tiistai 12. kesäkuuta 2012

Women and Sustainable Europe, HELSINKI 7.-10.6.2012

Euroopan Akateemiset Naiset Vuosaaren Rantapuistossa 8.6.2012

Olin todella iloinen, että seminaarin järjestelytoimikunta oli valinnut juuri Rantapuiston kokouspaikaksi. Maailmalta tulleet vieraamme saivat viettää seminaaripäivänsä ihanan suomalaisen luonnon keskellä, kesäisissä merenrantamaisemissa. Ne, joiden kanssa ennätin jutella, kertoivat tämän olevan ensimmäinen tai toinen kerta Suomessa. Jos se oli toinen, oli ensimmäinen ollut 23 vuotta sitten, vuonna 1989, kun IFUW:n naiset kokoontuivat Helsingissä.

Saimme siis tarjota jotakin ainoalaatuista. Rehevää vihreää luontoa. Valkoisia ja sinisiä hentoja kukkasia polun varrella. Kielon tuoksua ja meren kimallusta.
Eikä seminaarin ohjelmassakaan ollut moittimista. Harvapa saa kutsua estradille oman maansa joka puolella maailmaa tunnetun rouva presidentin. Kuulin monien kiittelevän seminaarin hienoa ohjelmaa ja haluan jakaa joitakin herkkupaloja siitä kanssanne. Toivottavasti esitelmöitsijät ja työpajojen vetäjät tuottavat näille sivuille tai Minervaan tarkempia kuvauksia, siitä mitä kuultiin ja miten työskenneltiin.

Aluksi kolme puheenjohtajaa, SANL – FKAF:n Ritva Tammivaara, UWE/GEFDU:n Griselda Kenyon ja IFUW:N Marianne Haslegrave toivottivat meidät tervetulleeksi. Tunnelma oli lämmin ja innostunut. Pienen varjon siihen tosin heitti Haslegraven terveiset IFUW:n erittäin huonosta taloudellisesta tilanteesta. Hän jopa maalasi eteemme mahdollisuuden IFUW:n toiminnan lopettamisesta, jos talous ei kohennu.

Aloitan kertomalla professori Kiti Müllerin esitelmästä, jossa hän pohti modernin teknologian ja ihmissuhteiden välistä suhdetta. Me elämme valtavassa tietovirrassa. Ohitsemme lipuu koko ajan tiedon palasia, jotka joko kiinnittyvät johonkin meissä tai uivat koskettamatta ohi. Me itse valitsemme itsellemme merkityksellisen tiedon. Olennainen tekijä tässä valinnassa on hippokampus, joka sijaitsee ohimolohkojen sisäosissa. Siellä aivotursossa on meidän pitkäkestoinen muistimme, joka käsittää sekä teoreettisen että kokemukseen perustuvan ymmärtämisen. Siellä on myös tunnetason muisti. Ne ratkaisevat, onko meillä kiinnityspintaa saamaamme tietoon.

Jäin pohtimaan kokemuksen ja tunteiden merkitystä muistamisessa. Huomaan myös, että se näkyy niissä asioissa, joita kirjasin itselleni muistiin esitelmistä. Olisipa hauskaa kuulla, mitä muut muistavat. Siitähän saisimme selville, millä perusteella ”akateeminen nainen” kuulee.
Kiti Müllerin puheenvuorossa minua kosketti ensinnäkin hänen mainintansa käden ja aivojen yhteistyöstä. Müller virkkaa, minä ompelen, tiskaan käsin, hoidan kukkia. Väitöskirjaa tehdessäni istuin lastenhuoneen lattialla ja rakensin legoilla (lapset olivat koulussa ja tarhassa). Siis käsillä tekemiseen kannustaminen kotona ja koulussa on tärkeää aivojen toiminnan kannalta.

Kiehtovaa oli myös se, että tunteet leviävät ihmisjoukossa samalla tavalla kuin virukset levittävät tauteja. Onkohan akateemisten naisten tapaamisissa enemmän myönteisyyttä vai kielteisyyttä. Se ehkä ratkaisee tulevaisuutemme järjestönä. Otan myös työnohjaajana tämän tiedon aktiiviseen käyttöön. Samoin tulen käyttämään työnohjausistunnoissa Kiti Müllerin ajatusta väylästä, millä tiedonsiru saa merkityksen ja muuttuu viisaudeksi.

