Puheenjohtaja Helena Ranta Kajaanin yhdistyksen vieraana

Kalevalanpäivänä Kajaanin Akateemiset naiset saivat vieraakseen liiton puheenjohtaja Helena Rannan.  Helena aloitti vierailunsa luennoimalla Kajaanin lukion opiskelijoille aiheesta Työni maailman kriisialueilla. ”Lukiolaisia kiinnosti, miten sotarikostutkija jaksaa henkisesti rankkaa työtään”, otsikoi Kainuun Sanomien (1.3.2013) toimittaja Marjukka Väisänen lukiolaisten kiinnostuksen aiheeseen. Lukiolaiset seurasivat keskittyneesti ja tarkkaavaisesti Helenan kertoessa eri puolilla maailmaa (muun muassa Balkanilla, Irakissa, Tshetsheniassa, Perussa, Nepalissa, Boliviassa) ja lukuisissa muissa maissa tekemästään työstä sotarikosten uhrien ja heidän omaistensa parissa. Helena vastasi myös opiskelijoiden esittämiin kysymyksiin rajoitetun aikataulunsa puitteissa – opiskelijoiden kiinnostus harvinaisen vieraan työtä kohtaan herätti runsaasti mielenkiintoa ja kysymyksiä olisi riittänyt pitempäänkin vastattavaksi. Vierailu jatkui kajaanilaisessa paikallisradio Kajauksessa Helenan haastattelulla.

 

SANL:n hallituksen

jäsen Aune Kariluoto, Kajaanin yhdistyksen

taloudenhoitaja Ainomarja Sissala,

SANL:n puheenjohtaja Helena Ranta ja Kajaanin Akateemisten

Naisten pj Helena Aaltonen.

Puheenjohtajamme Helena Ranta sai ensivisiitillä Kajaanin akateemisia naisia tavatessaan kuulla Kajaanin yhdistyksen olevan keskisuuri, aktiivinen noin 60 jäsenen yhdistys, jonka jäsenet kokoontuvat kerran kuukaudessa joko kuuntelemaan eri alojen asiantuntijoiden luentoja tai vierailevat luonnossa esim. sieniretkellä tai paikallisessa teollisuusyrityksessä. Kajaanin yhdistyksen toimintaan liittyy olennaisena osana myös kirjallisuuspiirin toiminta kerran kuukaudessa ajankohtaisten kirjojen parissa. Kirjallisuuspiirin toiminnasta vastaavat yhdistyksemme kirjallisuusalan asiantuntijat. Kajaanilaiset akateemiset naiset ovat myös organisoineet Luetaan yhdessä - lukupiirin, johon on osallistunut aktiivisesti viikoittain maahanmuuttajanaisia.

Puheenjohtaja Helena Ranta Kajaanin

Kalevala -juhlassa

Puheenjohtaja Helena Rannan vierailu Kajaanissa, syntymäkaupungissaan, jatkui Kalevala -juhlan
puhujana Kajaanin kongressi- ja kulttuurikeskuksessa Kaukametsässä. Helenan puheen aiheena oli Naisiin kohdistuva väkivalta. Kalevala -juhlan Kajaanissa ovat perinteisesti järjestäneet Kajaanin Kalevalaiset Naiset sekä Elias Lönnrot -seura. Kajaanin Akateemiset Naiset oli tänä vuonna myös yksi juhlan järjestäjistä.
Lämpimät kiitokset Helenalle kajaanilaisia ilahduttavasta vierailusta.  Tervetuloa toistekin!

Teksti ja kuvat:

Armi Saari
Kajaanin Akateemisten Naisten sihteeri

(Saaren teksti on julkaistu lyhennettynä versiona myös SANL:n Minervassa 2/2013)

Gradupalkinnot Marita Hiipakalle ja Pia Aaltoselle

Tampereen Akateemiset Naiset ry (Tanry) myönsi vuoden 2013 gradupalkinnot diplomi-insinööri Marita Hiipakalle ja yhteiskuntatieteiden maisteri Pia Aaltoselle. Palkinnot jaettiin nyt toisen kerran ja ne ovat arvoltaan 300 euroa. Palkinnon avulla Tanry haluaa kiinnittää huomiota ansiokkaisiin opinnäytetöihin ja kannustaa naisia akateemiseen toimintaan. Palkinnon saajat valitsi työryhmä, johon kuuluivat Stiina Hänninen, Ritva Perttu ja Niina Viitasalo.

Kuluttajien muovijätettä halutaan kierrättää

Marita Hiipakan Tampereen teknillisessä yliopistossa tekemä diplomityö tarkastelee mahdollisuuksia kierrättää muoveja nykyistä enemmän. Muovijätettä tulee sekä muoviteollisuudesta että kuluttajilta. Muoviteollisuuden tuotantojäte kierrätetään nykyisin hyvin tehokkaasti jo tuotantoprosessissa. Sen sijaan kuluttajilta tulevan muovijätteen kierrätys on haasteellista, koska muun muassa muovien likaisuus, useiden muovien sisältyminen samaan jätejakeeseen sekä muovien hajoaminen prosessoinnin ja käyttöiän aikana vaikuttavat kierrätysmuovin ominaisuuksiin niin, että tälle muovijätteelle ei ole löytynyt merkittäviä teollisia hyödyntämiskohteita. Osa kuluttajien tuottamasta muovijätteestä poltetaan nykyisin energiaksi, mutta suurin osa päätyy kaatopaikalle. EU:n jätedirektiivi ohjaa kuitenkin tiukkoihin kierrätystavoitteisiin myös muovien osalta. Tämän vuoksi niiden kierrätystä olisi lisättävä myös Suomessa.

Marita Hiipakan diplomityö osoittaa, että kuluttajilta tulevaa muovijätettä voidaan mekaanisesti muokata uusien tuotteiden raaka-aineeksi, mutta muokkausprosessi on melko kallis. Jotta kierrätys olisi järkevää, tulisi myös löytää uusia tuotesovelluksia, joihin kuluttajamuovista tuotettua kierrätysraaka-ainetta voitaisiin käyttää. Kuluttajilta tulevan muovijätteen kierrättäminen lisäisi huomattavasti muovien materiaalikierrätyksen astetta Suomessa.

Maahanmuuttajat tarvitsevat tukea vanhemmuuteen

Pia Aaltosen Tampereen yliopistossa valmistunut sosiaalipolitiikan pro gradu -tutkielma käsittelee sukupolvien välisiä suhteita maahanmuuttajaperheissä. Hän havaitsi, että maahanmuuttajaperheet suhtautuvat tulevaisuuteen myönteisesti ja ajattelevat, että lapset sopeutuvat uuteen asuinmaahan vanhempiaan paremmin. Samalla he kokevat, että uuden asuinmaan kulttuuri uhkaa perheen yhteisyyttä ja jatkuvuutta. He pyrkivät etsimään kummastakin kulttuurista omalle tilanteelleen parhaimmat piirteet ja suosivat monikulttuurisuutta. Pia Aaltonen kehottaa pohtimaan keinoja, joilla yhteiskunta voisi tukea ensimmäisen polven maahanmuuttajien vanhemmuutta.

Aiheet ajankohtaisia ja tärkeitä

Pia Aaltosen pro gradun valintaa palkintotyöksi työryhmä perusteli aiheen ajankohtaisuudella ja tärkeydellä. Maahanmuuttajaperheiden vanhempien näkemyksiä nuorten sulautumisesta suomalaiseen yhteiskuntaan ja sukupolvien välisistä suhteista on tutkittu vähän. Tutkielman teoriatausta, teoreettiset käsitteet ja analyysi on rakennettu oivallisesti toimivaksi kokonaisuudeksi. Tutkimuksessa muodostettu mallitarina ja vastapuhe sekä suomalainen kulttuuri kesytettävänä vieraana tuovat esille monipuolisesti ja mielenkiintoisella tavalla maahanmuuttajavanhempien näkemyksiä sukupolvien välisistä suhteista ja mahdollisista ristiriidoista. Kokonaisuutena tutkielma on toteutettu erinomaisesti ja sen tulokset ovat kiinnostavia.

Marita Hiipakan diplomityön palkitsemista puolsi se, että se edustaa tieteenalaa, joka ei ole tyypillisesti naisia houkutteleva. Hiipakka on rikkonut rajoja ja toivottavasti kaatanut aitoja hankkiessaan diplomi-insinöörin tutkinnon materiaalitekniikan alalta. Marita Hiipakka on aiemmalta koulutukseltaan filosofian tohtori. Palkintotoimikunnan, mielestä on erityistä, että väitöksen jälkeen häneltä löytyi intoa uuden tieteenalan opiskeluun ja hankkia siitä maisterintutkinto.

Lue lisää:
Marita Hiipakka, Diplomityö Muovien kierrätys, 2012, TTY, Muovi ja elastomeeritekniikka.

Pia Aaltonen, 2012, Tampereen yliopisto, yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö, Vieraan kesyttäminen – Perheen sukupolvien väliset suhteet maahanmuuttajataustaisten vanhempien kertomana.

Teksti Leena Kuupakko
Kuvat Leena Kuupakko ja Hely Raivio

(Kuupakon teksti on julkaistu lyhennettynä myös SANL:n Minerva-jäsenlehdessä 2/2013.)

Helena Frankberg-Lakkala järjesti jälkijuhlat ystävilleen

 

Viisi vuotta sitten Minervassa (n:ot 1 ja 2 /2008) kerrottiin, kuinka terveydenhuollon tohtori Helena Frankberg-Lakkala väitteli toistamiseen, nyt taiteentohtoriksi. Tämän vuoden alussa, tammikuussa hän osallistui taiteentohtoreiden promootioon. Pian tämän jälkeen hän kutsui ystäviään postpromootioon, jälkijuhlaan. Kaksoistohtori juhli samalla 80-vuotispäiväänsä.

 

Helena Frankberg-Lakkala nimeää taustalla olevan työn rakkaimmakseen. ”Usko on valkoinen, toivo vihreä ja rakkaus punainen, siinä on töitteni motto.” Tampereen Akateemisten Naisten edustajina TANRyn monivuotisen jäsenen postpromootiossa olivat puheenjohtaja Eva Hänninen-Salmelin (vas.) ja varapuheenjohtaja Raija Kokko.

