ollut ja on edelleen itsensä kehittäminen osallistumalla erilaisiin kehittäviin ryhmiin (esim. Maria Akatemian Vanhat vaikuttajat ryhmään) ja koulutuspäiviin (mm. Amnesty Internationalin Suomen osaston iltapäiväkahveille ja Sitran tulevaisuuswebinaareihin). Käyn joogassa viikoittain ja ulkoilen päivittäin. Teen myös vapaaehtoistyötä eli tilauksesta valmennan, työnohjaan ja mentoroin yksilöitä tai ryhmiä. Olen hankkinut myös MIELI Suomen Mielenterveys ry:n MTEA1 ja 2-ohjaajapätevyydet, joten olen tehnyt kyseisiä valmennuksia ns. pro bonona. Lisäksi olen toiminut Suomen Enneagrammi ry:n hallituksen puheenjohtajana ja varapuheenjohtajana yhteensä neljä vuotta ja jäsenenä vuodet 1996–2018 sekä Suomen Työnohjaajat ry:n jäsenenä vuodesta 2009 aina vuoteen 2018. Eläkkeelle jäätyäni liityin jäseneksi HSP Suomi ry:hyn ja toimin yhdistyksessä reilun vuoden ajan vapaaehtoistoimijana ja kokemusasiantuntijana sekä hallituksen jäsenenä. 

Taustaa ja tulevaisuuden haaveita

Kirjoitan mitä kirjoitan siksi, että koen tarpeelliseksi kertoa omasta elämästäni ja vaikeistakin kokemuksistani mahdollisimman kiihkottomasti mutta rehellisesti unohtamatta sitä tosiasiaa, että ne ovat minun tarinoitani/kertomuksiani. Tärkeää on sekä tunnistaa ja tunnustaa asioita, jotta niistä voi jotain oppia.

Mikäli elän satavuotiaaksi, voin jakaa elämäni vaikka viiteen 20 vuoden jaksoon, ja jaksojen sisällä tutkiskella elämän käännekohtia, siirtymäriittejä, joilla on erityistä merkitystä ainakin itselle. Ensimmäisen jakson aikana näitä siirtymiä ovat mm. syntymäni vuonna 1955, kansakoulun aloittaminen 1962, ylioppilaaksi pääseminen 1973 ja ensimmäisen avioliiton 1975. Toisen kaksikymmentävuotiskauden aikana vuonna 1978 yo-merkonomiksi valmistuminen sekä lapsieni syntyminen 1980 ja 1983. Kolmannella jaksolla avioero 1997 ja uudelleen avioituminen 2003 sekä ammattikorkeakoulututkinto 2002 ja ylempi ammattikorkeakoulututkinto 2007. Nykyisellä neljännellä jaksolla olen kerennyt jo tulla triplamummiksi 2015, 2017 ja 2022, sairastanut suolistosyövän vuonna 2016 ja tervehtynyt siitä sekä jäänyt eläkkeelle vuonna 2018. Nyt haaveenani on nauttia olemassaolon vapaudesta, sillä sellaiseen ylellisyyteen ei aiemmissa jaksoissa ole ollut ”varaa” tai mahdollisuutta. Ans kattoon päädynkö myös viidennelle jaksolle vuoden 2035 jälkeen...        

Yli 40 vuoden työrupeaman kolme työuraa sijoittuvat ensimmäiselle, toiselle ja kolmannelle jaksolle; lähes 30 vuotta pankkisektorilla erilaisissa tehtävissä, joista 12 vuotta henkilöstön kehittäjänä, järjestösektorilla kuusi vuotta toimistopäällikkönä ja lopuksi opetusalalla ammatillisena opettajana kahdeksan vuotta. Järjestösektorilta sain aikanaan potkut ”tuotannollisiin ja taloudellisiin seikkoihin” vedoten ja olin siinä yhteydessä parisen kuukautta työttömänä. Edellä mainitut, koviksikin kokemani tapahtumat ovat näin jälkeenpäin arvokkaita opin kannalta. Yleisesti voinen sanoa, että mikään työsuhde ei ole ollut helppo itselleni eikä varmaan muillekaan. Ehkä seesteisin ja parhaaksi kokemani työsuhde oli kuitenkin viimeinen eli ammatillinen opettajuus, jossa sain kokea olevani hyväksytty ja tehdä merkityksellistä työtä. Tosin loppuaikana oppilaitoselämäkin muuttui ammatillisen koulutuksen reformin ja organisaatiomuutoksen takia perin haastavaksi. Onneksi pääsin ajoissa pois, eläkkeelle.

Palautetta ja kehittymistä

Olen säästänyt muiston erään noin puolen vuoden valmennusprosessin lopusta vuodelta 2012, jossa minulle muiden antama palaute ”selkäpaperille” kuului näin: ”syvällinen, ajatteleva, symppis, rauhallinen, olet todella älykäs ja tuot aina mielenkiintoisia pointteja, mukava tapaus, analysoiva, idearikas, oikeudenmukainen, ammattitaitoisen pirteä, oli hauska tutustua, mukava, ihastuttava ihminen”. Edellinen on minulle hämmentävää luettavaa, kun itse muistan ja muistelen enemmänkin, miten olisin parempi ja pystyvämpi ihminen mm. ihmissuhteissani ja kaikessa mitä teen ja miten olen sekä miten elän elämääni. Ympäristöstä saamani palaute on aika usein elämäni varrella ollut vähintäänkin harmaan sävyistä, jopa murhaavaa. Esimerkkinä vaikka ”tunneterroristi, uhriutuva, perskärpänen (riippuvainen), kompleksinen, pitäisi olla pätevämpi, ressukka, väritön, vapaamatkustaja”. Uskokoon ken tahtoo, kyse on samasta ihmisestä, minun tarinastani...  Oma arvioni itsestäni on mm. tyypillisesti provosoituminen, valikoituminen syntipukiksi, tuen hakeminen luotettavalta kollegalta tai ammattiauttajalta – toki myös vuorostaan tarjoan mielelläni apua tarvitsevalle. Olen ilmeisen erityisherkkä ja auttajapersoona (enneagrammi persoonallisyystyyleissä 2), jonka tässä ajassa on haastavaa elää sekä itsensä että muiden, etenkin autoritääristen henkilöiden kanssa. Lena Andersson ilmaisee kirjassaan Enpä usko osuvasti, että ”Vain niitä nöyryytetään, jotka suostuvat siihen.”    

Kehittyminen ja kehittäminen ovat elämässäni arvokkaita, ja niiden eteen olenkin tehnyt erityisen paljon töitä. Olen opiskellut työelämän ohessa vuosikymmeniä erilaisissa yhteyksissä mm. toiminnallisia menetelmiä, psyko- ja sosiodraamaa sekä ryhmäanalyysiä, tradenomiksi ja tradenomi yamk:ksi, työnohjaajaksi ja prosessikonsultiksi sekä ammatilliseksi opettajaksi. Lisäksi itsensä kehittämiselle tärkeitä kehittymispolkuja ovat olleet enneagrammi-persoonallisuustyylien sekä mielenterveyden ensiapu -ohjaajuudet, slow dow:n ja uniseminaari (Social dreaming) -ryhmät, retriitit ja mindfulness sekä erityisherkkyyden kokemusasiantuntijuus.          

Olen muuten sitä mieltä, että me vanhat naiset olemme vahvasti vaikuttajia sekä lähipiirissä että maailmalla, kunhan meidän annetaan sitä olla. Meissä on ”henkistä/kollektiivista isoäitiyttä”. Emme siksi suostu näkymättömiksi, toisen luokan kansalaisiksi. 

Helsingissä on puolalaisen Tadeusz Rozewiczin runoon perustuva taideteos Monumentti tavallisille: Radoslaw Gryta. Tässä hänen runonsa:

Minä pidän vanhoista naisista,
rumista naisista,
motkottavista mummoista. He ovat maan suola. He eivät inhoa inhimillisiä jätteitä. He tuntevat rakkauden ja uskon,
mitalin kääntöpuolen. Hamlet riuhtoo verkossa,
Faust näyttelee alhaista ja naurettavaa roolia,
Raskolnikov iskee kirveellä. Jumala kuolee.
Vanhat naiset nousevat niin kuin joka päivä,
aamun sarastaessa ostavat leipää, viiniä, kalaa.

Sivilisaatio kuolee.
Vanhat naiset nousevat aamun sarastaessa,
avaavat ikkunat, siivoavat roskat.

Ihminen kuolee.
Vanhat naiset pesevät ruumiit, hautaavat kuolleet,
istuttavat kukkia haudoille. Minä pidän vanhoista naisista,
ryppyisistä naisista,
motkottavista mummoista. He uskovat ikuiseen elämään. He näkevät pelkuruuden ja sankaruuden,
suuruuden ja pienuuden,
oikeissa suhteissa arkipäivän vaatimuksiin. Heidän poikansa löytävät Amerikan,
tuhoutuvat Thermopylaissa,
kuolevat risteillä,
valloittavat avaruuden.