Myös se, miten Kiti Müller kuvasi taitoamme lukea kasvoista, kädenliikkeistä ja äänensävyistä merkityksellistä tietoa toisistamme, kiinnittyi mieleeni. Pitäisikö tätä lukutaitoa alkaa opettaa? Saavatko lapsemme tarpeeksi ihmiskontakteja oppiakseen ihmislukutaidon?
Seminaarin pääpuhujan presidentti Tarja Halonen kuuleminen on minulle aina merkityksellistä. Kiinnitän hänen persoonaansa paljon tunteita. Hän on minulle ja varmasti monille suomalaisille naisille eräänlainen metafora meidän tasa-arvostamme. Tasa-arvotilanteessamme on toki vielä paljon, paljon tehtävää. Siitä kertoo jo se, että naisjärjestöillä on niin kovin vähän varoja. Perussuomalaisten Tuomas Tähti on ihan hakoteillä väittäessään, että naisjärjestöjen toiminta on näennäistoimintaa, kun kaikki keskeiset tavoitteet on jo saavutettu. (ks. Helsingin Sanomat 9.6.2012 mielipidesivun kirjoitus ”Puolueiden naisjärjestöjä ei enää tarvita”)

Kirjasin Tarja Halosen puheenvuorosta:

Asenne ”se PITÄÄ tehdä” ja ”TEHDÄÄN se” muuttaa maailmaa. Sitä toivon myös akateemisiin naisiin. Kiltteys joutaa roskikseen. Konditionaali on kielletty. Verbit ovat olennaisia. Oletteko kuulleet kiltin tytön muuttaneen maailmaa? OK, onhan se muuttanut, miesten vallan näyttämöksi.
Luodaan uusia perinteitä, jos vanhat eivät meitä miellytä. Tiesittekö, että puoli vuotta riittää asioiden muuttamiseen. Sinä aikana ihmiset ympärilläsi tottuvat siihen, että ”toi Tarja on aina tuollainen”. ”Ei se koskaan tiskaa!” Muutos alkaa yksilöistä.
Käytä luovuuttasi asioiden eteenpäinviemisessä. Etene askel askeleelta. Tee uusilla tavoilla.
Pelkkä teksti, selvitys, artikkeli tai tutkimus ei riitä. Niitä toki tarvitaan taustavoimana, mutta asiat on myös käytännössä toteutettava. Tee se, kun haluat jonkun muuttuvan.
Rohkaise! Tue! Verkostoidu! Kehu nainen päivässä!
Muista, että nainen saa aina normaalin kritiikin ohella erityiskritiikin. Naisella on väärä laukku. Hän on liian lihava tai laiha. Hän on niin hiljainen tai aina äänessä. Hän osaa johtaa tai on aina neuvomassa, määräilemässä.

Pitää laatia nuorille naisille kirja siitä, miten vaikuttaa ja edetä valta-asemiin. Mitä kaikkea naisen polulla voi tulla vastaan ja miten siitä selviää.
Pitää myös tutkia sitä, miten kiintiöt ovat muuttaneet esimerkiksi kunnallispolitiikka. Luulen, että tosi paljon. Ei niitä muuten olisi niin paljon vastustettu. Ja vastustetaan muuten edelleen.

Professori Helena Ranta, yksi suomalaisista ansioituneista naisista kertoi siirtolaisuudesta. Ranta on oivallinen esimerkki siitä, miten meidän korkealaatuinen, tasa-arvoinen koulutusjärjestelmämme voi tätä yhteistä maailmaamme palvella. Hyvin valmisteltu esitelmä tullee pian kokonaisuudessaan esille. Minä jäin pohtimaan, miksi siirtolaisuus on juuri nyt niin suuri ongelma. Ranta toi esille, miten siirtolaisuutta on aina ollut. Ihmiset ovat muuttaneet paikasta toiseen, etsineet itselleen ja lapsilleen parempaa tulevaisuutta jostakin, missä on ollut työtä, viljelysmaata, asiakkaita ja mitä milloinkin. Pitääkö rajat sulkea vai avata kokonaan. Mikä on se joukko, jolle haluamme rakentaa hyvinvointia: minä, perhe, suku, kaupunginosa, kaupunki, maakunta, vaalialue, kansallisvaltio, valtioliitto, maanosa, maapallo vai koko universumi?

Vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet, rohkea nainen, joka uskalsi asettua presidenttiehdokkaaksi ja toimii nyt vähemmistövaltuutettuna, jatkoi Helena Rannan puheenvuoroa laajentamalla näkökulman ihmiskauppaan. Olen niin iloinen, että Biaudet antaa äänen niille miljoonille ihmisille, jotka elävät orjuudessa. Noin 80 % orjista on naisia. Katsokaapa vaikkapa 2010 tehty elokuva The Whistleblower, niin tiedätte enemmän, miten rauhanturvaajat toimivat. Tiesittehän, että myös Suomessa on orjia. Arvaatteko, ketkä käyttävät eniten näiden orjien palveluja? Aivan, suomalaiset hyvinvoivat miehet, joilla on varaa maksaa seksistä.