Tampereen akateemisiin naisiin lukeutuva Helena Frankberg-Lakkala kiittää erityisesti toisesta tohtorinhatustaan äitiään. ” Äitini oli erinomainen organisoija ja sai meidät töihin. Opimme kehräämään villat langoiksi ja pellavan pellolta kankaaksi. Kaikki tarvittava kudottiin kotona.” Kun tähän lisätään Helena Frankberg-Lakkalan kouluaikaiset mieliaineet piirustus ja käsityöt, ei vuonna 1996 eläköityneen  ja samana vuonna  terveydenhuollon tohtoriksi väitelleen tuorein opinnäyte eli taiteentohtoriksi yltäminen vuonna 2008 enää pääse yllättämään. ”Olen tykännyt opiskelusta ihan mielettömästi!” 

Taideteolliseen korkeakouluun eli nykyisen Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakouluun valmistamaansa väitöstyöhön hän sovelsi tekemällä tutkimista. Hän syventyi suomalaisten 1600-luvun saarnatuolien kuvaohjelmaan ja symboleihin paneutumalla puunveistäjien teoksiin, työtapoihin ja väreihin. Lopulta hän valmisti oman kotikappelin saarnatuoleineen, alttareineen ja penkkeineen. Lisäksi hän teki veistokset, tekstiilit, poppanat ja lasiteokset.

Tammikuun puolivälissä Helena Frankberg-Lakkala tarjosi laajalle ystäväjoukolleen omat postpromootionsa viikko sen jälkeen, kun hän itse osallistui kerran kuudessa vuodessa järjestettävään korkeakoulun promootioon. Toistaiseksi ainoa tamperelainen taiteentohtori ja ainoa naisritari kuvaa Arabianrannan promootiotunnelmaa vapautuneeksi, vaikka seisominen pohjakerroksen kaduilla kysyikin jaksamista. Syksyllä 80 vuotta täyttänyt kaksoistohtori ei osannut jännittää taiteen tohtorin sinisen hatun eikä viitan saamista, oli ”sen verran kokemusta”.

Jälkijuhlaksi kutsumansa postpromootion Helena Frankberg-Lakkala sanoi tosi sattuvasti omistavansa vanhuudelle, tieteelle ja taiteelle. 

Yli puolensataa taideteosta täytti yhden Pikkupalatsin juhlahuoneista. Taidehistorian opintojen lisäksi Helena Frankberg-Lakkalan lukujärjestykseen kuului lukuisia taideopintoja. Ihailtavana olikin sitten reliefejä, patsaita, käsitöitä, lasitöitä, ikoneja, maalauksia, puupiirroksia. ”Usko, toivo ja rakkaus ovat olleet töitteni mottona. Mahdollisen vihan olen lyönyt loimien lomaan.”

Teksti ja kuva: RITVA PERTTU

  

Helena Frankberg-Lakkala:

Terveydenhuoltoalalla 41 vuotta

Ylioppilaaksi 55-vuotiaana 1985

Terveydenhuollon lehtorina, eläkkeelle 1996

Terveydenhuollon tohtoriksi 64- vuotiaana1996, promootio 2000

Taiteentohtoriksi 75-vuotiaana 2008, promootio 2012

Uusia tuulia Sri Lankasta

SLFUW:n hallitus kokoontuu, puheenjohtajana Udula Krishnaratne

Vierailin joulun alla lomamatkallani Sri Lankan Akateemisten Naisten Liiton hallituksen kokouksessa.  Kymmenen vuotta sitten olin Colombossa asuessani käynyt muutaman kerran yhdistyksessä, joka tuntui kovin suljetulta.  Toki olin saanut silloinkin ystävällisen vastaanoton.  Nyt muutos oli valtava. Tontille, josta kymmenen vuotta puhuttiin, oli noussut talo, jossa oli kokoushuone, suurehko sali ja talonmiehen asunto. Rakennusoikeutta on jäljellä ja sen käyttö puhutti hallitusta. Tontti on, mutta ei rahaa rakentaa.  Salia vuokrataan ulkopuolisille ja näin koetetaan saada ylläpitokulut maksettua. Uusi puheenjohtaja Udula Krishnaratne vaikutti todelliselta tarmon pesältä ja sitä ehkä osoitti hänen ammattinsakin. Hammaslääkäritutkinnon lisäksi hän on kenraali! Ymmärsin, että hän toimii armeijan hammaslääkärinä.
 

Hallituksen kokousta edelsi alueen varattomille lapsille järjestetty joulujuhla, jossa minäkin sain ojentaa muutaman lahjan.  Ihailin naisten tarmoa, sillä kaikki sata lahjaa oli saatu lahjoituksina ja varustettu saajansa nimellä.

 

Tänään sain viestin, että he ovat perustaneet uuden paikallisyhdistyksen Moratuwaan. Se ei olekaan ihan tavallinen paikallisyhdistys, vaan kokoaa yhteen naisia, joilla on yhteinen  ongelma. He joko näkevät heikosti tai eivät ollenkaan. Uuden yhdistyksen nimi on  Sri Lanka Visually Handicapped Women  Graduate  Association  (SLVHWG).

Sri Lankan Akat. Naiset joutui tsunamin  vuoksi eroamaan IFUW:sta, mutta nyt he hakevat jäsenyyttä uudelleen taloudellisista ongelmistaan huolimatta.

Meidän paikallisyhdistyksillemme voisi olla kiinnostavaa löytää yhteistyökumppani maapallon toiselta laidalta. Sen ei tarvitse tarkoittaa taloudellisen tuen keräämistä, vaan ideoiden ja ajatusten vaihtoa.  Helppo tapa solmia tällaisia yhteyksiä on IFUW:n ensi kesän konferenssi Istanbulissa. Kun on tavannut henkilökohtaisesti, yhteydenpito sähköpostitse tuntuu aivan toiselta. Ollaan tuttuja ja yhteisellä asialla.

FREDRIKA RUNEBERG O.S. TENGSTRÖM (1807-1879)

Vantaan Akateemiset naiset saivat helmikuun lounaallaan kuulla  jäsenemme Terhi Nallinmaa-Luodon pitämän  tämän mielenkiintoisen esityksen. Ajattelin, että sen paikka on blogissamme kahdesta syystä. Ensinnäkin esityksen sisältö varmaan kiinnostaa monia. Toiseksi tämä ehkä innostaa muitakin paikallisyhdistyksiä kokoontumaan lounaan ja jonkin kiinnostavan teeman merkeissä.

Fredrika Charlotta Tengström syntyi Pietarsaaressa 2.9.1807. Hänen isänsä oli Pietarsaaren tullinhoitaja Kaarle Fredrik Tengström ja äitinsä Anna Margareta Bergbom. Perheessä oli kolme poikaa ja kaksi tytärtä, ja Fredrika oli koko lapsisarjan nuorin. Hänen ollessaan kaksivuotias hänen isänsä nimitettiin Turkuun perustetun hallituskonseljin raha-asiaintoimiston kamreerinvirkaan, ja perhe muutti Turkuun Aurajoen rannalle Luostarinkadun varrelle vanhaan taloon, joka keskiajalla oli kuulunut dominikaaniluostariin. Tänä päivänä sen paikalla on museo nimeltä Aboa vetus et Ars nova.

Fredrikan isä harrasti lukemista ja kirjallisuutta, ja hänen kirjastoonsa kuului mm. runsaasti kirjallisia aikakauslehtiä sekä lähes täydellinen kokoelma sen ajan ruotsalaisten runoilijoiden teoksia. Fredrikan äiti oli nuoruudessaan oleskellut vuoden Tukholmassa sisäoppilaitoksessa ja harrasti jonkin verran runoutta, mutta suuntautui naimisissa ollessaan lähinnä perheensä taloudesta huolehtimiseen, palvelijoiden avulla tietenkin. Säätyläistyttöjä varten oli ainakin suurimmissa kaupungeissa yksityisiä kouluja, joissa heille opetettiin hienoja tapoja, koruompelua ja hiukan ranskaa, mutta vielä Fredrikan äidin nuoruudessa vallinneiden käsitysten mukaan varsinainen kirjatieto oli rouvasväelle suorastaan vahingollista.

Fredrika pantiin jo muutaman vuoden vanhana pikkulastenkouluun oppimaan ompelua ja askartelua. Hänestä kehittyi myöhemmin ilmeisen taitava ompelija, mutta hänen suurin kiinnostuksen kohteensa olivat kirjat ja lukeminen. Hän oppi lukemaan noin viisivuotiaana ja kirjoittamaan vähän myöhemmin kuta kuinkin itsekseen, koska kotiväen mieleen ei ollut tullut opettaa näin pientä lasta lukemaan. Hänen täytettyään 7 vuotta hänet otettiin pois pienten lasten koulusta, ja hän sai alkaa opiskella kotona 10 vuotta vanhemman veljensä johdolla. Ensimmäisen vuoden lukuohjelmaan kuuluivat raamatunhistoria ja saksan kielioppi, ja sen jälkeen veli pani hänet kääntämään saksalaista lukemistoa ohjaamatta häntä enää mitenkään muuten kuin tarkastamalla aikaansaadut käännökset.

Vapaahetkinään Fredrika luki kaikkea mahdollista almanakasta ja keittokirjasta kielioppien esipuheisiin ja isänsä kirjoihin, joiden sisällöstä hän ei pikkutyttönä kylläkään paljoa ymmärtänyt. Fredrikan vanhemmat pitivät kyllä lukemista tärkeänä osana tyttöjen kasvatusta, mutta äiti oli huolissaan siitä, että hän käytti niin paljon aikaansa lukemiseen, ettei oppisi kunnolla ompelemaan. Isä katsoi kuitenkin, että tytön piti saada lukea ja että hän oppisi ompelemaan myöhemminkin. Lukutaitoaan hän käytti paitsi omaksi huvikseen myös lukemalla ääneen romaaneja äidilleen ja siskolleen, kun nämä istuivat ompelemassa. Sekin oli osoitus perheen tietystä vapaamielisyydestä, sillä esimerkiksi Raahen lähellä asuneet suunnilleen samanikäiset serkkutytöt, joiden perheessä Fredrika vietti 13-vuotiaana yhden vuoden, eivät saaneet lukea romaaneja.

Fredrikan isän vanhempi veli oli Turun piispa Jakob Tengström, josta 1817 tuli koko Suomen arkkipiispa ja joka kuului Turun johtaviin kulttuurihenkilöihin. Veljesten perheet seurustelivat ahkerasti keskenään, ja piispantalon hienostuneessa ja sivistyneessä ilmapiirissä Fredrika sai paljon tulevalle kehitykselleen tärkeitä vaikutteita. Opittuaan kirjoittamaan Fredrika alkoi kokeilla runojen kirjoittamista, mitä ei sinänsä paheksuttu, koska herrasväen tapoihin kuului sepittää pieniä tilapäärunoja kaikkiin perhejuhliin ja erityisesti joulupaketteihin. Noin 10-vuotiaana hän kirjoitti ensimmäisen suorasanaisen satunsa, joka itse asiassa oli vertauskuvallinen satiiri tyttöjen ja poikien erilaisesta asemasta. Oppiakseen puhumaan ja kirjoittamaan ranskaa hän kävi vähän aikaa koulua erään rouva Johnsonin luona, ja 17-vuotiaana hän sai omasta pyynnöstään käydä vajaan vuoden rouva Anna Salmbergin koulua, jossa hän oppi vielä englantiakin, opettajansa äidinkieltä. Monipuolisen kielitaitonsa avulla hän pystyi lukemaan eurooppalaista kirjallisuutta, jota siihen aikaan hallitsivat uusromanttiset virtaukset. Koulunkäynnin lyhyyteen vaikutti ehkä se, että hänen isänsä kuoli 1824.

Vuonna 1826 Fredrika tutustui arkkipiispan talossa pikkuserkkuunsa Johan Ludvig Runebergiin, joka opiskeli Turun akatemiassa, ja pani merkille älykkäältä vaikuttavan sukulaispojan. Seuraavana kesänä nuoret tapasivat Paraisten pappilassa, jossa arkkipiispa vietti kesiään ja jonne hän kutsui monet sukulaisensakin. Kesän lopussa Fredrika ja hänen äitinsä palasivat Turkuun, jonne myös Runeberg saapui jatkaakseen opintojaan. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, kun tuli pääsi irti iltayöllä 4.9. Aninkaisten puolella Aurajokea, levisi lopulta lentävien kekäleiden mukana joen ylikin ja poltti suurimman osan kaupunkia. Fredrika ja hänen äitinsä sekä kotiapulainen onnistuivat pelastamaan tulipalosta hiukan irtaimistoaan, mutta talo ja sen mukana Fredrikan omat kirjalliset tuotteet paloivat. Fredrikan äiti vuokrasi heidän asunnokseen pienen talon Paraisilta, jossa perhe vietti talven. Fredrika alkoi kirjoittaa sekä runoja että suorasanaisia kertomuksia purkaakseen tulipalon aiheuttamaa ahdistustaan, mutta pian hänen oli ruvettava ansaitsemaan rahaa hankkiakseen itselleen vaatteita ja muuta tarpeellista Turun palossa tuhoutuneiden tilalle. Hän hankki tuloja tekemillään tekokukilla, vesivärimaalauksilla, hiuskoruilla ja muilla koriste-esineillä, mutta niiden myynnin täytyi tapahtua kaikessa hiljaisuudessa, sillä kaikenlaista ansiotyötä ja omien tuotteidensa kaupittelua pidettiin sopimattomana säätyläistytölle. Lisäksi hän ompeli omat vaatteensa ja kolmen veljensä alusvaatteet.

Arkkipiispan talo Turussa oli pelastunut tulipalosta, mutta koko kaupunki oli muuten niin kurjassa kunnossa, että arkkipiispa perheineen vietti koko seuraavan talven Paraisten pappilassa. Sinne asettui myös Johan Ludvig Runeberg, joka hankki opiskelurahoja toimimalla arkkipiispan lastenlasten kotiopettajana. Pappilassa Runeberg tapasi uudestaan Fredrikan, ja kevääseen mennessä heidän suhteensa oli syventynyt kahden rakastuneen nuoren seurusteluksi. Syksyllä 1828 Fredrikan äiti muutti tyttärensä ja kotiapulaisen kanssa Helsinkiin, jossa hänen vanhempi tyttärensä ja vävynsä asuivat, ja sinne muutti myös Johan Ludvig Runeberg jatkamaan opintojaan, sillä Turun akatemia oli palon jälkeen siirretty Helsinkiin. Seuraavana vuonna Fredrika ja Runeberg menivät kihloihin ja kahden vuoden kuluttua naimisiin, kun Runeberg oli saanut viran yliopiston konsistorin amanuenssina. Säätyläispiireihin jo 1700-luvulla levinneen tavan mukaan Fredrika alkoi käyttää miehensä sukunimeä.

Nuorenparin ensimmäinen koti perustettiin Kruunuhakaan kahden huoneen asuntoon, johon käytetyt huonekalut haalittiin sieltä täältä ja kunnostettiin omin voimin. Fredrika ei juurikaan osannut laittaa ruokaa, koska hänen äitinsä kotiapulainen oli huolehtinut siitä, mutta kun perheen ensimmäinen palvelijatar oli varsin taitamaton maalaistyttö, Fredrika joutui päinvastoin opastamaan häntä keittiössä ja totesi pian, että kun on ensin saanut oppia ajattelemaan, voi myös pian oppia keittämään ruokaa.

