En jää usein sanattomaksi. Tänään jäin.
Myyrmäen Luetaan yhdessä –ryhmässä sen ensimmäisestä kokoontumisesta lähtien mukana ollutta Halimo –rouvaa kohtasi joulun jälkeen suuri suru. Hänen 20-vuotias poikansa menehtyi leikkauksen komplikaatioihin. Matkojeni vuoksi pääsin vasta tänään suruvalittelukäynnille. Pieni kukkakimppu kädessä soitin ovikelloa. Onneksi kotona oli lähihoitajatytär, sillä kaikesta opetuksesta ja opettelusta huolimatta keskustelumme käy aika kankeasti. Puhe liikkui aluksi poismenneessä, mutta vähitellen tyttären avustuksella pääsimme muistelemaan ensimmäistä tapaamistamme. Halimoakin nauratti, kun muistelimme, miten hullulta olivat tuntuneet ne/me kaksi naista, jotka piirtelivät koukeroita taululle. Mitä he oikein tahtoivat? Minä muistan saman asian vähän toisesta näkökulmasta – miksi nuo opiskelijat eivät reagoi. Vähitellen meille opettajille selvisi, että ryhmä koostui täysin lukutaidottomista. Tänään on vaikeaa ymmärtää, miten emme tienneet sitä. Joka tapauksessa näiden yhteisten kommellusten muisteleminen vei hetkeksi ajatukset pois surusta.
Tytär keitti kahvia ja vähitellen makuuhuoneesta alkoi tulla vaatekappale toisensa jälkeen. Tuli pitkä kukikas puuvillamekko, tuli siihen kuuluva alushame ja vielä huivi. Pinon kruunasi kultaa hohteleva hajuvesipullo. Sen verran jo alkaa olla kokemusta, että epäilin pinon siirtyvän minulle. Olin oikeassa. Kun tein lähtöä, haettiin muovikassi ja lahjat siirrettiin siihen. Yritin estellä, mitä ei tietenkään otettu edes kuuloonkaan. Monin kiitoksin lähdin kohti kotia.
Osaisinko oppia tästä jotain? Jos pienillä tuloilla elävä leskiäiti antaa minulle kokonaisen vaatekerran, mikä olisi minun lahjani jollekulle tarvitsevalle. Vieraanvaraisuus ja ystävän muistaminen ovat jotain jota maahan muuttaneet opettavat meille. Me emmimme kympin antamista keräyksiin, mutta kuka on nuukuudellaan rikastunut. Olen sanaton ja pohdin asiaa.
MLT
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti