Miten järjestöharrastus voi auttaa työllistymisessä?

Suomen Akateemisten Naisten Liitto tuo yhteen eri-ikäiset Suomessa asuvat koulutetut naiset, jotka haluavat viihtyä, verkostoitua ja vaikuttaa positiivisesti korkeakoulutuksen ja työelämän tasa-arvoon. Vastavalmistuneille jo opintojen aikaan harrastuksissa kerrytetty osaaminen ja monialainen verkosto ovat kultaakin arvokkaampia.

Tässä ylisukupolvisesta jäsentoiminnastamme nousseita hyötyjä:

Uudet ajatukset - Oletko kyllästynyt vatuloimaan työllistymistäsi yksin? Ryhmässä kokemuksia vaihtamalla ideoita löytyy aivan uudella tavalla. 

Uudet kontaktit - Mietityttääkö alanvalinta tai -vaihto? Haluaisitko tietoa jostain tietystä ammatista, josta sinulla ei ole vielä kokemusta? Haluaisitko kuulla kokemuksia mainosbrosyyrien sijasta suoraan heiltä, jotka työskentelevät tuossa ammatissa? Akateemisissa Naisissa on ammattilaisia useilta eri aloilta ja eri elämänvaiheesta. Tule tutustumaan meihin!

Uudet taidot - Haluaisitko monipuolistaa ansioluetteloasi? Luottamustehtävissä voit kartuttaa mm. johtamis-, organisoimis-, ongelmanratkomis-, viestintä- ja taloustaitoja, joita myös työnantajat arvostavat. Harrastuksesi voi olla paljon enemmän kuin vain yksi lisäviiva CV:ssä!

Uudet työllistymismahdollisuudet - Eivätkö avoimet hakemukset nappaa? Tarvitsisitko kontakteja unelmien työpaikkaasi? Akateemisissa Naisissa voit auttaa organisoimaan omalle paikallisyhdistyksellesi esimerkiksi yritysvierailun, jossa voit kerätä tietoja organisaatiosta työpaikkana samalla, kun tulet itse tutuksi ko. yritykselle. Yritysvierailun jälkeen tehty hakemus on paremmin räätälöity ja vaikeampi ohittaa.

Etänäkin onnistuu - Voit myös luoda kontakteja unelmatyöpaikkaasi haastattelemalla ko. organisaation edustajaa Liiton jäsenlehteen tai blogiin vaikkapa työelämän tasa-arvokysymyksistä. Edelleen voit tuoda omaa ammatillista osaamistasi esille Liiton blogissa sekä koulutus- ja tasa-arvopolitiikkaan kohdistuvassa vaikuttamistyössämme.

Mitä sinä lisäisit tähän listaan?

Susanna Sulkunen

sanl.fkaf(a)akateemisetnaiset.fi

SOTE on paljon enemmän kuin lääkäriin pääsy

Hyvinvointialueelle kannattaa valita päättäjiä, jotka ovat valmiita uudistamaan vanhoja tapoja toimia. Uudessa sotessa on kyettävä parempaan kuin turvaamaan lääkäriin pääsy, minkä pitäisi olla itsestäänselvyys.

Jotta sotesta tulisi parempi kuin ennen, niin meidän on pystyttävä tunnistamaan ne ihmiset, jotka tarvitsevat paljon sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja. Useiden tutkimusten mukaan 10 % sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaista aiheuttaa noin 80 % kustannuksista. Nämä ihmiset pitäisi löytää ja taata heille yhden luukun periaate ja katkeamaton hoitoketju.

Tarvitsemme omalääkärimallin, jossa lääkärin tukena on moniammatillinen tiimi – lääkäri ei nimittäin aina ole oikea ammattilainen ratkaisemaan ongelmia. Esimerkiksi selkäsairauksista vain noin 10 %:iin löydetään selkeä lääketieteellinen syy. Varsinkin tuki- ja liikuntaelinsairauksissa potilas saa usein paremman hoidon fysioterapeutilta, osteopaatilta ja joltakin muulta ihmiskehon tuntijalta kuin lääkäriltä.

