Maritta Pohls: Korkeasti koulutetut naiset. Suomen Akateemisten Naisten Liiton historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2013. 307 s.
Maritta Pohlsin teos Suomen Akateemisten Naisten Liiton (SANL) historiasta kokoaa yhteen 1900-luvun suomalaiset naisvaikuttajat. Vaikka SANL on tutkimuksen kohteena jäänyt suurten joukkojärjestöjen varjoon, sen keskeiset johtohahmot sekä keskusjärjestössä että paikallisyhdistyksissä edustavat sanan varsinaisessa merkityksessä suomalaisia vaikuttajanaisia. Teoksen henkilöstöhakemiston selailu kertoo, että SANL:ssa toimineet järjestöaktiivit ovat naisjärjestöjen tutkijoille entuudestaan tunnettuja henkilöhahmoja, joiden verkostot ulottuvat laajasti koko yhteiskuntaan.
Järjestöhistoria dokumentoi yleensä yhteenliittymän menneisyyden keskeiset tapahtumat ja mahdolliset murrosvaiheet sekä tarjoaa lukijalle vähintäänkin jäsenistön itseymmärryksen siitä, mikä tässä toiminnassa on ollut tärkeää. SANL:n historia poikkeaa tästä siinä, että yhteisönä akateemisille naisille ei muodostunut missään vaiheessa vahvaa jäsenistöä yhteen liittävää hierarkkista organisaatiota, joka olisi tuottanut yleisesti tunnetut ja tunnustetut tunnusmerkistöt.
Teoksen päätössanat ”SANL tarvitsee uutta avautumista, uudenlaisia toiminnan muotoja. Luetaan yhdessä -hanke on oivallinen esimerkki siitä, miten akateemisten naisten koulutus tulee uudelleen, kauniilla tavalla yhteiskunnan hyväksi. Tekeminen ja näkyminen tuovat jäseniä, mutta se ei sittenkään ole se tärkein asia. Järjestön tehtävä on tehdä maailma paremmaksi paikaksi elää” (s. 264) kertovat, että liiton tulevaisuus on kiinni siitä, löytyykö toiminnalle yhteistä nimittäjää, joka sitoo yhteen juuri korkeasti koulutetut naiset niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Tavanomaisista järjestöhistorioista poiketen SANL:n menneisyyden tarkastelu nostaa aivan erityisen merkittäväksi pohdinnan aiheeksi tutkimuskysymyksen: Mikä saa yhdistyksen elämään?
Suomen Akateemisten Naisten Liiton juuret juontavat ensimmäisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin ja kansainvälisessä keskustelussa heränneeseen ajatukseen siitä, että korkeasti koulutetut naiset voisivat toiminnallaan edistää maailman rauhaa. Suomessa ajatus yliopistollisen tutkinnon suorittaneiden naisten järjestäytymisestä käynnistyi Helsingissä 1920-luvun alussa. Varhaisvuosien toiminnasta tiedetään kuitenkin vähän puutteellisen asiakirja-aineiston vuoksi. Sukupuoli ja korkean koulutuksen tuoma yhteiskunnallinen status eivät riittäneet yhdistämään mukaan tullutta jäsenistöä, vaan Helsingin paikallisyhdistyksen toiminta jakautui 1920-luvun kieliriidan vuoksi suomalaiseen ja ruotsalaiseen yhdistykseen.
Kahdella yhdistyksellä on ollut merkittävä asema SANL:n suunnannäyttäjänä. Vuonna 1928 perustetusta Turun akateemisten naisten yhdistyksestä muodostui myös keskeinen toimija liitossa. SANL:n muiden paikallisyhdistysten toiminta on ollut vuosikymmenien aikana usein vaakalaudalla. 1970-luku näyttäisi muodostuneen murroskohdaksi, jolloin pienet ei-yliopistokaupunkien jäsenyhdistykset lakkauttivat toimintansa. Ensimmäisenä pääkaupunkiseudun ulkopuolella aloitti vuonna 1928 perustettu Jyväskylän jäsenyhdistys: monen aktiivisen vuosikymmenen jälkeen se on supistunut noin kymmenen jäsenen yhteenliittymäksi.
Korkeasti koulutettujen naisten yhdistystoiminnan alkuvaihe ennakoi vaikeuksia, joihin SANL ei ole löytänyt ratkaisua. Punaisen langan Maritta Pohlsin tarkastelussa muodostaa keskustelu naisasiasta tai pikemminkin siitä, että liiton vaikuttajanaiset ovat halunneet välttää leimautumista yksinomaan naisasian kannattajiksi. SANL:n toiminnassa koulutuspolitiikka on nostettu naisasiaa tärkeämmäksi yhteiskunnalliseksi teemaksi. Siksi SANL on korostanut olevansa emansipatorinen yhteenliittymä, joka on halunnut mahdollistaa tyttöjen laadukkaan koulutuksen ja poistaa korkeasti koulutettujen naisten urakehityksen esteet. Tästä ajattelusta yhdistystoiminta sai yhteiskunnallisen luonteen ja jo koulutusmahdollisuuden saaneille naisille velvoitteen liittyä mukaan auttaman kanssasisariaan. Kärjistäen voisi jopa todetta, että akateemisen koulutuksen saaneen naisen velvollisuus toimia yhteiskunnallisena esikuvana, edustaa liiton historiassa ainoaa jäsenistön löyhää itseymmärrystä eli yhteisesti jakamaa käsitystä toiminnan tarkoituksesta.
SANL:n tarkoituksen toteuttamista Maritta Pohls tarkastelee liiton puheenjohtajien, heidän akateemisen koulutuksensa ja työuriensa vaiheiden avulla. Jäsennysratkaisu on poikkeuksellinen järjestöhistoriantutkimuksen traditiossa. Ratkaisu on hyväksyttävissä siksi, että juuri puheenjohtajien henkilöhahmoilla on ollut merkittävä vaikutus järjestön toiminnan linjauksiin. Pohls yhdistää pienoiselämäkerrat suomalaisen yhteiskunnan muutokseen ja kansainvälisessä katto-organisaatiossa (IFUW eli International Federation of University Women) käytyyn keskusteluun maailmanlaajuisen naistoiminnan tarkoituksesta.
IFUW:lla oli erityisen suuri merkitys toisen maailman sodan jälkeen, jolloin SANL ja monet muut suomalaiset järjestöt hakivat kontakteja juuri läntiseen Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Vastavuoroisesti useat kansainväliset palvelujärjestöt (esim. Lions-järjestö) saivat uudenlaista jalansijaa Suomessa. Pohls ei asiaa alleviivaa, mutta SANL:n ja sen jäsenyhdistyksien toiminnassa on ollut etenkin 1950-luvulta lähtien paljon samaa kuin juuri edellä mainituissa kansainvälisissä palvelujärjestöissä. Tämä toiminnan samankaltaisuus jatkui muun muassa 1990-luvun lähialueyhteistyön merkeissä.
Puheenjohtajien pienoiselämäkertojen pohjalta Pohls rakentaa kuvaa suomalaisten naisten koulutusmahdollisuuksien vaiheittaisesta laajenemisesta, akateemisten naisten urakehityksestä 1900-luvun Suomessa ja ennen muuta siitä vastuun ja yhteiskunnallisen velvollisuuden värittämästä kansalaisuuskäsitteen muokkauksesta, jota juuri korkeasti koulututut naiset harrastivat.
Henkilökeskeiseen tarkasteluun Pohls tuo viitteitä ja lisäväriä poimimalla tapahtumia paikallisyhdistysten toiminnasta. Viittaukset ovat mielenkiintoisia, mutta samalla hajottavat työn rakennetta. Paikallisyhdistyksien toiminnan esittelyllä on kuitenkin oma merkityksensä juuri SANL:n kaltaisen yhteenliittymän tarkastelussa. SANL:n historia osoittaa, että järjestöjen hierarkkisella rakenteella on merkitystä toiminnan jatkuvuuden kannalta, sillä liittoon kuuluvien paikallisyhdistysten toiminnan ylläpitäminen on ollut poikkeuksellisen vahvasti riippuvainen siitä, kuinka ne ovat luoneet suhteensa keskusorganisaatioon. Samalla tavalla on SANL saanut vaikutteita kansainväliseltä kattojärjestöltä.
2000-luvun alku on ollut SANL:ssa etsikkoaikaa etenkin liiton suhteessa naisasiaan. Käymisvoimaa liitto on saanut yhteistyöstä merkittävien naisten keskusjärjestöjen, kuten Naisjärjestöjen Keskusliiton (NJKL) ja Naisjärjestöt yhteistyössä (NYTKIS), kanssa. SANL on kehittämässä toimintaansa kohti asiantuntijaorganisaatiota, joka ottaa laaja-alaisesti kantaa yhteiskunnan kehittämiseen ja päätöksentekoon. Liiton varhaista tarkoitusta, naisten kouluttautumismahdollisuuksien laventamista jatketaan edelleenkin, mutta painopiste on kehitysmaiden naisten tukemisessa. Vuonna 2013 liittoon kuului 19 jäsenyhdistystä, joiden jäsenmäärät vaihtelevat 140:stä (Turun Akateemiset Naiset) 10 jäsenen (mm. Jyväskylän Akateemiset Naiset) yhteenliittymiin. Liiton tarkoitus on palvella jäsenkunnan verkostoitumista ja osaamisen jakamista.
Maritta Pohlsin teos korkeasti koulutettujen naisten yhdistystoiminnasta on samanaikaisesti sekä kooste suomalaisten akateemisen koulutuksen saaneiden vaikuttajanaisten työurista ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta että esimerkki poikkeuksellisesta järjestöhistoriasta, jossa tarkastelun punaisena lankana on jäsenistön yhteenkuuluvuuden elementtien merkityksen pohdinta.
Marja Kokko
Alkuperäinen arvio on julkaistu Historiallisessa Aikakauskirjassa 1/2014.
maanantai 9. kesäkuuta 2014
torstai 22. toukokuuta 2014
Loppuun palamisen käryä
Yliopistouran valitsevat ne, jotka haluavat tutkia ja tuottaa tietoa. Sen jakaminen opiskelijoiden, tiedeyhteisön ja tiedosta kiinnostuneiden kansalaisten kanssa on sosiaalista, luovaa ja siksi palkitsevaa työtä. Tekemisen monipuolisuus, kansainvälisyys ja älyllisyys kiihottavat uteliaisuutta. Tutkimusta voi tehdä yksin tai samanhenkisessä seurassa, ja aiheensa ja menetelmänsä saa valita. Työajat joustavat, ja sisältöä syntyy toimiston lisäksi kahvilassa ja lentokentällä.
Toisessa todellisuudessa keskittymistä haittaavat päiviä pilkkovat kokoukset, media ja hallintosilppu. Lukeminen, kirjoittaminen ja ajattelu jäävät jonon hännille, joten opetus irtautuu uudesta tutkimustiedosta. Avoimien tehtävien täytöt ahdistavat, koska oma tulevaisuus on epävarma, koska ratkaisut näyttävät mielivaltaisilta tai koska on päätettävä omien työtovereiden tulevaisuudesta. Työn organisointi ja johtaminen repsottavat, eikä tehtävien laiminlyöntiin tai egoonsa tikahtuvan professorin mellastukseen työyhteisössä puututa.
Olen viime vuosina saanut tilaisuuden tarkastella yliopistoa osittain sen ulkopuolelta. Olen enenevässä määrin huolestunut ja jopa järkyttynyt siitä, että koko joukko osaavia tutkijoita eri yliopistoissa voi ilmeisen huonosti ja haaveilee uran vaihtamisesta. Pahoinvointi koskee myös varttuneita tieteenharjoittajia nuorten pätkätyöläisten lisäksi. Oireita ovat ainakin kyynisyys, unettomuus, ahdistus, kiukku ja riittämättömyyden tunteet.
Ääripäässä kummittelee kokonaisvaltainen älyllinen lässähdys, jonka seurauksena opetussisällöt jäävät päivittämättä eikä julkaisuluettelo kasva rivilläkään. Niitä, jotka vielä jaksavat, turhauttaa se, että vapaamatkustaminen sallitaan.
Vaikutelmani on, että yliopistoissa kiehuisi, ellei niissä oltaisi niin väsyneitä. Työn tuottavuus ja työhyvinvointi ovat ajautuneet törmäyskurssille vaikka tutkitusti tiedetään, että tuloksiin pääseminen tyydyttää ja viihtyminen töissä parantaa tuloksen laatua. Toistuvat organisaatio- ja järjestelmäuudistukset ovat uuvuttaneet, vaikka niissä on ollut hyviä ideoita ja päinvastainen tarkoitus.
Tutkijan maailmankuvasta käsin osa hallinnollisista ratkaisuista muistuttaa painajaismaista parodiaa, jossa Kafka kohtaa Brežnevin. Samalla kun huolehditaan organisaatiokulttuurien kohtaamattomuudesta tiede- ja yritysmaailman välillä, siitä kärsitään yliopiston sisällä.
Vähentäisikö pahoinvointia se, että resursseja kohdennettaisiin vahvemmin sisällöntuotannossa avustamiseen sen hallinnoimisen sijasta? Tai se, että tutkijat itse motivoituisivat jakamaan pieniä arkisia ratkaisuja nykyistä rohkeammin?
Kahvilaparlamentissa on pohdittu muun muassa sitä, millaisia ”lattiatason” käytäntöjä voitaisiin matkia Yhdysvalloista, koska sen mallilla on jo muokattu suomalaisen yliopistojärjestelmän ylärakenteita. Yhdysvalloissa professoria avustaa jatkotutkintoa suorittava osa-aikainen opetus- tai tutkimusavustaja. Avustaja saa korvauksen laitokselta tai tiedekunnasta sen sijaan, että apu riippuu toimenhaltijan kyvystä löytää ulkopuolisia maksajia. Erityisesti suositaan kurssien uudistamista ja julkaisutoiminnan edistämistä, eli professorin on tehtävä työtään.
Avustaja hakee tietoa, vastaa opiskelijoiden rutiinikysymyksiin, oikolukee käsikirjoituksia ja auttaa tenttivastausten ja harjoitustehtävien tarkistamisessa. Työllään hän rahoittaa opintojaan, laajentaa sisällöllisiä tietojaan ja saa arvokasta työkokemusta ja kontakteja. Opiskelijat saavat vertaistyylistä asiakaspalvelua ja julkaisutoiminta etenee, koska avustajan tekemä työ tukee sitä. Professori ja avustaja saattavat myös opettaa ja kirjoittaa yhdessä.
Väsyneessä ympäristössä ideoiden testaamista jarruttaa pelko kuvitteellisen tasaveroisuuden menettämisestä, kustannuksista ja juuttumisesta hallintosaveen. Esimerkiksi avustajakäytäntöä on pidetty hierarkkisoivana tavalla, joka alentaa avustajia, vie takaisin herraprofessori-instituution mahtikaudelle ja asettaa tehtävänhaltijat eriarvoiseen asemaan. Itse tällaisena avustajana työskennelleenä ja useita opetus- ja tutkimusassistentteja Suomessa ja Yhdysvalloissa käyttäneenä rohkenen olla sitä mieltä, että näin ajattelevat liioittelevat.
Iloa ruokkivan tuottavuuden ja tiedeyhteisön kustannustehokkuuden näkökulmasta pidän epäilyttävämpänä sitä, että – kärjistäen – ”demokratiassa kaikki kallispalkkaiset asiantuntijat ottavat itse omat valokopionsa”. Onko joku laskenut mitä tutkimus- ja opetustyössä välttämättömien rutiinituntien jakaminen avustajille maksaisi suhteessa esimerkiksi professorien näihin tehtäviin kuluttamaan aikaan? Entäpä onko kukaan kysynyt suomalaisilta opiskelijoilta, kiinnostaisiko heitä akateemiseen arkeen perehtyminen tällaisten hommien välityksellä?
Suosittu vaihtoehto siirtää töitä kollegan pöydälle näyttää ilmaiselta vain, jos ummistaa silmänsä.
Monet tutkijat voivat myös katsoa peiliin, jos ahdistus syntyy siitä, ettei käsikirjoituksia hyväksytä julkaistavaksi eivätkä opiskelijat innostu luennolla. Yleisesti tiedetään, että moni hallitsee tärkeimmän työvälineensä viestinnän huonosti mutta ei silti paneudu kirjoitus- ja puhetaitonsa parantamiseen.
Esimerkiksi kirjoittamisen jälki on mitä sattuu, jos taitoa ei ensin opettele. Pulmia kumpuaa erityisesti äidinkielen huonosta hallinnasta, joka vaikeuttaa myös vieraskielisen tekstin tuottamista. Kun asia ei tartu paperiin tai yleisö pitää tuotosta sekavana, syntyy stressiä.
Asetelmaa hankaloittaa se, että aika ja kunnon yöunet ovat tärkeimpiä resursseja sisällöllisesti hallitussa ja määräaikoja kunnioittavassa viestinnässä. Kiire on todellista, mutta johtuu myös huonosta kalenterin hallinnasta ja kyvyttömyydestä kieltäytyä uusista tehtävistä silloin, kun entiset ovat hoitamatta. Yksilöllisenä haasteena on malttaa – ja palauttaa oppiminen ja siitä syntyvä ilo oman tärkeyslistan kärkeen.
Yliopistolaisten yhteisiä työtapoja voitaisiin niitäkin arvioida kriittisemmin kuormittavuuden ja tarkoituksenmukaisuuden näkökulmista. Esimerkiksi kokouskäytäntöjen parantaminen voisi olla suoraviivaisuudessaan pieni ratkaisu, joka säästäisi tutkija-opettajien aikaa. Yksikkötasolla keskittymistä voidaan tukea rauhoittamalla osa päivistä kokouksilta.
Ajan hinta tajutaan selvemmin yritysmaailmassa, jossa tehdään tunnissa se mihin yliopistossa tarvitaan kaksi tuntia. Omien kokemusteni perusteella ero syntyy vastuiden selkeydestä ja hyväksyttävän jaarittelun määrästä. Eroja on myös puheen johtamisen ammattimaisuudessa. Yksi päätelmäni on, että mikäli yliopisto- ja yritysmaailman yhteistyötä aiotaan tiivistää tuloksellisesti, työtapojen yhteen sovittamista kannattaa harjoitella jo kotipesässä.
Rasitteen tai uhkan sijasta vaihtoehtoisten toimintatapojen kokeilemista voi pitää tilaisuutena oppia uutta, virkistää mieltä ja säästää kustannuksia jatkossa. Laajamittaisen ohjeistamisen ja uudelleen järjestämisen sijasta voitaisiin kokeilla myös työrauhaa ja katsoa, parantaisiko se vointia ja tuloksia.
Pauliina Raento
Kirjoittaja on vapaalla kulttuurimaantieteen professorin tehtävästään Helsingin yliopistossa.
Kirjoitus on julkaistu kolumnina Tieteessä tapahtuu -lehden numerossa 3/2014. http://www.tieteessatapahtuu.fi/
Toisessa todellisuudessa keskittymistä haittaavat päiviä pilkkovat kokoukset, media ja hallintosilppu. Lukeminen, kirjoittaminen ja ajattelu jäävät jonon hännille, joten opetus irtautuu uudesta tutkimustiedosta. Avoimien tehtävien täytöt ahdistavat, koska oma tulevaisuus on epävarma, koska ratkaisut näyttävät mielivaltaisilta tai koska on päätettävä omien työtovereiden tulevaisuudesta. Työn organisointi ja johtaminen repsottavat, eikä tehtävien laiminlyöntiin tai egoonsa tikahtuvan professorin mellastukseen työyhteisössä puututa.
Olen viime vuosina saanut tilaisuuden tarkastella yliopistoa osittain sen ulkopuolelta. Olen enenevässä määrin huolestunut ja jopa järkyttynyt siitä, että koko joukko osaavia tutkijoita eri yliopistoissa voi ilmeisen huonosti ja haaveilee uran vaihtamisesta. Pahoinvointi koskee myös varttuneita tieteenharjoittajia nuorten pätkätyöläisten lisäksi. Oireita ovat ainakin kyynisyys, unettomuus, ahdistus, kiukku ja riittämättömyyden tunteet.
Ääripäässä kummittelee kokonaisvaltainen älyllinen lässähdys, jonka seurauksena opetussisällöt jäävät päivittämättä eikä julkaisuluettelo kasva rivilläkään. Niitä, jotka vielä jaksavat, turhauttaa se, että vapaamatkustaminen sallitaan.
Vaikutelmani on, että yliopistoissa kiehuisi, ellei niissä oltaisi niin väsyneitä. Työn tuottavuus ja työhyvinvointi ovat ajautuneet törmäyskurssille vaikka tutkitusti tiedetään, että tuloksiin pääseminen tyydyttää ja viihtyminen töissä parantaa tuloksen laatua. Toistuvat organisaatio- ja järjestelmäuudistukset ovat uuvuttaneet, vaikka niissä on ollut hyviä ideoita ja päinvastainen tarkoitus.
Tutkijan maailmankuvasta käsin osa hallinnollisista ratkaisuista muistuttaa painajaismaista parodiaa, jossa Kafka kohtaa Brežnevin. Samalla kun huolehditaan organisaatiokulttuurien kohtaamattomuudesta tiede- ja yritysmaailman välillä, siitä kärsitään yliopiston sisällä.
Vähentäisikö pahoinvointia se, että resursseja kohdennettaisiin vahvemmin sisällöntuotannossa avustamiseen sen hallinnoimisen sijasta? Tai se, että tutkijat itse motivoituisivat jakamaan pieniä arkisia ratkaisuja nykyistä rohkeammin?
Kahvilaparlamentissa on pohdittu muun muassa sitä, millaisia ”lattiatason” käytäntöjä voitaisiin matkia Yhdysvalloista, koska sen mallilla on jo muokattu suomalaisen yliopistojärjestelmän ylärakenteita. Yhdysvalloissa professoria avustaa jatkotutkintoa suorittava osa-aikainen opetus- tai tutkimusavustaja. Avustaja saa korvauksen laitokselta tai tiedekunnasta sen sijaan, että apu riippuu toimenhaltijan kyvystä löytää ulkopuolisia maksajia. Erityisesti suositaan kurssien uudistamista ja julkaisutoiminnan edistämistä, eli professorin on tehtävä työtään.
Avustaja hakee tietoa, vastaa opiskelijoiden rutiinikysymyksiin, oikolukee käsikirjoituksia ja auttaa tenttivastausten ja harjoitustehtävien tarkistamisessa. Työllään hän rahoittaa opintojaan, laajentaa sisällöllisiä tietojaan ja saa arvokasta työkokemusta ja kontakteja. Opiskelijat saavat vertaistyylistä asiakaspalvelua ja julkaisutoiminta etenee, koska avustajan tekemä työ tukee sitä. Professori ja avustaja saattavat myös opettaa ja kirjoittaa yhdessä.
Väsyneessä ympäristössä ideoiden testaamista jarruttaa pelko kuvitteellisen tasaveroisuuden menettämisestä, kustannuksista ja juuttumisesta hallintosaveen. Esimerkiksi avustajakäytäntöä on pidetty hierarkkisoivana tavalla, joka alentaa avustajia, vie takaisin herraprofessori-instituution mahtikaudelle ja asettaa tehtävänhaltijat eriarvoiseen asemaan. Itse tällaisena avustajana työskennelleenä ja useita opetus- ja tutkimusassistentteja Suomessa ja Yhdysvalloissa käyttäneenä rohkenen olla sitä mieltä, että näin ajattelevat liioittelevat.
Iloa ruokkivan tuottavuuden ja tiedeyhteisön kustannustehokkuuden näkökulmasta pidän epäilyttävämpänä sitä, että – kärjistäen – ”demokratiassa kaikki kallispalkkaiset asiantuntijat ottavat itse omat valokopionsa”. Onko joku laskenut mitä tutkimus- ja opetustyössä välttämättömien rutiinituntien jakaminen avustajille maksaisi suhteessa esimerkiksi professorien näihin tehtäviin kuluttamaan aikaan? Entäpä onko kukaan kysynyt suomalaisilta opiskelijoilta, kiinnostaisiko heitä akateemiseen arkeen perehtyminen tällaisten hommien välityksellä?
Suosittu vaihtoehto siirtää töitä kollegan pöydälle näyttää ilmaiselta vain, jos ummistaa silmänsä.
Monet tutkijat voivat myös katsoa peiliin, jos ahdistus syntyy siitä, ettei käsikirjoituksia hyväksytä julkaistavaksi eivätkä opiskelijat innostu luennolla. Yleisesti tiedetään, että moni hallitsee tärkeimmän työvälineensä viestinnän huonosti mutta ei silti paneudu kirjoitus- ja puhetaitonsa parantamiseen.
Esimerkiksi kirjoittamisen jälki on mitä sattuu, jos taitoa ei ensin opettele. Pulmia kumpuaa erityisesti äidinkielen huonosta hallinnasta, joka vaikeuttaa myös vieraskielisen tekstin tuottamista. Kun asia ei tartu paperiin tai yleisö pitää tuotosta sekavana, syntyy stressiä.
Asetelmaa hankaloittaa se, että aika ja kunnon yöunet ovat tärkeimpiä resursseja sisällöllisesti hallitussa ja määräaikoja kunnioittavassa viestinnässä. Kiire on todellista, mutta johtuu myös huonosta kalenterin hallinnasta ja kyvyttömyydestä kieltäytyä uusista tehtävistä silloin, kun entiset ovat hoitamatta. Yksilöllisenä haasteena on malttaa – ja palauttaa oppiminen ja siitä syntyvä ilo oman tärkeyslistan kärkeen.
Yliopistolaisten yhteisiä työtapoja voitaisiin niitäkin arvioida kriittisemmin kuormittavuuden ja tarkoituksenmukaisuuden näkökulmista. Esimerkiksi kokouskäytäntöjen parantaminen voisi olla suoraviivaisuudessaan pieni ratkaisu, joka säästäisi tutkija-opettajien aikaa. Yksikkötasolla keskittymistä voidaan tukea rauhoittamalla osa päivistä kokouksilta.
Ajan hinta tajutaan selvemmin yritysmaailmassa, jossa tehdään tunnissa se mihin yliopistossa tarvitaan kaksi tuntia. Omien kokemusteni perusteella ero syntyy vastuiden selkeydestä ja hyväksyttävän jaarittelun määrästä. Eroja on myös puheen johtamisen ammattimaisuudessa. Yksi päätelmäni on, että mikäli yliopisto- ja yritysmaailman yhteistyötä aiotaan tiivistää tuloksellisesti, työtapojen yhteen sovittamista kannattaa harjoitella jo kotipesässä.
Rasitteen tai uhkan sijasta vaihtoehtoisten toimintatapojen kokeilemista voi pitää tilaisuutena oppia uutta, virkistää mieltä ja säästää kustannuksia jatkossa. Laajamittaisen ohjeistamisen ja uudelleen järjestämisen sijasta voitaisiin kokeilla myös työrauhaa ja katsoa, parantaisiko se vointia ja tuloksia.
Pauliina Raento
Kirjoittaja on vapaalla kulttuurimaantieteen professorin tehtävästään Helsingin yliopistossa.
Kirjoitus on julkaistu kolumnina Tieteessä tapahtuu -lehden numerossa 3/2014. http://www.tieteessatapahtuu.fi/
perjantai 16. toukokuuta 2014
Euroopan Akateemisten Naisten tapaaminen Amsterdamissa onnistui hienosti
Lähes nelisenkymmentä Akateemista Naista kokoontui toukokuun alussa Amsterdamiin keskustelemaan University Women of Europe (UWE) -järjestön vaikuttamistyöstä European Women’s Lobbyssa ja Euroopan neuvostossa.
UWE:n hallitusjäsen Dr. Vera John-Mikolajewski Saksasta selosti Euroopan neuvoston toimintaa ja sen vaikutusmahdollisuuksia yksittäisen kansalaisen kannalta. Mielenkiintoista oli myös kuulla Pirrette Papen selkeä esitys Woman’s Lobbyn toiminnasta ja sen vaikutusmahdollisuuksista naisten aseman parantamiseksi Euroopassa. Pape luetteli joitakin faktatietoja Euroopan naisten asemasta: Euroopan Parlamentin jäsenistä vain 35 % on naisia. Kaksi kolmasosaa Euroopan naisista työskentelee puolipäiväisesti, mistä johtuu naisten miehiä alempi eläketaso. Lisäksi kuulimme, että joka kolmas eurooppalainen nainen on kokenut fyysistä, seksuaalista ja psykologista väkivaltaa ja päivittäin seitsemän naista kuolee lähisuhdeväkivallan uhrina. Järkyttäviä lukuja!
UWE:n hallitusjäsen Marie Jose Jonczy puolestaan kertoi kokemuksistaan sekä European Women’s Lobbyssa että Euroopan Neuvostosta. Monipuolinen vaikuttajanainen ja juristi kehoitti meitä äänestämään tulevissa Europarlamentin vaaleissa ja tietysti valitsemaan pätevän naisehdokkaan! Samassa tilaisuudessa esiteltiin myös Vantaan Akateemisten Naisten puheenjohtajan, professori Raija Sollamon koordinoimaa kansainvälistä projektia, jossa selvitetään koulutettuihin naisiin kohdistuvan perheväkivallan yleisyyttä.
Tapaamisen toisena päivänä opimme digikeinoja ja -taitoja Uta Kropen johdolla ja pääsimme tulppaanikiertueelle. Kaikilla oli oikein mukavaa ja toista tilaisuutta toivottiin. Suurkiitos Hollannin sisarjärjestölle ja UWE:n presidentti Edith Lommerselle järjestelyistä. Ne toimivat moitteettomasti!
Seuraavaksi odottelemmekin sitten UWE:n vuosikokousta, joka tänä vuonna järjestetään Bukarestissa (4.-7.9.2014). Vuosikokousohjelman löydät SANL:n kotisivuilta.
.
Auli Ojala (auli.ojala(at) kolumbus.fi)
Kirjoittaja on UWE:n rahastonhoitaja ja SANL:n hallitusjäsen.
 |
| Meet and Greet -tapahtuman osanottajia ryhmäkuvassa. |
UWE:n hallitusjäsen Dr. Vera John-Mikolajewski Saksasta selosti Euroopan neuvoston toimintaa ja sen vaikutusmahdollisuuksia yksittäisen kansalaisen kannalta. Mielenkiintoista oli myös kuulla Pirrette Papen selkeä esitys Woman’s Lobbyn toiminnasta ja sen vaikutusmahdollisuuksista naisten aseman parantamiseksi Euroopassa. Pape luetteli joitakin faktatietoja Euroopan naisten asemasta: Euroopan Parlamentin jäsenistä vain 35 % on naisia. Kaksi kolmasosaa Euroopan naisista työskentelee puolipäiväisesti, mistä johtuu naisten miehiä alempi eläketaso. Lisäksi kuulimme, että joka kolmas eurooppalainen nainen on kokenut fyysistä, seksuaalista ja psykologista väkivaltaa ja päivittäin seitsemän naista kuolee lähisuhdeväkivallan uhrina. Järkyttäviä lukuja!
UWE:n hallitusjäsen Marie Jose Jonczy puolestaan kertoi kokemuksistaan sekä European Women’s Lobbyssa että Euroopan Neuvostosta. Monipuolinen vaikuttajanainen ja juristi kehoitti meitä äänestämään tulevissa Europarlamentin vaaleissa ja tietysti valitsemaan pätevän naisehdokkaan! Samassa tilaisuudessa esiteltiin myös Vantaan Akateemisten Naisten puheenjohtajan, professori Raija Sollamon koordinoimaa kansainvälistä projektia, jossa selvitetään koulutettuihin naisiin kohdistuvan perheväkivallan yleisyyttä.
 |
| Hollannin Akateemisten Naisten emännöimät iloiset illalliskutsut. |
Tapaamisen toisena päivänä opimme digikeinoja ja -taitoja Uta Kropen johdolla ja pääsimme tulppaanikiertueelle. Kaikilla oli oikein mukavaa ja toista tilaisuutta toivottiin. Suurkiitos Hollannin sisarjärjestölle ja UWE:n presidentti Edith Lommerselle järjestelyistä. Ne toimivat moitteettomasti!
Seuraavaksi odottelemmekin sitten UWE:n vuosikokousta, joka tänä vuonna järjestetään Bukarestissa (4.-7.9.2014). Vuosikokousohjelman löydät SANL:n kotisivuilta.
.
Auli Ojala (auli.ojala(at) kolumbus.fi)
Kirjoittaja on UWE:n rahastonhoitaja ja SANL:n hallitusjäsen.
torstai 8. toukokuuta 2014
Euroopan Akateemiset Naiset kokoontuvat 4. - 7.9. Bukarestissa
Euroopan Akateemisten Naisten (University Women of Europe, UWE) vuosikokous järjestetään tänä vuonna 4. - 7.9. Bukarestissa, Romaniassa.
Vuosikokousohjelman ja ilmoittautumisohjeet löydät liiton verkkosivuilta Ajankohtaista-osiosta.
Huomaathan, että kokouksen ilmoittautumismaksu on hieman edullisempi heille, jotka ilmoittautuvat jo ennen 1. heinäkuuta.
Lisätietoja antaa UWEn rahastonhoitaja FT Auli Ojala (auli.ojala[a]tampere.fi).
Vuosikokousohjelman ja ilmoittautumisohjeet löydät liiton verkkosivuilta Ajankohtaista-osiosta.
Huomaathan, että kokouksen ilmoittautumismaksu on hieman edullisempi heille, jotka ilmoittautuvat jo ennen 1. heinäkuuta.
Lisätietoja antaa UWEn rahastonhoitaja FT Auli Ojala (auli.ojala[a]tampere.fi).
tiistai 29. huhtikuuta 2014
Tutkivat pohjoismaiset aineenopettajat koolla Göteborgin yliopistossa
Pohjoismainen ainedidaktiikan konferenssi Göteborgissa 9. -11.4.2014 kokosi yhteen liki 177 tutkivaa pohjoismaista aineenopettajaa ja opettajankouluttajaa vuotuiseen konferenssiin Göteborgin yliopistoon. Aiemmin vastaavia konferensseja on pidetty useaan kertaan Ruotsissa, kerran Norjassa (2013) ja ainakin kerran Tanskassa (2009). Seuraava konferenssi järjestetäänkin toukokuussa 2015 Suomessa, Helsingin yliopistossa. Kokouskielenä tuolloin aiemmista skandinaavisista kielistä poiketen on englanti.
Konferenssin pääpuhujana oli Steffan Selander Tukholman yliopistosta. Hän käsitteli esitelmässään arviointikäytäntöjä ja hyväksymiskulttuuria. Toisena pääpuhujana oli erityispedagogiikan dosentti Gudrun Erickson, Göteborgin yliopistosta. Hän luennoi ansiokkaassa alustuksessaan otsikolla: mikä on hyvää arviointia ? Hän korosti esitelmässään arvioinnin monipuolisuutta. Edellä mainittu luennoitsija on itsekin toiminut opettajana useita vuosi kielissä, opettanut tulevia opettajia ja ollut mukana johtajana kansainvälisissä projekteissa. Kolmas pääpuhuja oli Missourin yliopiston apulaisprofessori Marelle A. Segel. Hän käsitteli esitelmässään arviointia kirjallisuudessa. Ymmärtäminen ja arvioinnin käyttö ylläpitävät opiskelijan oppimista ja motivaatiota.
Tutkivien opettajien esitykset – teoria ja käytäntö kohtaavat
Tutkivien opettajien esitykset konferenssissa olivat kuitenkin mielenkiintoisimmat. Tässä esittelen muutamia mielenkiintoisempia projekteja ja esityksiä , joita pidettiin kolmena konferenssipäivänä. Niissä teoria muuttui käytännöksi. Torstain esityksessään kuvataiteiden tohtori Tarja Häikiö ja Bengt Olsson, Göteborgin yliopistosta selostivat taidealojen projektia, joka oli tehty yhteistyössä alan laitoksien ja kolmen yliopiston Göteborgin, Tukholman ja Malmön välillä vuosina 2008 – 2013. Tutkimuksessa pohditaan eroja ja yhteneväisyyksiä taidealojen arvioinnissa. Lopputulemaksi muodostui kolme arviointidimenssiota: käsityödimenssio, luova dimenssio ja persoonallinen, taiteellinen dimenssio, jotka puolestaan tuovat lisätietoa tutkittavasta asiasta ja arvioinnista ja näin helpottavat kokonaisuudessaan kyseisten alojen arviointiprosessia.
Digitaalisuus on tullut kouluun jäädäkseen. Väitöskirjaansa viimeistelevä lukion opettaja Anna-Lena Godhe tutkii multimodaalitekstejä ja niiden arviointia ruotsinkielen opetuksessa. Tutkimus osoittaa, että digilukeminen sekä luku- ja kirjoitustaidon käsitteet ovat muutoksen kourissa tietokoneistuvassa, digitalisoituvassa yhteiskunnassa ja tällä on tietysti vaikutus myös opetukseen ja arviointiin.
Digitaalisia sovelluksia kuva- ja musiikkiaineisiin yläkoulussa ja lukiossa tutkivat kaksivuotisessa projektissaan myös Hans Örtegren ja Anders Marner. Tutkimuksessa sovellettiin mediaekologista, sosiokultturellista ja kulttuurisemiotiikan teoriaa. Tutkimus keskittyi yhtä hyvin teknisiin ja esteettisiin näkökulmiin. Tutkimus selventää sitä, miten oppimisympäristöjen ja opetuksen on muututtava, kun ympäröivä digimaailma kohtaa sen yhä laajemmin. Tutkimus on kohdistunut erityisesti ns. kriittisiin toimintoihin ja stimuloituihin toistoihin. Siinä on korostettu myös tasa-arvonäkökulmaa poikien ja tyttöjen kiinnostuksesta kyseisiin aineisiin.
Erityisesti lukion kurssi luonnontieteissä koetaan vaikeaksi. Oppilaat tenttivät ja pian unohtavat mitä olivat oppineet. Tähän problematiikkaan tutkimuksessaan pureutuivat tohtoriksi opiskelevat opettajat Uldrika Berg ja Eva Nyberg. Tutkimuksessa tutkittiin formatiivista arviointia lukion luonnontieteellisiin aineisiin, lukion yhteiskuntatieteellisessä painotusohjelmassa. Tutkimuksessa olivat esillä mm. fotosynteesi ja energianvirtaus ekosysteemissä. Tutkimuksessa suoritettiin tutkittavien oppilaiden esimittaus ja jälkimittaus sekä verrattiin tuloksia käytettäessä erilaisia opetusmenetelmiä: lähinnä ryhmä- ja vertaisarviointia sekä ryhmäkeskusteluja opetettavasta aiheesta. Tutkimus osoitti, että tutkimusryhmän oppilaiden ymmärrys ja oppiminen vertailuryhmään verrattuna oli huomattavasti parempi kuin samojen opettajien tulokset perinteisin keinoin. Lisäksi todetaan, että luonnontieteellisten asioiden ymmärtäminen vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja tietysti opettajan apua, mutta myös elämyksellisyys lisää motivaatioita ja parantaa tuloksia.
Ainedidaktiikkaa opettajankoulutuksessa – koulutusmallien satoa
Oma esitykseni Yrityskylä opetusmenetelmänä oli sijoitettu opettajankoulutuksen ainedidaktiikan kehittämisosioon yhdessä Göteborgin yliopiston Universumi -ryhmän kanssa. Tähän ryhmään osallistuneet olivat lähinnä Göteborgin yliopiston opettajakoulutuslaitoksen opettajienkouluttajia ja ryhmän puheenjohtajana toimi Maria Svensson. Ja sijoitushan oli sikäli loistava, sillä molemmissa oppimismenetelmä sijoittuu koulun ulkopuolelle ja oppilaat ovat lähes samanikäisiä. Teoria ja harjoitukset käydään luokissa ja yrityskylävierailut ja kokeellisuus viedään koulun ulkopuolisiin oppimistilanteisiin eli opetussuunnitelmaa viedään käytäntöön.