Vanhat naiset ovat pyhien kissojen pyhiä muumioita. He ovat pieniä kurttuisia,
kuivuneita lähteitä,
hedelmiä
tai lihavia munanmuotoisia Buddhia. Kun he kuolevat,
silmästä virtaa kyynel,
joka yhtyy suunpielessä
nuoren tytön
hymyyn.

Lopuksi

Kiitän suomalaista hyvinvointivaltiota ja kanssaihmisiä, koko lähipiiriäni vanhana naisena hyvin elossa olemisestani, entisiä työtovereitani sekä nykyisiä että entisiä ystäviäni elämänviisauksista ja yhdessä kasvamisesta. Kiitän myös erilaisia ryhmiä ja organisaatioita, joissa olen saanut olla, ja tulen edelleen olemaan, mukana vaikuttamistyössä ja kasvamassa itsekin. Sillä elän ns. uutta vanhuutta, jossa korjataan satoa tässä elämässä ei missään paratiisissa kuoleman jälkeen. Elän ja edelleen kehityn, esimerkiksi vapaaehtoistehtävä pitää elossa! 

Me vanhat (naiset) tarvitsemme hoivaa ja läsnäoloa. Olemme edelläkävijöitä elämämme kanssa, 70 vuotta uusi 50 vuotta. Mitä muuta se tarkoittaa kuin lookkia? Väittämä, että vanha nainen on syvimmin häpäisty, jollei ainakin ohitettu täällä. Miten saada tyttöjen ja naisten aggressio ja halu omaan käyttöön? Ikääntyessä painopiste on sisäisessä valossa ja löytyy kokemusta mistä jakaa, vrt esim. Aira Samulin tai Rafael Wardi, jotka kuolemaansa asti yli 90-vuotiaiksi saakka olivat edelleen aktiivisia ja tekivät taidetta tai vrt. Martti Ahtisaari rauhanneuvottelijana tai Helena Ranta sotarikostutkijana. 

Haetaan toivottavasti uutta rohkeaa puhetta, taitavaa keskustelua ja tekemistä vanhenemisesta. Olemme roolimalleja: aktiivisia tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusasioissa sekä rauhan- ja ihmisoikeustyössä. Näemme eri sukupolvet vuorovaikutuksessa, mukana toki särmät, kyseenalaistaminen, ihmettely, uteliaisuus, valppaana olo ja jatkuva oppiminen. Olemme myös tarinankertojia ja rinnalla kulkijoita. Siksi tämänkin kirjoittamiseni voi nähdä rakkaudellisena tekona. Toki on hyvä muistaa ja ymmärtää, että eri ihmiset ottavat sen eri tavalla vastaan.

Merja Leppänen

Työura

• Opettajana ja kouluttajana 2010–2018. Työnantaja Omnia ammattiopisto ja Omnia aikuisopisto.
• Järjestön toimistopäällikkönä 2004–2010. Työnantaja Suomen Kauppaopettajat – Handelslärarna i Finland SKO ry, joka kuuluu Opetusalan ammattijärjestöön OAJ:hin.
• Pankkimaailman työkokemusta Suomen Yhdyspankissa (myöhemmin Nordeassa) yhteensä 28 vuotta, josta 12 vuotta henkilöstön kehittämisyksikössä sisäisenä kouluttajana/koulutussuunnittelijana/projektipäällikkönä/osaamisen konsulttina.

Koulutus

• Näyttötutkintomestari, Hamk, AOKK, 2012
• Ammatillinen opettajakorkeakoulu, HAAGA-HELIA AOKK, verkkokurssi 2009–2010
• Tradenomi YAMK, Yrittäjyys ja liiketoimintaosaaminen, Lahden amk, 2007
• Tietojohtamisen erikoistumisopinnot, Laurea amk, 2003
• Tradenomi, Liiketalous ja hallinto, Laurea amk, 2003
• Työnohjaajakoulutus, Sosiaalipedagoginen keskus, 1998
• Yo-merkonomi, Suomen Liikemiesten kauppaopisto, 1977

Naton tasa-arvotyö ansaitsee enemmän huomiota

Suomen ensimmäistä vuotta Natossa on leimannut itäraja ja Putinin Venäjä. Samalla Naton tekemä tasa-arvotyö on jäänyt liian vähälle huomiolle.