Eva Biaudet sanoi yhden minulle erittäin tärkeän asian. Naiset ovat niin tolkuttoman hyväuskoisia. Meitä on niin helppo huijata. Tämä koskee myös korkeasti koulutettuja naisia. Me esimerkiksi uskoimme lähes sata vuotta, että naisten asema paranee koulutuksen myötä. Nyt akateemisesti koulutettuja naisia on paljon enemmän kuin miehiä, mutta eipä meitä kuitenkaan näy palkkatilastojen kärjessä tai keskeisissä johtavissa asemissa.

Hienoja, ajatuksia herättäviä esitelmiä. Kiitos järjestelytoimikunnalle!

Iltapäivällä olimme keskusteluryhmissä ja työpajoissa. Valitsin Kiti Müllerin esitelmään perustuvan keskusteluryhmän, koska puheenvuoro oli mielestäni niin kiehtova. Runsaan viidenkymmenen naisen keskusteluryhmä ei voi toimia. Taitava ohjaaja olisi voinut ehkä saada aikaan jonkinlaista jäsentynyttä työskentelyä luomalla pikkuryhmiä ja vaihtamalla istumajärjestyksen rivi-istunnasta pieniin ympyröihin tai suureksi kehäksi. Ehkä – huone oli kyllä pieni siihen.
Keskusteluryhmä siis tarkoitti puheenvuorojen käyttämistä vuorotellen. Kirjasin ylös niitä:
Onko naisten heikko uralla eteneminen aivoperäistä?
Onko naisten ”järki ja tunteet” aivokombinaatio erilainen kuin miehillä.
Naisten suuri käsityöinto on tärkeää. Naiset ovat viisaita.
Facebookissa on hyviä ja huonoja puolia. Saat lähellesi kaukana asuvia mutta myös tuiki tuntemattomia.
Käsipäivän sanominen pitää terveenä: Kosketa 12 ihmistä päivittäin, niin pysyt terveenä.
Pitääkö kaikilla olla tietokone? Pankkiasioiden hoitaminen tai junalippujen ostaminen alkaa olla mahdotonta ilman nettiyhteyttä ja atk-osaamista.
Tietojen kirjaaminen ja sähköposti lukeminen vie monissa töissä enemmän aikaa kuin itse työ. Monet työt alkavat olla pelkkää tiedonvaihtoa. Saammeko siis aikaan jotakin?
Elämän pulssi on paljon nopeampi kuin 20, 50 tai 100 vuotta sitten. Me juoksemme ajan perässä.
Tarvitaanko enää yliopistoja, kun kaikki on netissä? Opinnäytetyötkin voi kopioida sieltä.
Netti myös paljastaa ja murtaa auktoriteetteja – siis lisää demokratiaa.
Sosiaaliset suhteet ovat tärkeitä.
Mistä tiedämme, mikä on totta? Yksilön oma vastuu on suuri.
Kuinka paljon lapset voivat olla netissä?
Hoitavatko robotit meitä, kun olemme vanhoja?
Netti tekee sen, että ihmiset ”tietävät” itse sairautensa jo ennen lääkäriin tuloa. Käsityksen muuttaminen vie lääkäriltä paljon aikaa. Ja kirjaaminen tietty!
Yhteiskunta on todella haavoittuvainen, koska olemme niin riippuvaisia sähköstä.
Internetin kautta kiusataan tavattoman paljon.

Summa summarum: Elämme netin aikaa. Siinä on sekä hyviä että huonoja puolia. Kehitystä ei voi kuitenkaan muuttaa, mutta siihen voi vaikuttaa paljon enemmän ohjaimissa kuin jarrunaisena.
Työpajoista osallistuin UWE:n kymmenvuotisohjelman suunnitteluun kahden ammattitaitoisen konsultin johdolla. Jakauduimme ryhmiin ja saimme selväpiirteisen tehtävän, mutta tila ja aikaraami olivat valitettavasti heikot elementit työskentelyssä. Auditorio ei ole ryhmätyön tila ja 1,5 tuntia aikana täysin mahdoton 50-päisen naisjoukon työskennellä laajan teeman parissa.
Jossain vaiheessa yleisö löi kannat maahan ja kieltäytyi etenemästä. Yhteistä lopputulemaa emme saaneet aikaan.

Tulevaisuuden haasteeksi esitänkin konferenssien työskentelytavan miettimistä uusiksi. Jos on tarkoitus tutustua toisiimme, kuulla hienoja esitelmiä ja työstää niitä työpajoissa, miettiä organisaation tulevaisuuden linjoja, valita luottamusnaisia sekä päättää talousarviosta ja muista järjestöasioista samassa tilaisuudessa, jonkun on muututtava. Ajan tai työtapojen.

Maritta Pohls
Espoon Akateemiset Naiset
SANL – FKAF:n historian kirjoittaja
050 588 8101
maritta.pohls[a]tutkimuksenaika.com
www.tutkimuksenaika.com

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti