Olenko liian vanha työelämään vai liian vanhaksi ajateltu?

Kun täyttää kuusikymmentä, tapahtuu jotain merkillistä: ikä alkaa yhtäkkiä näkyä ihmisten puheessa. Jo pari vuotta sitten eräs mieskollegani kysyi minulta: ”Koskas sinä aiot jäädä eläkkeelle?” Muutama päivä sitten taas kuulin toisen kollegan toteavan jostakin ihmisryhmästä: ”No, loput siellä olivat jotain kuuskymppisiä.” Jäin kiinni tuohon ilmaisuun. Jotain kuuskymppisiä.

Milloin kuusikymppisestä ihmisestä tuli ”jotain”? Ja milloin ikä alkoi tarkoittaa työelämässä automaattisesti vanhaa? Olen huomannut pohtivani, katsotaanko minua jo enemmän työurani lopun kuin osaamiseni kautta. Kysymys ei liity siihen, jaksanko tehdä työtäni tai haluanko oppia uutta. Päinvastoin. Johdan yhä suuria kokonaisuuksia, opiskelen työn ohessa ja kannan vastuuta yhteiskunnallisesti merkittävistä asioista.

Silti ilmassa on jotakin vaikeasti määriteltävää. Ikään kuin oletus siitä, että loppusuora on jo alkanut ja katse pitäisi vähitellen kääntää pois uudesta. Nuorelta kysytään, mitä hän haluaa tehdä tulevaisuudessa. Kuusikymppiseltä kysytään, milloin hän aikoo jäädä eläkkeelle.

Naisena pohdin myös sitä, kohdellaanko ikääntyvää naista työelämässä eri tavalla kuin ikääntyvää miestä. Miehen ikää saatetaan pitää kokemuksen ja arvovallan merkkinä. Naisen kohdalla se voi nopeammin muuttua vihjeeksi siitä, että olisi aika antaa tilaa muille.

Ristiriitaista on, että juuri tässä vaiheessa monen naisen asiantuntijuus, johtamiskokemus ja verkostot ovat vahvimmillaan. On kertynyt suhteellisuudentajua, kykyä tunnistaa olennainen ja rohkeutta sanoa ääneen, mikä toimii ja mikä ei.

Ongelma ei siis välttämättä ole ikä, vaan se, miten sitä tulkitaan. Asenteet näkyvät siinä, kenelle tarjotaan koulutusta, kenet kutsutaan kehittämistehtäviin ja kenen kanssa keskustellaan tulevaisuuden uramahdollisuuksista. Liian helposti saatetaan ajatella, ettei enää kannata aloittaa mitään uutta, jos eläke on jo näköpiirissä. Mutta jos työuraa on jäljellä viisi tai seitsemän vuotta, kyseessä on pitkä aika. Siinä ehtii johtaa suuren muutoksen, rakentaa toimintamallin, opiskella uutta tai kasvattaa seuraavan sukupolven asiantuntijoita.

Ehkä meidän pitäisi miettiä uudelleen koko tapaamme puhua työuran loppupuolesta. Sana ohjaa ajattelemaan, että merkittävimmät asiat ovat jo takana. Mutta entä jos juuri tässä vaiheessa ihmisellä on parhaat valmiudet käyttää osaamistaan viisaasti?

Jokaisella pitää olla oikeus rakentaa oma työuransa ja päättää myös sen päättymisestä. Päätöstä ei pitäisi tehdä kenenkään puolesta katseilla, oletuksilla tai ohimennen lausutuilla kommenteilla.

Työelämä tarvitsee nuorten intoa ja uusia näkökulmia. Mutta se tarvitsee yhtä lailla kokemusta, muistia ja harkintaa. Siksi kuusikymppiseltä naiselta ei pitäisi ensimmäiseksi kysyä, milloin hän aikoo jäädä eläkkeelle. Paljon kiinnostavampaa olisi kysyä, mitä hän haluaisi vielä tehdä.

"Sitä mukaa kuin ikää tulee, alkaa nähdä paremmin.
Silmät huononevat, mutta näkökyky paranee."

Eeva Kilpi

Ulla Ojalammi

Suomen Akateemisten Naisten Liiton hallitusjäsen
Tampereen Akateemiset Naiset ry.