Kuva: Ivan Samkov 2021 pexels.com-sivustolta

Nato korostaa naisten tasavertaisen ja merkityksellisen osallistumisen tärkeyttä kaikessa rauhan ja turvallisuuden työssä. Washingtonin kokouksen yhteydessä julkaistiin viime viikolla Naton uusi Naiset, rauha ja turvallisuus -linjaus. Yhdysvaltain ulkoministeri Antony Blinken lupasi Naton lisäävän naisiin kohdistuvan verkkohäirinnän vastaista työtään sekä jakavan Naiset, rauha ja turvallisuus -työn hyviä käytäntöjä myös Naton yhteistyökumppaneille. Ukrainan naissotilaille Nato lähettää naisille suunniteltuja taisteluvarusteita.  

Naiset, rauha ja turvallisuus -agenda pohjaa YK:n turvallisuusneuvoston vuonna 2000 hyväksymään päätöslauselmaan 1325, jonka tavoitteena on vahvistaa naisten roolia ja päätösvaltaa konfliktien ehkäisyssä, ratkaisemisessa ja rauhan rakentamisessa sekä lisätä naisten turvallisuutta konflikteissa. Suomen kansallisen Naiset, rauha ja turvallisuus -toimintaohjelman läpileikkaavia teemoja ovat mm. naisten osallistumisen ja tietopohjaisuuden vahvistaminen. YK:n jäsenvaltioiden lisäksi agendaa toteutetaan kansainvälisissä yhteistyöjärjestöissä kuten EU:ssa ja Natossa.

Nato-jäsenenä Suomella on erinomainen mahdollisuus osallistua Naton tasa-arvotyöhön ja sen kehittämiseen. Tämä on huomioitu valtioneuvoston vastikään julkaistussa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa, jossa Suomen kerrotaan kannattavan kunnianhimoista lähestymistapaa Naton Naiset, rauha ja turvallisuus -kokonaisuutta ja Naton inhimillistä turvallisuutta koskevaan työhön. Selonteon mukaan Suomi tukee Naton Naiset, rauha ja turvallisuus -työn kehittämistä siten, että sen toimeenpano tehostuu kaikissa Naton ydintehtävissä, myös pelotteessa ja puolustuksessa.

Kunnianhimoa Naton Naiset, rauha ja turvallisuus -työ tarvitseekin. Vaikka Naiset, rauha ja turvallisuus -työ on kirjattu Naton strategiseen konseptiin, tasa-arvon priorisointi ei vielä kata koko sotilasliittoa. Ulkoministeri Blinken nosti puheessaan esiin, että Naton 32 jäsenvaltiosta vain kuusi on nimittänyt Nato-suurlähettilääkseen naisen. Naisia näkee edelleen liian harvoin myös Naton sotilaallisen puolen johtotehtävissä.

Kyse ei ole kuitenkaan vain naisten määrän lisäämistä. Aseellisten konfliktien sukupuolittuneiden vaikutusten ymmärtäminen lisää tutkitusti sotilaallisten operaatioiden tehokkuutta ja onnistumista. Vaikka Nato pyrkii valtavirtaistamaan Naiset, rauha ja turvallisuus -työn läpileikkaavaksi prioriteetiksi läpi organisaation, tutkimusraporttien mukaan agendan toimeenpano on jäänyt liiaksi ohjelmatasolle. Osaamista ja resursseja tarvitaan lisää.

Mitä Suomi voi tehdä? Tutkijoista ja kansalaisjärjestöistä koostuva Suomen Naiset, rauha ja turvallisuus -verkosto kannustaa Suomea käymään vuoropuhelua niiden Nato-jäsenmaiden kanssa, jotka eivät vielä priorisoi Naiset, rauha ja turvallisuus -työtä. Lisäksi Suomi voi jakaa Natossa käytännön osaamista ja kokemuksia erityisesti siviilikriisinhallinnasta, jossa Suomi on ollut edelläkävijä naisten osallistumisen vahvistamisessa.

Yhtä lailla Suomi voi ottaa oppia niistä Naton jäsenmaista, joissa naisia on onnistuneesti houkuteltu armeijauralle ja edelleen Naton sotilastehtäviin. Naton maaraporttien (2020) mukaan naisten osuus Yhdysvaltain asevoimissa on 18 %. Suomessa vastaava luku jää alle viiden prosentin. Vapaaehtoisen asepalveluksen suorittaa vuosittain runsaat tuhat naista, mikä vastaa noin 1,5 prosenttia naisikäluokasta. Puolustusvoimien kunnianhimoisena tavoitteena on nostaa luku 2000 naiseen vuoteen 2027 mennessä. Kansainvälinen yhteistyö voi vauhdittaa Suomen tasa-arvokehitystä tälläkin saralla.