Meidän tulee satsata entistä enemmän terveyden ja hyvinvoinnin ylläpitämiseen. Ihmisiä täytyy auttaa pitämään huolta itsestään ja kannustaa terveellisiin elintapoihin. Se on pidemmän päälle ainoa tapa estää sairaanhoitokustannusten nousu. Mielenterveys- ja päihdeongelmiin sekä elämänhallinnan ongelmiin on saatava ajoissa apua.

Soteuudistuksen paras aika on juuri nyt. Kaksi koronavuotta ovat opettaneet potilaat käyttämään digitaalisia palveluja, jopa vaatimaan niitä. Moniin ”helppoihin” sairauksiin, kuten silmä- tai korvatulehduksiin saa kokemuksenikin mukaan hyvän avun verkkolääkärin vastaanotolla. on oiva mahdollisuus tehdä asiat paremmin kuin ennen.

Terveys on kalleinta, mitä meillä on. Soteuudistus on oiva mahdollisuus tehdä asiat paremmin kuin ennen.

Ulla Kaukola

Teksti on julkaistu alunperin osoitteessa: http://www.ullakaukola.fi/sote-on-paljon-enemman-kuin-laakariin-paasy/

Hyvinvointialueille tarvitaan sote-osaamisen kehittämiskeskukset

Suomessa on ajauduttu hyvin pirstaleiseen sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmään. Järjestelmän yhtenäistäminen on yksi keskeinen tavoite käynnissä olevassa sote-uudistuksessa. Tähän pyritään yhdistämällä sosiaalitoimen, terveyspalveluiden ja pelastustoimen erilliset hallinnot yhdeksi hallintokokonaisuudeksi hyvinvointialueittain. 

Nämä hallinnolliset uudistukset ovat hyvä alku, mutta ne eivät yksistään riitä uudistamaan käytännön asiakas- ja potilastyötä. Nykykäytännöt aiheuttavat tehottomuutta ja kaoottisuutta eivätkä ne mahdollista pitkäjänteisten asiakas- ja hoitosuhteiden muodostumista. Tämä rasittaa ja turhauttaa sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijöitä, samoin palvelujen käyttäjiä. Tilanne on kärjistymässä ja osittain tullutkin siihen pisteeseen, että osaavaa henkilökuntaa siirtyy muualle töihin tai vaihtaa kokonaan alaa eikä uutta henkilökuntaa ole riittävästi saatavissa tilalle. 

Uudet hyvinvointialueet joutuvatkin ensi töikseen suuren haasteen eteen siinä, miten luovat maineensa työnantajina ja työpaikkoina varmistaakseen työvoiman saannin ja pysyvyyden. Jotta henkilökunta saadaan pysymään työssään, tarvitaan sekä strategisia päätöksiä että toiminnallisia suunnitelmia vahvistamaan hyvinvointialueen vetovoimaa.

Tilanteen korjaaminen edellyttää aivan uudenlaisen osallistavan johtamiskulttuurin omaksumista sekä uusia keinoja henkilöstöjohtamiseen ja töiden organisointiin, jotta henkilöstö kokisi työnsä merkitykselliseksi. Henkilöstöpulaa ei pystytä ratkaisemaan pelkästään ulkomaisella työvoimalla, vaan tarvitaan toimintakulttuurin muutos. Tärkeää olisi rakentaa sellaista sisäistä osaamisen kehittämistä, jossa jokainen voisi hyödyntää erityisosaamistaan omassa työssään asiakkaiden ja potilaiden hyväksi sekä kouluttaa ja perehdyttää muuta osaston/toimipaikan/yhteistyötahon henkilöstöä.

