Paimion Sairaala uuteen nousuun – Kuntoutusparantolaksi!

Kun tuberkuloosi oli 1900-luvun alkupuolella tappava tauti, parantolaverkon rakentaminen katsottiin välttämättömäksi. Ympäri maata parantolat rakennettiin keskelle suomalaista luontoa, järven rannalle tai terveelliselle männikköharjulle, jonka ilmanala muistuttaa raikasta alppi-ilmastoa. Kyse ei ollut vain tartuntavaaran vähentämisestä, vaan ymmärrettiin, että tervehtymisessä auttavat myös kaunis ympäristö ja hyvä mieli.

Varsinais-Suomella oli onni saada Paimion parantolan suunnittelijaksi ennakkoluuloton nuori arkkitehti Alvar Aalto, joka vaimonsa kanssa oli saanut vaikutteita aurinkoisesta Italiasta. He saivat vapaat kädet, ja luomisen iloa riitti niin, että se välittyy nykyäänkin. Heti aulassa astutaan auringonkeltaiselle kumimatolle, joka jatkuu portaita ylös aina seitsemänteen kerrokseen asti. Luonto tulvii sisään lattiasta kattoon ulottuvista ikkunoista niin portaikossa kuin ruoka- ja luentosaleissa. Myös ala-aulassa ja oleskelutiloissa on laajat ikkunapinnat etelään ja luoteeseen.

Potilashuoneet Aalto sijoitti niin, ettei aurinko paista sisään liian voimakkaasti, koska sitä ei pidetty suotavana kuumepotilaalle. Potilashuone oli potilaan kannalta mietitty viimeisen päälle – jopa niin, että raikas tuuletusilmakin tuli epäsuorasti, aiheuttamatta vedon tunnetta. Sairaala on kaikin tavoin suunniteltu viihtyisäksi pitempiä sairaalassaolojaksoja ajatellen. Nyt Paimion parantolan sairaalatoiminta ollaan lopettamassa.

Tuberkuloosi on voitettu, mutta kaikki ei ole silti hyvin. Muita keuhkosairauksia, kuten vaikeaa keuhkoastmaa ja keuhkoahtaumatautia potevat – monet vielä monisairaita – eivät ehdi tervehtyä, kun heidät parin päivän tehokkaan vuodeosastohoidon jälkeen jo kotiutetaan. Sama koskee vanhuksille vaarallista keuhkokuumetta. Kotona odottava hoivaaja saattaa olla itsekin iäkäs ja huonokuntoinen. Mikä siis olisi sopivampi paikka kuin Paimion sairaala vaikkapa keuhkokuumeen jälkitilan hoitoon.

Kotona käytettävien hengityksen apuvälineiden kehitys on 20–30 viime vuoden aikana ollut mullistavaa. Näiden potilasystävällisten laitteiden teho on usein jopa parempi kuin lääkkeiden. Mutta tulokset riippuvat ennen kaikkea siitä, miten hyvin laitteiden käyttöön perehdytetään – oppiminen ei käy kaikilta käden käänteessä. Eräitä erikoisyksiköitä lukuun ottamatta terveyden- tai vanhustenhuollon henkilökunta ei sitä välttämättä hallitse. Parantolalle olisi tässäkin tehtävä.

Keuhkoahtaumataudin ohella uniapnea on kansantauti, jonka tunnistaminen ja hoito tulisi saada kuntoon. Uniapnea-oireyhtymä on keski-ikäisen tai vanhemman väen sairaus. Kun se vielä useimmiten esiintyy muiden sairauksien, kuten verenpainetaudin, sydämen rytmihäiriöiden ja diabeteksen kanssa, sitä on joskus vaikea diagnostisoida. Potilaan elämänlaatu paranisi kuitenkin selkeästi, jos uniapnea hoidettaisiin asianmukaisesti ja potilas omaksuisi maskin ja C-PAP-laitteen käyttöön oikeat rutiinit – esimerkiksi Parantolassa.

Paimion sairaala olisi siis säilytettävä keuhkosairauksien kuntoutusyksikkönä ja kehitettävä uniapneakeskukseksi. Mutta toimintakenttä voisi olla vielä laajempi. Aivoinfarktiin, nivelsairauksiin sekä reumaan liittyvän kuntoutuksen lisäksi Parantola voisi tarjota sijan vaikeista leikkauksista ja syöpähoidoista toipumiseen ja toisaalta ylipainoisten elämäntapakoululle.

Kauniin ympäristön tuomaa mielihyvää ei pidä aliarvioida. Arkkitehtonisessa mielessä Paimion Parantola on koko maailmassa ainutlaatuinen 1930-luvun taideteos, jota käydään katsomassa kaikista modernia arkkitehtuuria ihailevista maista. Olisi häpeä, jos emme voisi esitellä potilaita auttavaa Parantolaa vastaisuudessakin.

Ritva Tammivaara,
dosentti, keuhkosairauksien ja kliinisen fysiologian erikoislääkäri, unilääketieteen erityispätevyys