Koulu- ja yritysyhteistyö
Ainedidaktiikkaa opettajankoulutuksessa käsitteli mm. Ann-Marie von Otter. Koulu- ja yritys yhteistyöllä pyrittiin luomaan oppilaiden kiinnostus luonnontieteisiin ja tekniikkaan. Yhteistyöyrityksenä oli Volvo. Opettajaksi opiskelevat sekä lukion ja peruskoulun oppilaat opiskelevat tässä opetusmenetelmässä yhdessä. Ohjaajien avustuksella voivat opettajat kehittää tekniikan opetusta niin lukiossa, peruskoulussa kuin yliopistossakin. Sen avulla voidaan löytää toimintamalleja, miten parhaiten toimitaan yhdessä ja vältetään ongelmia opetuksessa ja oppimisessa.
Elämyksellisyys ja kokeellisuus – ilo oppia
Göteborgin yliopiston ja Universumin (luonnontieteellinen erillisyksikkö) yhteistyönä esitettiin opetusmalli, missä käytettiin elämyksellisyyttä opetuksen motivaatiotekijänä siten, että oppilaat vietiin koulun ulkopuolisiin oppimistilanteisiin. Näin pyrittiin selventämään teorian yhteyttä todellisuuteen. Menetelmä soveltuu parhaiten luonnontieteeseen ja tekniikan opetukseen. Tähän oppimisprojektiin osallistuneet olivat 3. – 6. luokkalaisia oppilaita. Tutkimusjaksot kestivät puolesta vuodesta vuoteen ja niiden kuluessa pyrittiin kehittämään osaamista kemian, fysiikan, biologian ja tekniikan osioissa kehittäen samalla opetusmenetelmiä ja metodiikkaa. Sen yhteydessä pyrittiin löytämään ne asiat ja tilanteet, jotka ovat tärkeitä otettavaksi huomioon opettajankoulutuksessa.
Yrityskylä opetusmenetelmänä
Tampereella Yrityskylä opetusmenetelmänä -oppimistapahtumassa on haastateltu 37 rehtoria, 37 yrityskylässä käynyttä opettajaa ja yli 200 kuudesluokkalaista oppilasta, mikä on 13,5 % kaikista kuudesluokkalaisista Tampereella tänä lukuvuonna. Mukaan tähän tutkimukseen oli otettu mukaan myös lähikunnat, koska tulevaa opetussuunnitemaa 2016 tehdään Tampereella seudullisesti. Tässä esittelin vain oppilaiden tulokset ja teoriapohjaksi esittelin lähinnä tulevaa opetussuunnitelmaluonnosta 2016, miten se soveltui oppilaiden vastauksiin.
Tuloksista lyhyesti: oppilaat pitivät yrityskylässä tehtävästä työstä. Se oli kivointa. He menisivät uudestaan yrityskylään, jopa samaan ammattiin. Oppilaat oppivat lähinnä toinen toisiltaan ja yrityskylässä olleelta ohjaajalta. Tietokoneet toimivat pääsääntöisesti moitteettomasti, mutta paljon oli mokiakin: tulostin tökki, ipadit sammuivat itsestään, netti kaatui. Näinhän tapahtuu oikeastikin työelämässä. Se, että oppilaat menisivät uudestaan ja oikein odottivat yrityskylätunteja ja yrityskylässäkäyntiä on juuri sitä elämyksellisyyttä, mitä koulussa tarvitaan opetuksessa ja oppimisessa. Lopuksi totesin, että Yrityskylä -opetusmenetelmä on mitä parhainta työelämäkasvatusta, yrittäjyyskasvatusta ja syrjäytymisen ehkäisemistä, sillä oppilaat eläytyivät ammattiinsa haastattelujen pohjalta todentuntuisesti.
Miten tästä eteenpäin – Helsingin yliopisto odottaa!
Tutkivien opettajien ja opettajankouluttajien tutkimusaiheet koskivat ainedidaktiikkaa, opetusmenetelmien ja opetussuunnitelmien kehittämistä ja oman työn tutkimista, joista olen esitellyt vain muutamia esimerkkejä. Tärkeitä tutkimusalueita kaikki. Luonnontieteet ja tekniikka olivat vahvasti esillä tutkimusalueissa ja sähköisenmateriaalin käyttö soveltuvin osin oppimisen kehittäjänä. Myös PISA aiheutti paljon keskustelua, varsinkin keskiviikon luentotilaisuuksissa. Suomen, hieman laskusuunnassa olevat tuloksetkin oli huomioitu, mutta pääpaino esityksissä oli pohjoismaiden vaatimaton menestys PISA -kisassa. Siihen etsittiin syitä, milloin politiikasta, opettajan ammatin houkuttavuudesta tai muista oppimiseen vaikuttavista tekijöistä ja esteistä.
Pohjoismaiset tutkivat opettajat kokoontuvat seuraavan kerran Helsinkiin toukokuussa 2015. Toivonpa näkeväni enemmän suomalaisia tutkivia opettajia tässä konferenssissa. Nyt olin ainoa suomalainen. Aiemmissa pohjoismaisissa tutkivien opettajien tapaamisissa on ollut enemmän, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi verrattuna innokkaisiin tutkiviin pohjoismaisiin kollegoihin.
Kirjoittaja: Auli Ojala FT, KL tutkijalehtori Tampereen perusopetuksen hallinnossa. Hän osallistui NÄD 2014 konferenssiin Göteborgin yliopistossa 9. -11.4.2014 ja esitteli Yrityskylä opetusmenetelmänä -tutkimustaan.
Lähteet perustuvat NÄD 2014 konferenssissa Göteborgin yliopistossa esitettyihin tutkimuksiin ja tiivistelmiin.
Konferenssin pääpuhujana oli Steffan Selander Tukholman yliopistosta. Hän käsitteli esitelmässään arviointikäytäntöjä ja hyväksymiskulttuuria. Toisena pääpuhujana oli erityispedagogiikan dosentti Gudrun Erickson, Göteborgin yliopistosta. Hän luennoi ansiokkaassa alustuksessaan otsikolla: mikä on hyvää arviointia ? Hän korosti esitelmässään arvioinnin monipuolisuutta. Edellä mainittu luennoitsija on itsekin toiminut opettajana useita vuosi kielissä, opettanut tulevia opettajia ja ollut mukana johtajana kansainvälisissä projekteissa. Kolmas pääpuhuja oli Missourin yliopiston apulaisprofessori Marelle A. Segel. Hän käsitteli esitelmässään arviointia kirjallisuudessa. Ymmärtäminen ja arvioinnin käyttö ylläpitävät opiskelijan oppimista ja motivaatiota.
Tutkivien opettajien esitykset – teoria ja käytäntö kohtaavat
Tutkivien opettajien esitykset konferenssissa olivat kuitenkin mielenkiintoisimmat. Tässä esittelen muutamia mielenkiintoisempia projekteja ja esityksiä , joita pidettiin kolmena konferenssipäivänä. Niissä teoria muuttui käytännöksi. Torstain esityksessään kuvataiteiden tohtori Tarja Häikiö ja Bengt Olsson, Göteborgin yliopistosta selostivat taidealojen projektia, joka oli tehty yhteistyössä alan laitoksien ja kolmen yliopiston Göteborgin, Tukholman ja Malmön välillä vuosina 2008 – 2013. Tutkimuksessa pohditaan eroja ja yhteneväisyyksiä taidealojen arvioinnissa. Lopputulemaksi muodostui kolme arviointidimenssiota: käsityödimenssio, luova dimenssio ja persoonallinen, taiteellinen dimenssio, jotka puolestaan tuovat lisätietoa tutkittavasta asiasta ja arvioinnista ja näin helpottavat kokonaisuudessaan kyseisten alojen arviointiprosessia.
Digitaalisuus on tullut kouluun jäädäkseen. Väitöskirjaansa viimeistelevä lukion opettaja Anna-Lena Godhe tutkii multimodaalitekstejä ja niiden arviointia ruotsinkielen opetuksessa. Tutkimus osoittaa, että digilukeminen sekä luku- ja kirjoitustaidon käsitteet ovat muutoksen kourissa tietokoneistuvassa, digitalisoituvassa yhteiskunnassa ja tällä on tietysti vaikutus myös opetukseen ja arviointiin.
Digitaalisia sovelluksia kuva- ja musiikkiaineisiin yläkoulussa ja lukiossa tutkivat kaksivuotisessa projektissaan myös Hans Örtegren ja Anders Marner. Tutkimuksessa sovellettiin mediaekologista, sosiokultturellista ja kulttuurisemiotiikan teoriaa. Tutkimus keskittyi yhtä hyvin teknisiin ja esteettisiin näkökulmiin. Tutkimus selventää sitä, miten oppimisympäristöjen ja opetuksen on muututtava, kun ympäröivä digimaailma kohtaa sen yhä laajemmin. Tutkimus on kohdistunut erityisesti ns. kriittisiin toimintoihin ja stimuloituihin toistoihin. Siinä on korostettu myös tasa-arvonäkökulmaa poikien ja tyttöjen kiinnostuksesta kyseisiin aineisiin.
Erityisesti lukion kurssi luonnontieteissä koetaan vaikeaksi. Oppilaat tenttivät ja pian unohtavat mitä olivat oppineet. Tähän problematiikkaan tutkimuksessaan pureutuivat tohtoriksi opiskelevat opettajat Uldrika Berg ja Eva Nyberg. Tutkimuksessa tutkittiin formatiivista arviointia lukion luonnontieteellisiin aineisiin, lukion yhteiskuntatieteellisessä painotusohjelmassa. Tutkimuksessa olivat esillä mm. fotosynteesi ja energianvirtaus ekosysteemissä. Tutkimuksessa suoritettiin tutkittavien oppilaiden esimittaus ja jälkimittaus sekä verrattiin tuloksia käytettäessä erilaisia opetusmenetelmiä: lähinnä ryhmä- ja vertaisarviointia sekä ryhmäkeskusteluja opetettavasta aiheesta. Tutkimus osoitti, että tutkimusryhmän oppilaiden ymmärrys ja oppiminen vertailuryhmään verrattuna oli huomattavasti parempi kuin samojen opettajien tulokset perinteisin keinoin. Lisäksi todetaan, että luonnontieteellisten asioiden ymmärtäminen vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja tietysti opettajan apua, mutta myös elämyksellisyys lisää motivaatioita ja parantaa tuloksia.