Fredrikalle Helsingin-vuosien parasta antia oli Kruunuhaassa asuvien nuorten yliopistomiesten kodeissa vuosina 1830-37 kokoontunut epämuodollinen Lauantaiseura, jonka istuntoihin miesten lisäksi osallistui myös heidän naispuolisia sukulaisiaan, mm. Fredrika. Naiset seurustelivat usein vain keskenään ja miehet keskenään, mutta usein oltiin myös yhdessä, ja vilkkaat ja älyllisesti kiinnostavat keskustelut koskivat kaikkia mahdollisia aihepiirejä, joskin naisten odotettiin useimmiten vain kuuntelevan ja harvemmin osallistuvan niihin. Kirjallisuudella oli niissä tärkeä asema, aloite Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamiseksi lähti tästä piiristä, ja 1832 perustettiin kahdesti viikossa ilmestynyt sanomalehti Helsingfors Morgonblad, jota Runeberg toimitti Fredrikan avustuksella. Muiden sanomalehtien tapaan siinä julkaistiin myös ulkomaisista aikakauslehdistä lainattuja kirjoituksia tai niiden lyhennelmiä, joista monet olivat Fredrikan valitsemia ja kääntämiä, ja lisäksi Fredrika kirjoitti siihen pieniä kertomuksia, pakinoita ja runoja palstantäytteiksi. Fredrika ei koskaan pannut nimeään kirjoitelmiensa alle, mutta Runeberg arvosti hänen panostaan ja yhteistyötä vaimonsa kanssa.

Pariskunnan ensimmäinen lapsi ja ainoa tytär syntyi Helsingissä 1832, mutta kuoli jo puolitoistavuotiaana punatautiin. Kaksi enimmäistä poikaa syntyivät 1835 ja 1836. Runebergin isä oli kuollut jo 1828, ja kun hänen oli oman perheen elättämisen lisäksi avustettava myös äitiään ja nuorempia sisariaan, eivät tulot tahtoneet riittää, vaikka hän myös opetti Helsingin yksityislyseossa. Runeberg haki sen vuoksi kreikan kielen apulaisprofessorin virkaa 1833, mutta kun hän ei saanut sitä, hän lopulta haki ja sai latinan ja ruotsin kirjallisuuden lehtorinviran Porvoon lukiosta. Perhe muutti 1837 Porvooseen, josta sille muodostui pysyvä kotikaupunki. Siellä syntyi vielä viisi poikaa, joista yksi kuoli kolmevuotiaana.

Raskaudet olivat hankalia, ja synnytykset pelottivat Fredrikaa arvattavasti siksi, että mahdollisuus kuolla synnytykseen oli varteenotettava tosiasia. Käytännön taloudenhoidosta hänelle  muodostui vähitellen suuri työtaakka, sillä hänellä oli vain kaksi palvelijaa, joten hänen oli kaiken muun ohella ommeltava ainakin osa suuren perheensä vaatteista itse. Lisätyötä teetti hänen ja varsinkin hänen miehensä suuri vieraanvaraisuus, sillä helsinkiläiset sukulaiset ja ystävät oli majoitettava heidän tullessaan kylään ja paikalliset vieraat kestittävä. Kaikki tämäkin tietysti maksoi, ja lisäksi kasvava perhe asui ensimmäiset 15 vuotta huonokuntoisissa taloissa, joissa kaikki sairastelivat talvisin vuoron perään kylmyyden, kosteuden ja ilmeisesti homeongelmien vuoksi. Lisämurheena oli Runebergin tunnettu taipumus rakastua milloin keneenkin nuoreen tyttöön, vaikka mikään näistä suhteista ei ilmeisesti muodostunut intiimiksi; aviottoman lapsen aiheuttama julkisen skandaalin riski olisi ollut liian suuri. Fredrikan tapana oli työstää surujaan kirjoittamalla, ja ”Satu vihasta” syntyi epäilemättä näissä merkeissä.

Fredrika oli seurusteluajoista asti tajunnut, että Runebergistä oli kehittymässä suuri ja nerokas runoilija, jonka työtä hän tahtoi tukea sekä keskustelemalla hänen aikaansaannoksistaan että vapauttamalla hänen aikaansa kirjoittamiseen, mistä johtui, että hän otti hoitaakseen kaikki mahdolliset käytännön asiat ja jopa kuuden poikansa kasvatuksen ja näiden lukujen ohjaamisen. Suuren neron rinnalla seisominen toisaalta sai hänet aliarvioimaan omia kirjallisia kykyjään, mihin vaikutti myös yleisen mielipiteen henkinen painostus: naisen ei pitänyt tuhlata aikaansa kirjoittamiseen, vaan keskittyä perheensä ja taloutensa hoitoon, koska kaikki naisten kirjoittama oli enimmäkseen pelkkää roskaa. Fredrika, jonka teki suunnattomasti mieli kirjoittaa, tunsi syyllisyyttä tehdessään sitä hyvin vähäisinä vapaahetkinään ja poltti lisäksi monia kirjoitelmiaan. Siitä teki onneksi lopun hänen miehensä, joka kerran sattui paikalle hänen heittäessään jonkin tekstinsä takkaan ja kysyi, aikoiko Fredrika tehdä henkisen itsemurhan. Silloin, kun Fredrika rohkeni näyttää hänelle runojaan tai novellejaan, Runeberg kehui niitä ja sanoi, että ne pitäisi julkaista, mikä tietenkin ilahdutti ja rohkaisi itseluottamuksen puutetta potevaa vaimoa. Itseluottamuksen puute aiheutui osaltaan myös siitä tietoisuudesta, että hänen yleissivistyksensä oli jäänyt kovin hataraksi, kun perusteellisen kirjatiedon hankkiminen hänen nuoruudessaan oli ollut naisilta kiellettyä.