Esitämme, että uusille hyvinvointialueille aletaan valmistella sisäisiä sote-osaamisen kehittämiskeskuksia, jotka koordinoivat henkilöstölähtöisesti sisäistä osaamisen ja toimintakäytäntöjen kehittämistä.  Vastaavaa ekosysteemin kehittämistyötä on tehty mm. Keski-Uudenmaan hyvinvointialueella (Keusote).  Tärkeää on ulottaa jatkuva osaamisen kehittämistyö helpolla tavalla koko henkilöstöön sekä mahdollistaa moniammatillinen oppiminen. Tähän soveltuvat mm. verkko-oppimisalustat, joiden tuottamista voisi koordinoida usean hyvinvointialueen yhteistyönä tai yhteistyönä yliopistojen ja korkeakoulujen kanssa tai valtakunnallisesti terveydenhuollon tietojärjestelmien kautta.  

Kannatamme kaikkia toimenpiteitä, joilla turvataan osaavan henkilöstön saanti ja pysyvyys ja joilla voidaan samalla lisätä työhyvinvointia ja työssäjaksamista.  Näillä toimilla voidaan myös vähentää painetta ulkoisten palvelujen käyttöön, koska riskinä on niiden hinnan merkittävä nouseminen tulevina vuosina.  Satsaus henkilöstöön on siten monella tapaa kannattava investointi. 

Marja Airaksinen
Professori, Helsingin yliopisto
Sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen
Aluevaaliehdokas (Kesk. sit.) Vantaa

Kirsi Kanerva-Poranen
Hallintotieteiden maisteri
Palveluyksikön johtaja
Aluevaaliehdokas (Vihr.), Kerava

Aluevaalit ovat myös tasa-arvovaalit

Kuntavaalit nostivat naisten osuuden kuntapäättäjistä 40,2 prosenttiin, mutta vielä on kirittävää, että miehiä ja naisia olisi päättäjinä yhtä paljon.

Historian ensimmäiset aluevaalit pidetään 23.1.2022, kuukauden päästä – siis aivan pian. Mistä vaaleissa on kyse? Hyvinvointialueille siirtyy vastuu sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen järjestämisestä. Aluevaaleissa valitaan hyvinvointialueiden ylimmät päättäjät. 

Päättäjät päättävät, missä lähin terveyskeskuksesi sijaitsee, mitä palveluita on tarjolla, kun soitat saadaksesi apua vaivaasi, mitä apua saat, jos sinä, lapsesi tai ikääntyvä sukulaisesi tarvitsette tukea vaikeaan tilanteeseen, mihin pääset suojaan, jos kohtaat väkivaltaa lähisuhteessa, ja kuinka pian apu tulee paikalle, jos sattuu tulipalo tai liikenneonnettomuus. Hyvinvointialueilla käytetään noin puolet maksamistamme veroista. Valtuutamme vaalissa ehdokkaita isoon vastuuseen. 

Mikä tekee aluevaaleista myös tasa-arvovaalit?

Kainuun hyvinvointialueesta tulee työnantaja koko sote- ja pelastustoimen henkilökunnalle. Sote-alalla työskentelevistä 87 % on naisia – osa pienipalkkaisia ja nyt koronatilanteen takia erityisen kuormittuneita. Alueella päätetään heidän palkoistaan ja työoloistaan sekä oikeudesta osallistua työn suunnitteluun. 

Pelastusalakin on sukupuolittunut, mutta toiseen suuntaan – 88 % työntekijöistä on miehiä. Alalla on tullut esiin monia tasa-arvopuutteita: varusteet ja työtilat eivät sovellu naisille ja häirintä on yleistä. Sukupuolisilmälaseja tarvitaan päätöksentekoon molemmissa tilanteissa. 

Naiset käyttävät leijonaosan julkisen sektorin palveluista. Tarvitaan feminististä näkökulmaa varmistamaan, että kaikenlaiset ihmiset elämäntilanteesta, iästä, vammaisuudesta, kielestä, ihonväristä, seksuaali- tai sukupuolivähemmistötaustasta, perhemuodosta tai asuinpaikasta riippumatta saavat niitä palveluita, joita he tarvitsevat. Tämä onnistuu, kun monenlaisista taustoista tulevat naiset tuovat oman käytännöllisen näkökulmansa päätöksentekoon.

Kainuun hyvinvointialueen suunnitelmia ja sääntöjä valmistellaan nyt. On kriittistä, että tasa-arvo ja yhdenvertaisuus saadaan mukaan strategisiin tavoitteisiin ja tarkempiin suunnitelmiin alusta alkaen ja että budjetoinnissa huomioidaan oikeudenmukaisesti sukupuolten eri tavalla käyttämät palvelut. Ensimmäisen aluevaltuuston päätöksillä on vaikutusta pitkälle tulevaan. 

Me naiset ja useimmat miehet haluamme, että valituksi tulee vähintään puolet naisia.

Kainuun Keskustanaisten vaalitavoitteissa painotamme elämäntilanteeseen sopivien palvelujen järjestämisen ja sukupuolen huomioon ottavan johtamisen lisäksi sitä, että lähisuhdeväkivallalle on laitettava toppi ja sitä kohdanneille on järjestettävä kokonaisvaltaista tukea. Hyvät ihmissuhteet lapsen kasvuympäristössä on paras tuki terveen itsetunnon ja luottamuksen kehittymiselle ja mielen terveydelle.

Aluevaaleissa päätetään, toteutuvatko nämä tavoitteet. Siksi sinua tarvitaan aktivoimaan äänestäjiä ja tietenkin äänestämään. Vaalipäivä on sunnuntai 23.1., ja ennakkoäänestys 12.–18.1.2022. 

Helena Aaltonen

Hallintotieteiden maisteri, eläkkeellä, aluevaaliehdokas (Kesk. nro 293)

Akateemiset Naiset verkostojen rakentajina: Ph.D. Karmela Bélinki

Toimittaja ja Ph.D. Karmela Bélinki (s. 1947) toimi Suomen Akateemisten Naisten Liitto - Finlands Kvinnliga Akademikers Förbund ry:n puheenjohtajana vuosina 1989- 1991. Kautta edelsi lähes vuosikymmenen aktiivinen hallitusjäsenyys Liitossa. Karmela Bélinki toi Liitossa laajojen verkostojensa ansiosta eri alojen johtavat naiset yhteen ja järjesti useita yhteiskunnallisesti merkittäviä seminaareja. Liiton kunniapuheenjohtajaksi hänet kutsuttiin vuonna 2018, ja siinä tehtävässä hän on osallistunut aktiivisesti Liiton tulevan satavuotisjuhlavuoden (2022) suunnitteluun. Hänellä jos kenellä on perspektiiviä Akateemisten Naisten viime vuosikymmenten toimintaan. Haastattelu toteutettiin sähköpostitse.

1. Milloin ja miksi lähdit mukaan Akateemisten Naisten toimintaan?

Liityin n. 1980 kun Kvinnliga Akademiker i Helsingfors rf:n puheenjohtaja Annlis Österholm pyysi minua asettumaan ehdolle Suomen Akateemisten Naisten Liiton sihteeriksi hänen jälkeensä. Suostuin ja hiukan myöhemmin ajankohtaiseksi tuli valinta ruotsinkieliseksi varapuheenjohtajaksi, jota hoidin vuoteen 1989, jolloin minut valittiin Liiton puheenjohtajaksi.

Liittyessäni Akateemisiin Naisiin olin hyvin nuoresta toiminut sukupuolten tasa-arvon puolesta mm. erilaisissa järjestöissä ja Helsingin kaupunginvaltuustossa, jossa olin hyvässä seurassa mm. tulevan tasavallan presidentti Tarja Halosen, silloisen ministerin ja tulevan presidentin puolison Tellervo Koiviston ja kansanedustaja Jutta Zilliacuksen kanssa. 1970-luku oli yhteiskunnallisen liikehtimisen aikaa ja monet sen ajan osallistujista olivat tulevien vuosikymmenien johtavia kansalaisia.

Olin toiminut 1970-luvulla myös ns. uuden feministiliikkeen parissa Pohjoismaissa, Englannissa ja Yhdysvalloissa. Tämän liikkeen lähtöpiiri oli sangen akateeminen ja ylempään keskiluokkaan pitäytyvä. Pidin sitä mielenkiintoisena, mutta kovin vieraana Suomen oloihin ja minua arvelutti sen naisvaltaisuuteen (vrt. tasavertaisuuteen) pyrkivä arvomaailma. Olin tullessani Liittoon kirjoittanut kaksi tähän arvomaailmaan liittyvää kriittistä kirjaa, joiden lähtökohta oli tutkiva ja vertaileva. Olin leipätyöni ohessa Huvudstadbladetin vakinaisena avustajana ja esiinnyin ahkerasti televisiossa ja erilaisissa lehdissä sekä kirjoittajana että haastateltavana. Vuodesta 1979 olin Yleisradion suomenkielisen Radio 1:n palveluksessa.

Olin aktiivinen erilaisissa naisten ja muissa järjestöissä, olin ollut mm. osakunta-aktiivi ja Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan valtuuskunnassa ja hallituksessa. Olin myös oman seurakuntani eli Helsingin juutalaisen seurakunnan valtuuskunnassa ja hallintoneuvostossa, toisin sanoen suuna ja päänä eri puolilla.

2. Miksi hait Liiton puheenjohtajaksi kaudelle 1989-1991?

Näin Liitolla edellytyksiä yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi, mitä ryhdyin ajamaan heti hallituskauteni alussa. Koko 1980-luvun järjestin Liitossa kevätseminaareja, joiden aiheet olivat eettisesti, kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti ajankohtaisia. Ammattini ja muun toimintani ansiosta minulla oli laajat suhteet, joita hyödynsin kutsumalla seminaarien esiintyjiksi maan johtavia naisia mitä erilaisimmilta aloilta. Seminaarit keräsivät niin paljon yleisöä, että joskus piti avata Tekniska Föreningenin juhlasalin ovet ja jopa ulko-ovet, jotta kaikki mahtuisivat.

Kun Liiton minua edeltävän puheenjohtajan aika päättyi, minut pyydettiin ehdokkaaksi ja olin puheenjohtajana yhden kauden 1989-91 eli kolme vuotta. Suostuin puheenjohtajaksi, koska halusin päättää aktiivisimman kauteni Liitossa nousevien tähtien valossa eikä laskevien.

Kauteni jälkeen toimin vielä akateemisten naisten kansainvälisen liiton eri tehtävissä.

3. Mikä oli sinulle Liiton puheenjohtajuudessa kiinnostavinta? Entä haastavinta?

Kauteni oli sangen haasteellinen. Pidin tärkeänä, että paikallisyhdistykset saisivat läheisemmät suhteet Liittoon ja tein ahkerasti esitelmämatkoja eri puolille maata. Ne olivat itselleni hyvin antoisia ja minua ihastutti tapaamieni yhdistysten jäsenten ja itseni yhteinen kieli, joka perustui akateemiseen opiskelutaustaamme. Ehkä juuri tämä Liiton puheenjohtajan aloitteellisuus vaikutti osaltaan Liiton jäsenmäärän huomattavaan lisäykseen.

Haasteellinen oli myös ensimmäisen puheenjohtajavuoteni aikana järjestetty Liiton emännöimä akateemisten naisten kansainvälisen liiton kokous Espoon Otaniemessä vuonna 1989. Se onnistui sangen hyvin kiitos hyvien järjestelyjen, joka oli Liiton hyvän yhteishengen ja taitavuuden ansiota.

Järjestelyillä oli oma komiteansa, jota johti seuraajani puheenjohtajana, nykyinen Liiton kunniajäsen Sirkka-Liisa Hollmén mitä kunniakkaimmin.

Pidin Liiton kaksikielisyyttä tärkeänä ja pyrin pitämään yleiset kokoukset molemmilla kielillä sekä antamaan mahdollisuuden kommentoida myös ruotsiksi. Pidin kaikki yleisten kokousten puheeni molemmilla kielillä.

Kiinnostavinta puheenjohtajuudessa omana aikanani oli liitossa näkemäni mahdollisuudet jäsenten yhteiskunnalliseen osallistumiseen ja vaikuttamiseen. Kansainvälinen osallistuminen ja yhteyksien ja suhteiden syventäminen oli toinen kiinnostava mahdollisuus. Päämäärät olivat hyvin haasteellisia.

4. Miten näet Akateemisten Naisten ja Liiton toiminnan nyt?

Aika on muuttunut, eikä tämän hetken tilanne suosi vapaaehtoisuutta edellyttävää yhteisöllisyyttä. Tilanne oli jo vallalla ennen koronaa. Useimmilla vapailla yhdistyksillä on sama ongelma, niin kansallisilla kuin kansainvälisilläkin. Tilanteesta voidaan filosofoida ja psykologisoida, mutta oikea avain on kadoksissa.

Tärkeänä pidän Liiton tulevaisuuden kannalta, että Liiton puheenjohtajalla on aikaisempaa kokemusta Liitosta ja sen jäsenyhdistyksistä, että hän on innostava ja jäsenistöä ja hallituksien jäsenten pyrkimyksiä tukeva, että häneen voi samaistua myös ihmisenä. Hänen pitää olla ulospäin kääntyvä ekstrovertti, aloitteellinen ja päätöksellinen. 

Teksti: Karmela Bélinki ja Susanna Sulkunen

Arkistojen aarteet -blogisarjassamme ovat aikaisemmin ilmestyneet:

• Akateemiset Naiset jatkuvan oppimisen puolestapuhujina: Dosentti Ritva-Liisa Karvetti (1929–2016)
• Akateemiset Naiset ikääntyvien naisten asialla: Professori Eeva Jalavisto (1909 - 1966)
• Akateemiset Naiset vertaistuen tarjoajina: Professori ja ministeri Inkeri Anttila (1916–2013)
• Akateemiset Naiset kansainvälisyyden ja YK-yhteistyön airueina: Maisteri Alli Wiherheimo (1895–1978)
• Akateemiset Naiset yliopistokoulutuksen lasikattojen särkijöinä: Professori Laimi Leidenius (1877–1938)
• Akateemiset Naiset - 100 vuotta ystävyyttä, sivistystä ja tasa-arvoa

Akateemiset Naiset jatkuvan oppimisen puolestapuhujina: Dosentti Ritva-Liisa Karvetti (1929–2016)

Akateemisten Naisten kansallinen ja kansainvälinen toiminta on paljosta velkaa dosentti Ritva-Liisa Karvetille, joka toimi Suomen Akateemisten Naisten Liiton puheenjohtajana vuosina 1974–1977 ja Akateemisten Naisten Kansainvälisen Liiton puheenjohtajana vuosina 1986–1989. Kaiken kaikkiaan Ritva-Liisa Karvetti hoiti lähes kaksi vuosikymmentä erilaisia Akateemisten Naisten kansainvälisiä tehtäviä. Kiitokseksi ansiokkaasta työstään hänet kutsuttiin kansallisen liiton kunniapuheenjohtajaksi vuonna 1997 ja tuossa tehtävässä hän palveli Akateemisia Naisia aina viimeisiin päiviinsä saakka.

Virkistävää vaikuttamistyötä

Kun Ritva-Liisa Karvetti aloitti työnsä Liiton puheenjohtajana vuonna 1974, hän kirjoitti jäsenlehti Minervaan paikallisyhdistysten miellyttävään yhdessäoloon perustuvasta, omalle jäsenkunnalle suunnatusta toimintamallista. Hän katsoi tällaisen toiminnan täysin oikeutetuksi, mutta rohkaisi paikallisyhdistyksiä laajentamaan oman piirinsä myös ulkopuoliseen yhteiskuntaan. Hän uskoi, että Akateemiset Naiset voisivat hyödyttää yhteiskuntaa aktiivisuudellaan ja toisaalta saada itse virikkeitä ja uutta sisältöä toimintaansa. 