Ainedidaktiikkaa opettajankoulutuksessa – koulutusmallien satoa
Oma esitykseni Yrityskylä opetusmenetelmänä oli sijoitettu opettajankoulutuksen ainedidaktiikan kehittämisosioon yhdessä Göteborgin yliopiston Universumi -ryhmän kanssa. Tähän ryhmään osallistuneet olivat lähinnä Göteborgin yliopiston opettajakoulutuslaitoksen opettajienkouluttajia ja ryhmän puheenjohtajana toimi Maria Svensson. Ja sijoitushan oli sikäli loistava, sillä molemmissa oppimismenetelmä sijoittuu koulun ulkopuolelle ja oppilaat ovat lähes samanikäisiä. Teoria ja harjoitukset käydään luokissa ja yrityskylävierailut ja kokeellisuus viedään koulun ulkopuolisiin oppimistilanteisiin eli opetussuunnitelmaa viedään käytäntöön.
Koulu- ja yritysyhteistyö
Ainedidaktiikkaa opettajankoulutuksessa käsitteli mm. Ann-Marie von Otter. Koulu- ja yritys yhteistyöllä pyrittiin luomaan oppilaiden kiinnostus luonnontieteisiin ja tekniikkaan. Yhteistyöyrityksenä oli Volvo. Opettajaksi opiskelevat sekä lukion ja peruskoulun oppilaat opiskelevat tässä opetusmenetelmässä yhdessä. Ohjaajien avustuksella voivat opettajat kehittää tekniikan opetusta niin lukiossa, peruskoulussa kuin yliopistossakin. Sen avulla voidaan löytää toimintamalleja, miten parhaiten toimitaan yhdessä ja vältetään ongelmia opetuksessa ja oppimisessa.
Elämyksellisyys ja kokeellisuus – ilo oppia
Göteborgin yliopiston ja Universumin (luonnontieteellinen erillisyksikkö) yhteistyönä esitettiin opetusmalli, missä käytettiin elämyksellisyyttä opetuksen motivaatiotekijänä siten, että oppilaat vietiin koulun ulkopuolisiin oppimistilanteisiin. Näin pyrittiin selventämään teorian yhteyttä todellisuuteen. Menetelmä soveltuu parhaiten luonnontieteeseen ja tekniikan opetukseen. Tähän oppimisprojektiin osallistuneet olivat 3. – 6. luokkalaisia oppilaita. Tutkimusjaksot kestivät puolesta vuodesta vuoteen ja niiden kuluessa pyrittiin kehittämään osaamista kemian, fysiikan, biologian ja tekniikan osioissa kehittäen samalla opetusmenetelmiä ja metodiikkaa. Sen yhteydessä pyrittiin löytämään ne asiat ja tilanteet, jotka ovat tärkeitä otettavaksi huomioon opettajankoulutuksessa.
Yrityskylä opetusmenetelmänä
Tampereella Yrityskylä opetusmenetelmänä -oppimistapahtumassa on haastateltu 37 rehtoria, 37 yrityskylässä käynyttä opettajaa ja yli 200 kuudesluokkalaista oppilasta, mikä on 13,5 % kaikista kuudesluokkalaisista Tampereella tänä lukuvuonna. Mukaan tähän tutkimukseen oli otettu mukaan myös lähikunnat, koska tulevaa opetussuunnitemaa 2016 tehdään Tampereella seudullisesti. Tässä esittelin vain oppilaiden tulokset ja teoriapohjaksi esittelin lähinnä tulevaa opetussuunnitelmaluonnosta 2016, miten se soveltui oppilaiden vastauksiin.
Tuloksista lyhyesti: oppilaat pitivät yrityskylässä tehtävästä työstä. Se oli kivointa. He menisivät uudestaan yrityskylään, jopa samaan ammattiin. Oppilaat oppivat lähinnä toinen toisiltaan ja yrityskylässä olleelta ohjaajalta. Tietokoneet toimivat pääsääntöisesti moitteettomasti, mutta paljon oli mokiakin: tulostin tökki, ipadit sammuivat itsestään, netti kaatui. Näinhän tapahtuu oikeastikin työelämässä. Se, että oppilaat menisivät uudestaan ja oikein odottivat yrityskylätunteja ja yrityskylässäkäyntiä on juuri sitä elämyksellisyyttä, mitä koulussa tarvitaan opetuksessa ja oppimisessa. Lopuksi totesin, että Yrityskylä -opetusmenetelmä on mitä parhainta työelämäkasvatusta, yrittäjyyskasvatusta ja syrjäytymisen ehkäisemistä, sillä oppilaat eläytyivät ammattiinsa haastattelujen pohjalta todentuntuisesti.
Miten tästä eteenpäin – Helsingin yliopisto odottaa!
Tutkivien opettajien ja opettajankouluttajien tutkimusaiheet koskivat ainedidaktiikkaa, opetusmenetelmien ja opetussuunnitelmien kehittämistä ja oman työn tutkimista, joista olen esitellyt vain muutamia esimerkkejä. Tärkeitä tutkimusalueita kaikki. Luonnontieteet ja tekniikka olivat vahvasti esillä tutkimusalueissa ja sähköisenmateriaalin käyttö soveltuvin osin oppimisen kehittäjänä. Myös PISA aiheutti paljon keskustelua, varsinkin keskiviikon luentotilaisuuksissa. Suomen, hieman laskusuunnassa olevat tuloksetkin oli huomioitu, mutta pääpaino esityksissä oli pohjoismaiden vaatimaton menestys PISA -kisassa. Siihen etsittiin syitä, milloin politiikasta, opettajan ammatin houkuttavuudesta tai muista oppimiseen vaikuttavista tekijöistä ja esteistä.
Pohjoismaiset tutkivat opettajat kokoontuvat seuraavan kerran Helsinkiin toukokuussa 2015. Toivonpa näkeväni enemmän suomalaisia tutkivia opettajia tässä konferenssissa. Nyt olin ainoa suomalainen. Aiemmissa pohjoismaisissa tutkivien opettajien tapaamisissa on ollut enemmän, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi verrattuna innokkaisiin tutkiviin pohjoismaisiin kollegoihin.
Kirjoittaja: Auli Ojala FT, KL tutkijalehtori Tampereen perusopetuksen hallinnossa. Hän osallistui NÄD 2014 konferenssiin Göteborgin yliopistossa 9. -11.4.2014 ja esitteli Yrityskylä opetusmenetelmänä -tutkimustaan.
Lähteet perustuvat NÄD 2014 konferenssissa Göteborgin yliopistossa esitettyihin tutkimuksiin ja tiivistelmiin.
torstai 10. huhtikuuta 2014
Sisaret, nyt lobbaamaan
Tämän päivän Helsingin Sanomien kolumnisti Martta Nieminen (HS
Näkökulma 10.4.2014) kirjoittaa täyttä asiaa. Seuraavan hallituksen hallitusohjelma tehdään aina eduskuntavaalien
jälkeen ennen hallituksen nimittämistä.
Jos toivomme, että ne asiat, joita SANL
ajaa, siis tasa-arvo, koulutuksen arvostaminen, naisten pääsy koulutuksensa
mukaisiin työtehtäviin ja sitä kautta myös johtoon, näkyvät seuraavassa hallitusohjelmassa,
toiminnan aika on jo nyt. Hallitusohjelma ei synny tyhjästä, vaan sen taustalla
on puolueiden omat, puoluekokouksissa valmisteltavat ohjelmat.
Osalla jäsenistämme menee todella hyvin, mutta meillä on
vastuu myös muista korkeakoulutetuista naisista. Osa-aikaisista tai määräaikaisista
työsuhteista seuraa pätkäeläke ja siksi työelämän kysymykset ovat meille,
neljän sukupolven naisjärjestölle, tärkeitä.
Edelleen olemme järjestö, jonka jäsenistön poliittinen
kirjo on laaja. Tätä kattavuutta on myös syytä käyttää hyödyksi. Puolueisiin kuuluvilla jäsenillämme on suora
yhteys nykyisiin ja tuleviin päättäjiin, mutta myös me muut voimme olla
aktiivisia. Voimme käydä tilaisuuksissa, seurata sosiaalisessa mediassa
henkilöitä, joiden uskomme kuuntelevan meitä, ja ottaa heihin yhteyttä vaikkapa
sähköpostitse.
Pyrkimys vaikuttaa on jo itseisarvo sekin. Se tekee
toiminnastamme mielekästä.
Marja Liisa Toivanen
SANL:n kansainvälisten asioiden koordinaattori
marjatoivanen[a]hotmail.com
SANL:n kansainvälisten asioiden koordinaattori
marjatoivanen[a]hotmail.com
maanantai 31. maaliskuuta 2014
Suomi ei ole vieläkään toimeenpannut 28 vuotta sitten vahvistamaansa YK:n naissopimusta
Suomen Akateemisten Naisten Liitto (SANL) osallistui eduskunnan Kansalaisinfossa torstaina 27.3.2014 järjestettyyn CEDAW- ja CSW -tilaisuuteen, jossa keskusteltiin Suomen YK:lta tänä keväänä saamista CEDAW-suosituksista sekä juuri New Yorkissa päättyneestä CSW58-kokouksesta.