Oli kyse sitten rauhan rakentamisesta, kriisinhallinnasta, huoltovarmuudesta tai varautumisesta, tarvitaan siihen koko yhteiskuntaa. Kestävää rauhaa ei saada aikaan ilman naisia.

Jutta Hartikainen, varapuheenjohtaja
Susanna Sulkunen, toimitusjohtaja
Suomen Akateemisten Naisten Liitto

EU voi auttaa vauhdittamaan myös Suomen hiipuvaa tasa-arvokehitystä

Suomen Akateemisten Naisten Liitto järjesti tiistaina 7.5.2024 Eurooppanaiset ry:n ja Suomalaisen Naisliiton Helsingin yhdistyksen kanssa Onko EU naisen paras ystävä? -vaalipaneelin Helsingin pääkirjasto Oodissa. Tilaisuus oli osa Eurooppalainen Suomi ry:n vuosittaista Eurooppa-päivä-tapahtumaa, ja paneelin juonsi yleisen valtio-opin dosentti, varadekaani Hanna Wass Helsingin yliopistosta. Kiitämme lämpimästi yhteistyökumppaneitamme sekä paneeliin osallistuneita meppiehdokkaita Anna-Maja Henrikssonia (RKP), Merja Kyllöstä (Vas.), Päivi Niemi-Lainetta (SDP), Maria Ohisaloa (Vihr.), Sirpa Pietikäistä (Kok.) ja Marika Visakorpi-Kemppaista (KD). Paneeli on katsottavissa YouTubessa https://www.youtube.com/watch?v=anCwpxf2Nn0 (alkaa kohdasta 7:11:44). Liiton toimitusjohtaja Susanna Sulkunen jäi vaalipaneelin jälkeen miettimään suomalaisten laimeaa äänestysintoa eurovaaleissa ja sitä, mitä se voi merkitä eurooppalaiselle tasa-arvopolitiikalle.

Miksi eurovaalit eivät kiinnosta?

Edelliset eurovaalit järjestettiin vuonna 2019. Silloin suomalaisista äänioikeutetuista uurnilla kävi 42,7 prosenttia. Prosentti ei päätä huimaa, jos tulosta vertaa tammikuun 2024 presidentinvaaleihin. Silloin äänestysprosentti kipusi 75 prosenttiin. Kevään 2023 eduskuntavaaleissa äänestysprosentti nousi niin ikään yli 70 prosenttiin.

Suomalaisten alhainen äänestysinto on varsin yllättävää myös siihen nähden, miten EU-myönteisiksi suomalaiset gallupeissa ilmoittautuvat. Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA ry:n vastikään julkaisemassa selvityksessä kaksi kolmesta suomalaisesta (65 %) kertoi suhtautuvansa Suomen EU-jäsenyyteen myönteisesti. (EVA 9.5.2024)

Osaltaan ristiriitaa saattaa selittää sukupolvien väliset erot. Siinä missä eläkeläiset äänestävät innokkaasti eurovaaleissa, nuoria on vaikea saada samoille uurnille. Viime eurovaaleissa äänestysprosentti oli korkeimmillaan 74-vuotiaiden ryhmässä (58,9 %) ja alimmillaan 21-vuotiaiden ryhmässä (21,9 %). (Tilastokeskus 2019)

Paneelikeskustelun alussa kysyimme meppiehdokkailta, ovatko he aina äänestäneet eurovaaleissa. Maria Ohisalo, 39, oli ainoa, joka kertoi jättäneensä äänestämättä eurovaaleissa. Syyksi Ohisalo kertoi sen, että hänellä oli ollut vuoden 2004 vaalipäivänä muuta menoa. Hän ei myöskään vaikuttanut löytäneen itselleen sopivaa ehdokasta, koska kertoi ihmetelleensä eurovaalien julkkisehdokkaita, joilla ei ollut mitään aikaisempaa poliittista kokemusta.  

Monille nuorille suomalaisille EU:n mukanaan tuomat hyödyt voivat olla jo itsestäänselvyys. Toisaalta edes me keski-ikäiset emme välttämättä enää muista aikaa ennen vapaata liikkuvuutta tai yhteistä valuuttaa. EU:n tuomat hyödyt otetaan annettuina eikä niistä koeta äänestettävän joka kerta uudestaan. 