Oma kokemus naissivistyksen puutteesta ja tarpeellisuudesta sekä havainnot kaupungilla kuljeskelevista kerjäävistä lapsilaumoista olivat osasyynä siihen, että Fredrika vuonna 1846 perusti Porvooseen rouvasväenyhdistyksen, joka J.V. Snellmanin antamien herätteiden pohjalta perusti ruotsinkielisen koulun paikkakunnan köyhille tytöille. Siihen ilmoittautui 53 oppilasta heti alkamisvuonna 1847. Opetusohjelmaan kuuluivat kristinoppi, sisä- ja ulkoluku, kaunokirjoitus, laskento, ompelu, kehruu, sukankutominen ja kankaankudonta sekä vähän myöhemmin maantieto. Varattomimmille tytöille järjestettiin ruoka- ja vaateapua, ja isommat tytöt saivat asua ja työskennellä kotiapulaisina perheissä, joiden rouvat opettivat heille kotitaloustaitoja. Koulussa opetti sekä vapaaehtoisia että palkattuja opettajia, ja vähitellen sieltä lähti koulunkäyneitä oppilaita lähiseudulle vastaavanlaisten koulujen opettajiksi. Vuonna 1851 Porvooseen perustettiin tämän esimerkin innoittamana köyhien pokien koulu, ja 1873 kaupunki otti tyttökoulun haltuunsa.

J.V. Snellmanilla oli osuutensa myös siihen, että Fredrika taas alkoi kirjoittaa, sillä kun hän lähetti pieniä kirjoitelmiaan ankarana arvostelijana pitämänsä Snellmanin luettaviksi, tämä ihastui niihin ja alkoi julkaista niitä Litteraturbladissa 1850-luvulla nimellä ”Teckningar och drömmar” eli ”Piirroksia ja unelmia”. Tästä rohkaistuneena Fredrika julkaisi 1858 jo 15 vuotta aikaisemmin kirjoittamansa historiallisen romaanin ”Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä”, joka sai hyvät arvostelut, ja 1862 toisen historiallisen romaanin ”Sigrid Liljeholm”, jonka vastaanotto ei ollut lainkaan yhtä suopea. Edellisenä vuonna oli ilmestynyt kokoelma ”Teckningar och drömmar”, johon oli lisätty mm. kirjoitus ”Facetter av kvinnans liv” eli ”Särmäkuvia naisen elämästä” Siinä Fredrika arvostelee oman aikansa naisen aseman epäkohtia tavalla, jonka vuoksi häntä on pidetty naisasian uranuurtajana. Kaikkien kärkevimmät mielipiteensä hän ilmeisesti jätti kokonaan julkaisematta.

Vähän ennen joulua 1863 Runeberg sai aivohalvauksen, joka teki hänestä invalidin loppuiäksi. Liikuntakyky palautui vähitellen osittain, puhekyky samoin, mutta kirjoittamisesta ei enää tullut mitään, ja lukeminenkin onnistui vasta monen vuoden kuluttua. Ensimmäiset 10 vuotta Fredrika vietti lukemalla potilaalle ääneen aamusta iltaan, kunnes hänen omat silmänsä rasittuivat niin, että lääkäri kielsi häneltä lukemisen pitkäksi aikaa. Runeberg kuoli 1877, ja seuraavan vuoden Fredrika vietti järjestämällä hänen vielä julkaisemattomia käsikirjoituksiaan painokuntoon ja muutti niiden ilmestyttyä lastensa lähelle Helsinkiin, jossa hän kuoli 1879.

FM Terhi Nallinmaa-Luoto 5.2.2013 (Vantaan Akateemisten Naisten lounaskokouksessa pidetty esitelmä)

 
Lähteet:

Karin Allardt Ekelund: Fredrika Runeberg. Suom. Helmer Winter ja E.A. Saarimaa. Porvoo 1945

Anneli Mäkelä-Alitalo: Porvoon kaupungin historia 3:1: 1809-1878. Porvoo 2000

Fredrika Runeberg: Kynäni tarina. Muistiinpanoja Runebergista. Suom. Tyyni Tuulio. Porvoo 1984

Tyyni Tuulio: Fredrikan Suomi. Esseitä viime vuosisadan naisista. Porvoo 1979

Hivutuksella hyvä tulee?

Korkeakoulutuksen maksullisuus on jälleen ajankohtainen keskustelunaihe maassamme tuoreen lakialoitteen myötä. 119 kansanedustajaa on allekirjoittanut lakialoitteen lukukausimaksuista EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tuleville opiskelijoille. Siinä korostetaan, että korkeakoulun maksuttomuus suomalaisille opiskelijoille on mahdollisuuksien tasa-arvoon perustuva lähtökohta, josta on pidettävä kiinni. Tämä mahdollisuuksien tasa-arvo onkin näköjään riippuvainen opiskelijan kansallisuudesta ja vieläpä varattu ainoastaan suomalaisille.

Kesällä 2009 hyväksytty yliopistolaki mahdollisti lukukausimaksujen perimisen EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevilta korkeakouluopiskelijoilta, ja maksuja onkin kokeiltu useissa yliopistoissa sen jälkeen, myös Turun yliopistossa. Tämä lakialoite siis on väistämätön seuraus yliopistolain hyväksymisestä.

Kokeilusta on tähän mennessä koitunut enemmän kuluja kuin hyötyjä. Maksujen ongelmana pidetään yliopistoissa mm. asiakkaiden vähäistä määrää sekä sitä, miten vaikeaa maksuja on perustella asiakkaille. Vähäisimpänä ongelmana ei pidetä käynnissä olevaa kilpailutilannetta ilmaisten koulutusten kanssa.

Allekirjoittaneiden kansanedustajien mielestä ongelmana on, että suuri osa englanninkielisen tutkinnon Suomessa suorittaneista ulkomaalaisista opiskelijoista työllistyy Suomen ulkopuolelle ja että valtion tarjoaman ilmaisen korkeakoulutuksen hyöty valuu muualle. On totta, että kyseessä on suuri ongelma, mutta se ei ratkea maksuilla. Itse asiassa maksujen tarjoaminen vastaukseksi ulkomaisten opiskelijoiden työllistymisongelmaan on mielestäni heikkotasoinen ja läpinäkyvä yritys häivyttää lukukausimaksujen todellinen funktio; maksuttoman korkeakoulutuksen purkaminen.

Jokuhan voisi väittää, että maksuttoman korkeakoulutuksen pitkä perinne katkesi Suomessa yliopistolain myötä. Esimerkiksi minä. Olisikin kokonaan toisen postauksen aihe pohtia, miksi yliopistolaki ja sen mukanaan tuoma korkeakoulutuksen maksullisuus hyväksyttiin niin vähin äänin maassamme, puhumattakaan siitä, miksi asiakkuuspuhe ja hyötynäkökulmakeskeisyys ovat löytäneet tiensä yliopistoihin.

Euroopan opiskelijoiden kattojärjestö ESU julkisti jo 4.12. viime vuonna kannanoton, jossa toteaa EUn ulkopuolelta tulevien opiskelijoiden lukukausimaksujen olevan uhka korkeakoulutuksen kansainvälistymiselle, jota Suomen hallitus on jo vuosia voimakkaasti tukenut. Tältä pohjalta on hyvinkin erikoista, miten lakialoitteen puuhamiehet kertovat lukukausimaksujen vahvistavan suomalaista koulutusvientiä. Vielä oudommalta kuulostaa aloitteen perustelu opetusalan työllisyysnäkymien parantamisella.

Matti Vanhanen totesi keväällä 2009, miten EU- ja ETA- maiden ulkopuolisten opiskelijoiden lukukausimaksut todistaisivat suomalaisen korkeakoulutuksen kansainvälisen kilpailukyvyn. Hyvin erikoinen väite, joka siis on osoittautunut perättömäksi; Kuten SYLin ja SAMOKin 7.1. tänä vuonna julkaisema yhteinen kannanotto asiasta kertoo, "lukuvuonna 2011-2012 Suomessa opiskeli ainoastaan 12 maksavaa opiskelijaa."

Suomalaisten opiskelijajärjestöjen kannanotossa peräänkuulutetaan, aivan oikein, todellisia toimia ulkomaisten opiskelijoiden integroitumisen parantamiseksi. Koko lukukausimaksukeskustelu kertoo minusta siitä, miten käynnissä on väsytystaistelu, jonka päämääränä on lukukausimaksujen kaikenkattavuus; lopullinen kuolinisku suomalaisen maksuttoman korkeakoulutuksen perinteelle. Nyt meidän perinteen puolustajien on vain jaksettava taistella.

Niin, mikä sitten on minun intressini tässä? Vuonna 2009 meitä oli joukko opiskelijoita eri puolilla Suomea, jotka emme hyväksyneet yliopistolakia, emmekä varsinkaan tapaa, jolla sitä ajettiin yliopistoihin. Omaehtoiselle toiminnalle koettiin tarvetta, kun ilmeni, etteivät ylioppilaskunnat puolustaneet jäsenistönsä etuja riittävällä tarmolla.

Järjestimme yliopistolla keskustelutilaisuuksia ja tarpeen vaatiessa myös mielenilmauksia. Näin tapahtui myös Turun yliopistolla, itse järjestin Opiskelijatoiminnan Turun yhteyshenkilönä yliopistolakia käsittelevän seminaarin ja myös mielenilmauksen samanaikaisesti muiden yliopistokaupunkien kanssa. Saimme mielenilmaukseen puhumaan myös yliopistoprofessorin, jonka ansiosta tilaisuudesta tuli välittömästi vakavastiotettava myös median silmin.

Toimin tuolloin opiskelijoiden ja yliopiston henkilökunnan yhteyshenkilönä; sain mm. tehtäväkseni levittää medialle oikeustieteellisten tiedekuntien dekaanien yliopistolakia kritisoivan kannanoton, joka sitten lopulta julkaistiinkin; vaatimattomasti Turun Sanomien sisäsivuilla pienenä juttuna. Tämä on tyypillinen esimerkki median otteesta aiheeseen.

Kirjoitin aiheesta myös Tutkijaliiton kirjaan Yhteinen Yliopisto.

http://www.tutkijaliitto.fi/index.php?page=shop.product_details&flypage=shop.flypage&product_id=155&option=com_virtuemart&Itemid=26

Eva-Liisa Raekallio