Ns. CEDAW-sopimus (Committee on the Elimination of Discrimination against Women) on YK:n kaikkinaisen naisten syrjinnän kieltävä yleissopimus, joka hyväksyttiin vuonna 1979. Suomi ratifioi sopimuksen vuonna 1986. CEDAW-sopimusta valvotaan kansallisten raporttien avulla. Yleissopimus on osa kansainvälistä ihmisoikeussopimusverkostoa, ja se on ollut esikuvana myös Suomen tasa-arvolaille. (Lähde: Sosiaali- ja terveysministeriö, http://www.stm.fi/tasa-arvo/kansainvalinen_yhteistyo)
CEDAW-sopimukseen hyväksyttiin vuonna 1999 lisäpöytäkirja, jolla henkilöille ja henkilöryhmille luotiin oikeus tehdä valituksia erilliselle CEDAW-komitealle. Suomi ratifioi pöytäkirjan ensimmäisten valtioiden joukossa joulukuussa 2000. Käytännössä valitusoikeutta ei ole kuitenkaan Suomessa hyödynnetty. Todennäköisesti siksi, että CEDAW-sopimusta ja tätä valitusmahdollisuutta ei tunneta Suomessa kovin laajalti. (Lähde: Sosiaali- ja terveysministeriö, http://www.stm.fi/tasa-arvo/kansainvalinen_yhteistyo)
Naisten aseman toimikunta (Commission on the Status of Women, CSW) on toinen YK:n toimielin, jota monet suomalaiset eivät tunne. YK:n Talous- ja sosiaalineuvoston ECOSOCin alainen CSW-toimikunta perustettiin vuonna 1946, ja tänä keväänä CSW-kokous keräsi yhteen jo 58. kertaa YK:n jäsenvaltioiden sekä monien kansainvälisten kansalaisjärjestöjen edustajat (ks. Marja Liisa Toivasen CSW-matkaraportti). Viralliseen kokoukseen kansalaisjärjestöjen edustajat pääsevät mukaan ainoastaan jäsenvaltioiden tai ECOSOCin delegaatioissa. Kansalaisjärjestöille on myös varattu mahdollisuus järjestää seminaareja ja muuta oheisohjelmaa virallisen kokousalueen ulkopuolella.
Suomen tulee tehdä YK:lle erillisselvitys naisiin kohdistuvasta väkivallasta
Asiantuntijajäsenistä koostuva CEDAW-komitea järjestää Genevessä YK:n jäsenvaltioille kuulemisia, joissa Suomen virkamiesdelegaatio on ollut selvittämässä CEDAW-sopimuksen toimeenpanon edistämistä säännöllisin väliajoin aina vuodesta 1992 saakka.
Viimeksi CEDAW-komitea kuuli Suomen valtiota CEDAW-sopimuksen toimeenpanosta helmikuussa 2014 ja antoi jatkosuosituksensa noin viikkoa myöhemmin. Kevään 2014 kuuleminen ja suositukset koskevat ajanjaksoa syksystä 2007 syksyyn 2011. Viive johtuu CEDAW-komitean suuresta työmäärästä.
CEDAW-komitean kiinnitti tälläkin kertaa erityistä huomiota naisiin kohdistuvaan väkivaltaan Suomessa ja pyysi Suomelta erillistä lisäselvitystä väkivaltakysymyksestä jo kahden vuoden päästä eli ennen vuoden 2018 seuraavaa virallista kuulemista. CEDAW-komitean Suomea koskevat päätelmät ja suositukset löytyvät täältä: http://formin.finland.fi/public/default.aspx?contentid=67770
Eduskunnan Kansalaisinfossa CEDAW-komitean tuoreimpia suosituksia kiittelivät sekä virkamiehet että kansalaisjärjestöjen edustajat, sillä YK:n tuki antaa lisäpontta molempien osapuolten Suomessa tekemälle nais- ja tasa-arvotyölle. Parisuhdeväkivallan lisäksi keskustelutilaisuudessa mainittiin työelämän ja terveydenhuollon moniperusteinen syrjintä, tyttöjen syömishäiriöt ja translain hidas eteneminen.
Edelleen huomautettiin, että Suomessa olisi syytä miettiä, miten nykyisistä ongelmista päästäisiin käytännön toteutukseen: CEDAW-sopimus on Suomessa vahvistettu jo 28 vuotta sitten ja edelleenkään sitä ei kuitenkaan ole toimeenpantu. Lisäksi todettiin, että EU-maat ja Suomi niiden mukana eivät itsekään täytä niitä tasa-arvokriteerejä, joita ne edellyttävät esimerkiksi kehittyviltä mailta.
Kansalaisjärjestöjen varjoraportti on hyödyksi myös virkamiehistölle
Suomen valtion lisäksi CEDAW-komitealle raportoivat Suomen tilanteesta useat suomalaiset kansalaisjärjestöt, jotka laativat komitealle yhdessä ns. varjoraportin. Viimeisimmän varjoraportin työstäminen aloitettiin vuonna 2012 ja sen tekoon kutsuttiin ne kansalaisjärjestöt, jotka olivat olleet mukana myös aikaisemman raportin (2007) kokoamisessa.
CEDAW-varjoraportti antaa kansalaisjärjestöille mahdollisuuden kertoa oman näkemyksensä valtion virallisen näkemyksen lisäksi tai sen vastapainoksi. Suomessa varjoraportti on antanut myös virkamiehistölle tilaisuuden tuoda julki sellaisia näkemyksiä, joita ei ole voitu Suomen virallisena kantana komitealle esittää. Suomen ulkoasiainministeriön johtamaan CEDAW-delegaatioon on poikkeuksetta kuulunut myös kaksi kansalaisjärjestöjen edustajaa, joten yhteistyötä tehdään yli "rajojen".
Kansalaisjärjestöjen tärkein instrumentti on varjoraportti, mutta kansalaisjärjestöillä on Genevessä mahdollisuus myös viralliseen suulliseen kuulemiseen sekä tunnin mittaiseen lounastapaamiseen komiteajäsenten kanssa. CEDAW-komitean jäsenet ovat hyvin perehtyneitä Suomen tilanteeseen ja esittävät mielellään lisäkysymyksiä esimerkiksi vähemmistöjen vähemmistöistä (mm. maahanmuuttajanaiset) ja niiden asemasta Suomessa.
Naislukutaitoisuutta on lisättävä
Kuten Kansalaisinfon keskustelutilaisuudessa muistutettiin, CEDAW ei ole tasa-arvosopimus, vaan naissopimus. Tämän huomiointi on erityisen tärkeää nykyään, kun naisten aseman edistäminen tuntuu olevan hienoisessa vastatuulessa. Suomessa ja Pohjoismaissa on yleistymässä sukupuolineutraali, valtarakenteet piilottava puhe (”Ei sukupuolella ole nyky-Suomessa enää merkitystä”, ”Miksi lainsäädännössä pitäisi erikseen mainita juuri naiset, kun miehilläkin on ongelmia”, ”Jos puhuttaisiin vain ihmisistä, tasa-arvo toteutuisi nykyistä paremmin.”).
Ilmiö tekee naislukutaitoisuuden lisäämisestä entistä tärkeämpää samalla, kun se osoittaa yhden lisäsyyn siihen, miksi CEDAW-sopimusta ei ole vieläkään toimeenpantu Suomessa. Paradoksaalisesti YK:n naissopimuksen toteuttamista hidastaa Suomessa se, että Suomi mielletään tasa-arvon mallimaaksi, minkä vuoksi tasa-arvotyö ja naisten aseman parantaminen jäävät helposti sivuun niin mediasta kuin päivän poliitikastakin.
Kansalaisinfossa oltiin yhtä mieltä siitä, että CEDAW-sopimus ja naistyö tarvitsisivat lisää medianäkyvyyttä Suomessa, jotta kansainväliset sitoumukset voitaisiin toteuttaa täällä. Sama pätee YK:n vuosituhattavoitteisiin, jotka sisältävät 189 YK:n jäsenmaan vuonna 2000 hyväksymät kahdeksan tavoitetta, jotka tähtäävät köyhyyden puolittamiseen ja parempaan terveyteen, koulutukseen, tasa-arvoon ja ympäristöön vuoteen 2015 mennessä (ks. esimerkiksi: http://www.un.org/millenniumgoals/). Nyt tekeillä ovat jo vuoden 2015 jälkeiset kehitystavoitteet, joista myös SANL antoi 20.3.2014 ulkoasiainministeriölle oman lausuntonsa (http://www.akateemisetnaiset.fi/lausunnot_ja_kannanotot.html).
...samoin poliittista tahtoa
Kansalaisinfossa muistutettiin myös poliittisen tahdon tärkeydestä. Virkamiehet totesivat, että CEDAW-sopimuksen toimeenpano on saatava hallitusohjelmaan, sillä ministeriöissä toteutetaan kulloisenkin hallituksen määrittelemää agendaa.
Poliittisen tahdon lisääminen edellyttää kansalaisjärjestöiltä aktiivista yhteydenpitoa poliitikkoihin ja puolueisiin. Monet kansalaisjärjestöt suosivat yhteydenottoja ministereihin, mutta ne eivät yksin riitä. Lobbaustyö on aloitettava huomattavasti aikaisemmin, jos mielitään saada laaja yhteiskunnallinen ja poliittinen konsensus naisasian tärkeydestä.
Kansalaisinfossa rohkaistiin järjestöjä ottamaan yhteyttä puolueisiin näiden jokakesäisten puoluekokousten alla, sillä puoluekokouksissa työstettävät puolueohjelmat toimivat pohjana myös seuraavan vaalikauden hallitusohjelmalle. Lisäksi järjestöjen tulisi aktivoitua myös varsinaisten hallitusohjelmaneuvottelujen aikana, kun puoluejohdot ovat kokoontuneet Säätytalolle yhteiseen neuvonpitoon. Tätä foorumia liian harva järjestö hyödyntää nykyään.
Yhteiskunnallinen vaikuttamistyö vaatii järjestöiltä aikaa, paneutumista ja lainsäädännön tuntemusta. Siksi kansalaisjärjestöjen olisi hyvä yhdistää voimansa ja hyödyntää toistensa vahvuuksia aina, kun se vain on mahdollista.
Susanna Sulkunen
Asiamies
sanl.fkaf[a]akateemisetnaiset.fi
Ns. CEDAW-sopimus (Committee on the Elimination of Discrimination against Women) on YK:n kaikkinaisen naisten syrjinnän kieltävä yleissopimus, joka hyväksyttiin vuonna 1979. Suomi ratifioi sopimuksen vuonna 1986. CEDAW-sopimusta valvotaan kansallisten raporttien avulla. Yleissopimus on osa kansainvälistä ihmisoikeussopimusverkostoa, ja se on ollut esikuvana myös Suomen tasa-arvolaille. (Lähde: Sosiaali- ja terveysministeriö, http://www.stm.fi/tasa-arvo/kansainvalinen_yhteistyo)
CEDAW-sopimukseen hyväksyttiin vuonna 1999 lisäpöytäkirja, jolla henkilöille ja henkilöryhmille luotiin oikeus tehdä valituksia erilliselle CEDAW-komitealle. Suomi ratifioi pöytäkirjan ensimmäisten valtioiden joukossa joulukuussa 2000. Käytännössä valitusoikeutta ei ole kuitenkaan Suomessa hyödynnetty. Todennäköisesti siksi, että CEDAW-sopimusta ja tätä valitusmahdollisuutta ei tunneta Suomessa kovin laajalti. (Lähde: Sosiaali- ja terveysministeriö, http://www.stm.fi/tasa-arvo/kansainvalinen_yhteistyo)
Naisten aseman toimikunta (Commission on the Status of Women, CSW) on toinen YK:n toimielin, jota monet suomalaiset eivät tunne. YK:n Talous- ja sosiaalineuvoston ECOSOCin alainen CSW-toimikunta perustettiin vuonna 1946, ja tänä keväänä CSW-kokous keräsi yhteen jo 58. kertaa YK:n jäsenvaltioiden sekä monien kansainvälisten kansalaisjärjestöjen edustajat (ks. Marja Liisa Toivasen CSW-matkaraportti). Viralliseen kokoukseen kansalaisjärjestöjen edustajat pääsevät mukaan ainoastaan jäsenvaltioiden tai ECOSOCin delegaatioissa. Kansalaisjärjestöille on myös varattu mahdollisuus järjestää seminaareja ja muuta oheisohjelmaa virallisen kokousalueen ulkopuolella.
Suomen tulee tehdä YK:lle erillisselvitys naisiin kohdistuvasta väkivallasta
Asiantuntijajäsenistä koostuva CEDAW-komitea järjestää Genevessä YK:n jäsenvaltioille kuulemisia, joissa Suomen virkamiesdelegaatio on ollut selvittämässä CEDAW-sopimuksen toimeenpanon edistämistä säännöllisin väliajoin aina vuodesta 1992 saakka.
Viimeksi CEDAW-komitea kuuli Suomen valtiota CEDAW-sopimuksen toimeenpanosta helmikuussa 2014 ja antoi jatkosuosituksensa noin viikkoa myöhemmin. Kevään 2014 kuuleminen ja suositukset koskevat ajanjaksoa syksystä 2007 syksyyn 2011. Viive johtuu CEDAW-komitean suuresta työmäärästä.
CEDAW-komitean kiinnitti tälläkin kertaa erityistä huomiota naisiin kohdistuvaan väkivaltaan Suomessa ja pyysi Suomelta erillistä lisäselvitystä väkivaltakysymyksestä jo kahden vuoden päästä eli ennen vuoden 2018 seuraavaa virallista kuulemista. CEDAW-komitean Suomea koskevat päätelmät ja suositukset löytyvät täältä: http://formin.finland.fi/public/default.aspx?contentid=67770
Eduskunnan Kansalaisinfossa CEDAW-komitean tuoreimpia suosituksia kiittelivät sekä virkamiehet että kansalaisjärjestöjen edustajat, sillä YK:n tuki antaa lisäpontta molempien osapuolten Suomessa tekemälle nais- ja tasa-arvotyölle. Parisuhdeväkivallan lisäksi keskustelutilaisuudessa mainittiin työelämän ja terveydenhuollon moniperusteinen syrjintä, tyttöjen syömishäiriöt ja translain hidas eteneminen.
Edelleen huomautettiin, että Suomessa olisi syytä miettiä, miten nykyisistä ongelmista päästäisiin käytännön toteutukseen: CEDAW-sopimus on Suomessa vahvistettu jo 28 vuotta sitten ja edelleenkään sitä ei kuitenkaan ole toimeenpantu. Lisäksi todettiin, että EU-maat ja Suomi niiden mukana eivät itsekään täytä niitä tasa-arvokriteerejä, joita ne edellyttävät esimerkiksi kehittyviltä mailta.
Kansalaisjärjestöjen varjoraportti on hyödyksi myös virkamiehistölle
Suomen valtion lisäksi CEDAW-komitealle raportoivat Suomen tilanteesta useat suomalaiset kansalaisjärjestöt, jotka laativat komitealle yhdessä ns. varjoraportin. Viimeisimmän varjoraportin työstäminen aloitettiin vuonna 2012 ja sen tekoon kutsuttiin ne kansalaisjärjestöt, jotka olivat olleet mukana myös aikaisemman raportin (2007) kokoamisessa.
CEDAW-varjoraportti antaa kansalaisjärjestöille mahdollisuuden kertoa oman näkemyksensä valtion virallisen näkemyksen lisäksi tai sen vastapainoksi. Suomessa varjoraportti on antanut myös virkamiehistölle tilaisuuden tuoda julki sellaisia näkemyksiä, joita ei ole voitu Suomen virallisena kantana komitealle esittää. Suomen ulkoasiainministeriön johtamaan CEDAW-delegaatioon on poikkeuksetta kuulunut myös kaksi kansalaisjärjestöjen edustajaa, joten yhteistyötä tehdään yli "rajojen".
Kansalaisjärjestöjen tärkein instrumentti on varjoraportti, mutta kansalaisjärjestöillä on Genevessä mahdollisuus myös viralliseen suulliseen kuulemiseen sekä tunnin mittaiseen lounastapaamiseen komiteajäsenten kanssa. CEDAW-komitean jäsenet ovat hyvin perehtyneitä Suomen tilanteeseen ja esittävät mielellään lisäkysymyksiä esimerkiksi vähemmistöjen vähemmistöistä (mm. maahanmuuttajanaiset) ja niiden asemasta Suomessa.
Naislukutaitoisuutta on lisättävä
Kuten Kansalaisinfon keskustelutilaisuudessa muistutettiin, CEDAW ei ole tasa-arvosopimus, vaan naissopimus. Tämän huomiointi on erityisen tärkeää nykyään, kun naisten aseman edistäminen tuntuu olevan hienoisessa vastatuulessa. Suomessa ja Pohjoismaissa on yleistymässä sukupuolineutraali, valtarakenteet piilottava puhe (”Ei sukupuolella ole nyky-Suomessa enää merkitystä”, ”Miksi lainsäädännössä pitäisi erikseen mainita juuri naiset, kun miehilläkin on ongelmia”, ”Jos puhuttaisiin vain ihmisistä, tasa-arvo toteutuisi nykyistä paremmin.”).
Ilmiö tekee naislukutaitoisuuden lisäämisestä entistä tärkeämpää samalla, kun se osoittaa yhden lisäsyyn siihen, miksi CEDAW-sopimusta ei ole vieläkään toimeenpantu Suomessa. Paradoksaalisesti YK:n naissopimuksen toteuttamista hidastaa Suomessa se, että Suomi mielletään tasa-arvon mallimaaksi, minkä vuoksi tasa-arvotyö ja naisten aseman parantaminen jäävät helposti sivuun niin mediasta kuin päivän poliitikastakin.
Kansalaisinfossa oltiin yhtä mieltä siitä, että CEDAW-sopimus ja naistyö tarvitsisivat lisää medianäkyvyyttä Suomessa, jotta kansainväliset sitoumukset voitaisiin toteuttaa täällä. Sama pätee YK:n vuosituhattavoitteisiin, jotka sisältävät 189 YK:n jäsenmaan vuonna 2000 hyväksymät kahdeksan tavoitetta, jotka tähtäävät köyhyyden puolittamiseen ja parempaan terveyteen, koulutukseen, tasa-arvoon ja ympäristöön vuoteen 2015 mennessä (ks. esimerkiksi: http://www.un.org/millenniumgoals/). Nyt tekeillä ovat jo vuoden 2015 jälkeiset kehitystavoitteet, joista myös SANL antoi 20.3.2014 ulkoasiainministeriölle oman lausuntonsa (http://www.akateemisetnaiset.fi/lausunnot_ja_kannanotot.html).
...samoin poliittista tahtoa
Kansalaisinfossa muistutettiin myös poliittisen tahdon tärkeydestä. Virkamiehet totesivat, että CEDAW-sopimuksen toimeenpano on saatava hallitusohjelmaan, sillä ministeriöissä toteutetaan kulloisenkin hallituksen määrittelemää agendaa.
Poliittisen tahdon lisääminen edellyttää kansalaisjärjestöiltä aktiivista yhteydenpitoa poliitikkoihin ja puolueisiin. Monet kansalaisjärjestöt suosivat yhteydenottoja ministereihin, mutta ne eivät yksin riitä. Lobbaustyö on aloitettava huomattavasti aikaisemmin, jos mielitään saada laaja yhteiskunnallinen ja poliittinen konsensus naisasian tärkeydestä.
Kansalaisinfossa rohkaistiin järjestöjä ottamaan yhteyttä puolueisiin näiden jokakesäisten puoluekokousten alla, sillä puoluekokouksissa työstettävät puolueohjelmat toimivat pohjana myös seuraavan vaalikauden hallitusohjelmalle. Lisäksi järjestöjen tulisi aktivoitua myös varsinaisten hallitusohjelmaneuvottelujen aikana, kun puoluejohdot ovat kokoontuneet Säätytalolle yhteiseen neuvonpitoon. Tätä foorumia liian harva järjestö hyödyntää nykyään.
Yhteiskunnallinen vaikuttamistyö vaatii järjestöiltä aikaa, paneutumista ja lainsäädännön tuntemusta. Siksi kansalaisjärjestöjen olisi hyvä yhdistää voimansa ja hyödyntää toistensa vahvuuksia aina, kun se vain on mahdollista.
Susanna Sulkunen
Asiamies
sanl.fkaf[a]akateemisetnaiset.fi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)