Myös suomalaismedian negatiivinen uutisointi on saattanut vahvistaa Suomessa käsitystä, jonka mukaan EU:ssa ei päätetä mistään tärkeästä. Nyt päättyneellä kaudella EU on kuitenkin tehnyt merkittäviä toimia ja uudistuksia tasa-arvon ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi ja edistämiseksi kaikkialla EU:ssa. Näitä ovat perhevapaiden tasaisempi jakautuminen, palkkatasa-arvon ja johtamisen tasa-arvon lisääminen, inhimillisempi hoiva, naisiin kohdistuvan väkivallan vähentäminen ja tasa-arvoviranomaisten toimintaedellytysten yhdenmukaistaminen EU-kansalaisten syrjintäsuojan parantamiseksi. (NJKL 15.5.2024) 

Näitä ei voida kuitenkaan pitää eurooppalaiseen elämäntapaan sementoituina etuina. Jos vaalien ennakkosuosikki, Euroopan kansanpuolue EPP (ml. kokoomus ja kristillisdemokraatit) voittaa vaalit ja hakee yhteistyötä konservatiivisen ECR-ryhmän (ml. perussuomalaiset) kanssa, tasa-arvoasioita tuskin edistetään EU:ssa enää seuraavalla kaudella entiseen tapaan. (Yle 14.5.2024)

Edistyykö suomalainen tasa-arvo ilman kansainvälistä painetta?

Moni suomalainen äänestäjä saattaa myös ajatella, ettei sillä ole väliä, ketkä Suomen kaltaista pientä jäsenvaltiota EU:ssa edustavat. Kotimaan politiikan painotuserot kuitenkin kertautuvat europarlamentissa, jossa poliitikot eivät ryhmittäydy kansallisuuden vaan poliittisten näkemystensä mukaan. 

Asetelman voi kääntää myös toisinpäin: europarlamentin ja komission kokoonpanolla on merkitystä jäsenvaltioiden omalle politiikalle. EU voi auttaa vauhdittamaan niiden tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskehitystä silloinkin, kun kotimaasta ei siihen löydy tarpeeksi poliittista tahtoa. 

Suomalaisessa keskustelussa Puola ja Unkari mainitaan esimerkkeinä EU-maista, joissa oikeusvaltio- ja tasa-arvokehitys on lähtenyt väärään suuntaan. Vähemmän otsikoita nähdään oman ”tasa-arvon mallimaamme” takapakista. Euroopan tasa-arvoinstituutin viime vuonna julkaisemassa tasa-arvoindeksissä Suomen sijoitus laski sijalle 8 ja samalla etäämmälle muista Pohjoismaista. Väkivaltatilastoissa Suomi on EU:n toiseksi vaarallisin maa naisille. Koulutuksen ja työelämän segregaatiotilastoissa Suomi on EU-tilastojen hännillä. Naisten ja miesten erilliset ammatit ylläpitävät myös suomalaista palkkaepätasa-arvoa. Naisen euron graafi 1980-luvulta tähän päivään näyttää kuolleen ihmisen sydänviivalta – niin vähän palkkatasa-arvo on Suomessa edennyt 40 vuodessa. 

Jos Suomen lasku kansainvälisissä tasa-arvotilastoissa jatkuu, siihen todennäköisesti totutaan eikä parempaa sijoitusta enää edes odoteta. Näin lienee käynyt jo Suomen Pisa-tulosten kanssa, koska koulutuksesta leikataan surutta.  

Oireellisesti Petteri Orpon hallituksen ohjelmaan on myös kirjattu, että EU:n palkka-avoimuusdirektiivi tullaan toteuttamaan tällä hallituskaudella vain minimimuodossaan. Oodin vaalipaneelissa kaikki meppiehdokkaat pitivät palkka-avoimuusdirektiiviä tärkeänä, mutta sen käytännön toteutukseen ei paneelissa paneuduttu. Palaamme aiheeseen sitten, kun Orpon hallituksen tasa-arvo-ohjelma vihdoin valmistuu ja näemme, mitä tuo minimimuoto tulee käytännössä tarkoittamaan.  

Vaikka on hienoa, että niin hallitus- kuin oppositiopuolueetkin pitävät palkkatasa-arvoa arvossaan, sen historiaan nähden on vaikea uskoa käytännön muutokseen. Siksi kysyimmekin panelisteilta, tulisiko tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusasioita kuten palkkatasa-arvoa ajaa EU:ssa sittenkin asetuksina eikä direktiiveinä. Siinä missä direktiivi antaa jäsenmaille tavoitteet, asetus tulee sellaisenaan voimaan kaikissa jäsenmaissa. 

Opposition edustajat tukivat ajatusta, mutta hallituspuolueiden edustajat Anna-Maja Henriksson ja Marika Visakorpi-Kemppainen halusivat Suomen voivan itse päättää Suomelle parhaiten sopivan lainsäädännön. Toisaalta Henriksson jätti oven raolleen toteamalla, että jos EU:ssa asetuksia käytettäisiin, niin sitten vain niinkin tärkeissä asioissa kuin tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymyksissä. RKP oli palkka-avoimuuden puolella Sanna Marinin hallituksessa, jossa sitä viimeksi yritettiin edistää kansallisen lainsäädännön keinoin.

Onko EU naisen paras ystävä? 

Naisjärjestöille kansainvälinen yhteistyö on arkea, koska meille EU, Euroopan neuvosto ja YK ovat tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden tukipilareita silloinkin, kun Suomen hallitus ei sitä ole. 

Kesällä 2016 Suomen Akateemisten Naisten Liiton eurooppalainen kattojärjestö, University Women of Europe (UWE) teki kantelun Euroopan neuvostolle Euroopassa vallitsevasta sukupuolten välisestä palkkaepätasa-arvosta, joka loukkaa Euroopan sosiaalista peruskirjaa. Kantelun otti tutkittavakseen Euroopan neuvoston puolueeton tutkintaelin, Euroopan sosiaalisten oikeuksien komitea.

Suomea koskevassa päätöksessään (2020) komitea totesi, että Suomi ei ole edistänyt riittävästi maan palkkatasa-arvoa. Komitean mukaan Suomen lainsäädännön tulisi tunnistaa myös tapaukset, joissa työntekijä irtisanotaan vastatoimenpiteenä tämän esittämään samapalkkavaateeseen. Lisäksi tasa-arvolain tulisi edellyttää tasa-arvosuunnitelman tekoa myös alle 30 työntekijän organisaatioilta. 93 prosenttia suomalaisyrityksistä on alle 10 hengen mikroyrityksiä, jotka työllistävät jopa 23 prosenttia suomalaisesta työvoimasta. Julkisuuteen ei ole tullut tietoa siitä, miten järjestökantelun tulosten täytäntöönpano on ministeriöissä edennyt. (Akateemiset Naiset -blogi 4.11.2022)

Vaalipaneelimme asettamaan kysymykseen voinee vastata, että EU on kansallisvaltiota parempi ystävä naiselle, sillä eurooppalaisella yhteistyöllä voimme ratkoa sitkeitäkin tasa-arvo-ongelmia. Se kuitenkin edellyttää vaalitulosta, jossa europarlamentilta ja komissiolta löytyy aitoa halua yleiseurooppalaisen tasa-arvon edistämiseen.

Orpon hallituksen tasa-arvo-ohjelmassa tulee toivottavasti olemaan merkittäviä panostuksia suomalaisen palkkatasa-arvon edistämiseen.  

Kaikille puolueille esittäisin toiveen nykyistä aktiivisemmasta EU-viestinnästä. Eduskunnassa EU työllistää kansanedustajia paljon, mutta puolueiden viestinnässä EU nostetaan kunnolla esiin vain näin eurovaalien alla viiden vuoden välein. Meidän äänestäjien olisi tärkeää kuulla nykyistä enemmän ja säännöllisemmin siitä, mitä ja keiden kanssa kukin suomalaispuolue Euroopassa tavoittelee. 

Susanna Sulkunen
toimitusjohtaja
Suomen Akateemisten Naisten Liitto

Eurovaalien ennakkoäänestys järjestetään Suomessa 29.5. - 4.6.2024 ja ulkomailla 29.5. - 1.6.2024. Varsinainen vaalipäivä on sunnuntaina 9.6.2024. 

Onko EU naisen paras ystävä? -vaalipaneelissa keskusteltiin palkkatasa-arvon lisäksi anti-gender-liikkeestä sekä EU:n ja Naton Naiset, rauha ja turvallisuus -yhteistyöstä.

Sota-ajan jättämiä traumoja ja tyttöjen elämää

Tommi Kinnunen ei ole kertaakaan pettänyt minua lukijana. Jokainen hänen kirjoittamansa romaani on ollut lukemisen arvoinen, ja niin myös uusin, Kaarna. Kinnunen kertoo sota-ajan tapahtumista ja niiden heijastumisesta nykypäivään. Lukijalle lisää ajankohtaisuutta tuovat Ukrainan siviileihin kohdistetut rikokset, joista luemme ja kuulemme päivittäin.

Kaarna ei ollut helppoa luettavaa. Se herätti monenlaisia tunteita ja välillä kirja piti laittaa sivuun, jotta pystyi taas lukemaan lisää. Kuitenkin se piti otteessaan, ja henkilöiden käytöstä sekä ajatuksia alkoi ymmärtää ja tuntea sääliä sekä myötätuntoa.

Tarkemmin en tässä puutu juoneen. Romaanin arvostelu on ollut Helsingin Sanomissa 25.4.2024.

Olen joskus lukenut sanomalehdistä, että sodan aikana rajaseudut haluttiin pitää asuttuina, jottei niille muodostuisi vihollisten pesäpaikkoja. Onhan se tavallaan ymmärrettävää, mutta ihmiskilpinä käytetyt siviilit ovat maksaneet siitä kovan hinnan, varsinkin kun silloin tehtyjä rikoksia ei saanut mainita vuosikymmeniin. Niin kutsuttujen partisaanien hyökkäyksistä selvinneet naiset kokivat ajan hengen mukaan olevansa itse syyllisiä tapahtumiin ja lapset eivät osanneet tapahtumia käsitellä, kun kukaan ei heille niistä puhunut.

Kymmenisen vuotta sitten pääsin käymään Viiangin kylän muistomerkillä (Kelloniementie 35, Suomussalmi). Viiangissa oli joskus pieni kylä, mutta nyt siellä ei ole kuin liuskekivistä koottu uuni, johon on kiinnitetty muistolaatta, aitta, jonka seinillä on valokuvia ja selostus tapahtuneesta ja seinät täynnä luodinreikiä. Paljon ei siis ollut nähtävää, mutta tunnelma oli pysäyttävä. 

4.7.1943 Viiankiin oli lähetetty kolme suomalaista sotilasta joko varoittamaan asukkaita tai viemään heitä evakkoon, mutta heidän tulonsa havaittiin. Kaikki murhattiin, näiden kolmen sotilaan lisäksi kylän 15 asukasta, joista yhdeksän oli 3-10-vuotiaita lapsia, loput äitejä ja vanhuksia. 

Kun Kaarnan päähenkilö Laina lukee kirjettä, jossa suomalaiset viranomaiset ilmoittavat, että Neuvostoliiton ilmoituksen mukaan siviileihin kohdistuvia hyökkäyksiä ei ole tehty ja jatkuvat kyselyt voivat huonontaa maitten välejä, lukija ei todellakaan tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa todella räkäisesti. 

                     ****

Toinen kirja on helpompaa tekstiä. Kuunneltavana ”lenkkikirjana” minulla on ollut Henna Karppinen-Kumunmäen Tyttöjen vuosisadat. Kirjan esipuheessa kerrotaan, että tämä pohjautuu tekijän väitöskirjaan ja on tehty siksi, että jos tutkimustyön tuloksia halutaan jakaa yliopistopiirien ulkopuolelle, niistä täytyy tehdä lyhyempi ja helposti luettava versio. Oiva ajatus!

Kirjan materiaalina on käytetty nuorten tyttöjen omia tekstejä, kirjeitä ja päiväkirjoja, aina 1500-luvulta 1800-luvulle. Lähteitä on löytynyt eri puolilta Eurooppaa, eniten Englannista, mutta mukana on myös suomalaisia tyttöjä. Koska kirjeet ja päiväkirjat ovat vaatineet kirjoitustaitoa, kirjassa voidaan tarkastella vain säätyläistyttöjen elämää.

Paljon tuttua tietoa on mukana, mutta uuttakin löytyy. Kuva tyttöjen asemasta, kasvatuksesta ja elämästä muodostuu myös laajemmaksi kuin vaikkapa suosituissa historiallisissa romaaneissa.

Kirja sopii hyvin kuunneltavaksi, mutta huomaan, että toisinaan ajatus lähtee harhailemaan vaikkapa oman sukuni pariin, ja silloin menee muutama lause ohi korvien. Uskon kuitenkin, että tämä aihepiiri kiinnostaa monia muitakin, niin akateemisia kuin ei-akateemisia naisia.

Marketta Holopainen

Lappeenranta