Liiton tunnuslause ”Viihdy, verkostoidu ja vaikuta” henkilöityi hyvin Ritva-Liisa Karvetissa: hän osallistui mielellään sekä yhdistysten kulttuuritapahtumiin että maailmanjärjestön konferensseihin. Lisäksi hän otti mielellään vastuuta yhteisten asioiden ajamisesta ja innosti yhdistyssisariaan vaikuttamistyöhön.

Järjestötyössä kehittyy ja oppii uutta

Ritva-Liisa Karvetti osoitti omalla esimerkillään, että järjestötyössä saattoi sekä hyödyntää että kehittää omia taitojaan. Kansainvälisen liiton puheenjohtajuuden jättäessään hän muisteli omaa esiintymisjännitystään, josta oli kärsinyt ensimmäisissä kansainvälisissä kokouksissaan. Sinnikäs ja rohkea hakeutuminen suurten yleisöjen eteen auttoi häntä lopulta sietämään omaa jännitystään hyvin.

Suomen Akateemisten Naisten Liiton puheenjohtajana Karvetti katsoi, että kansallisen liiton tuli tukea ja kouluttaa paikallisyhdistysten luottamushenkilöitä ja hänen puheenjohtajakaudellaan Liitto tarjosi paikallisyhdistyksille muun muassa kokoustekniikan koulutusta. 

Karvetista oli tärkeää huolehtia, että paikallishallituksissa oli monenlaista osaamista ja että yhdessä tekemisen ilot ja vastuut jakaantuivat niissä tasaisesti. Näin kukaan ei kuormittunut liikaa eikä yhdistys kaatunut siihen, jos hallituksesta jäikin joku sivuun elämäntilanteensa muututtua.

Vastuumme maailmasta

Ritva-Liisa Karvetin puheenjohtajakaudella alettiin myös tiedottaa aikaisempaa enemmän Akateemisten Naisten kansainvälisestä toiminnasta. Hän pyrki innostamaan yhdistysten jäseniä ottamaan aktiivisesti vastuuta yhteiskunnan asioista omassa kotimaassa ja koko maailmassa. Hän toivoi useassa yhteydessä, että Akateemiset Naiset eivät vaikenisi, sillä koulutetuilla naisilla oli ”suoraselkäisyyttä ja objektiivisuutta”. Karvetti painotti myös naisjärjestöjen yhteistyön merkitystä. 

Karvetti teki paljon työtä, jotta Liitosta muodostuisi vahva yhteiskunnallinen vaikuttaja.  Keinoina olivat erilaiset koulutukset, vuosikokousesitelmät ja Minervassa julkaistut kirjoitukset. 

Projekti -77 ja Suomalaisia vaikuttajanaisia

Ritva-Liisa Karvetti otti myös kotimaassa käyttöön maailmanjärjestön suosimat vuositeemat. Vuonna 1976 vuositeemana oli Koulutetun naisen vastuu ja vuonna 1977 Akateeminen Nainen vaikuttajana. Uusia yhteistyökumppaneita löytyi mm. Akavasta ja STTK:sta. Akateemisten Naisten Projekti -77 johti yhteistyöhön Yleisradion kanssa ja projektin aloitteesta ja suunnittelun pohjalta Yle lähetti syksyllä 1977 ohjelmasarjan ”Nainen tänään”. Projektiin osallistui 13 paikallisyhdistystä ja niiden toiminta sai runsaasti tilaa paikallisissa sanomalehdissä. Samalla yhteistyö muiden naisjärjestöjen kanssa virisi ja vahvistui. Jokainen paikallisyhdistys lahjoitti oman paikkakuntansa kirjastolle Helsingin paikallisyhdistyksen 50-vuotisjuhlavuonnaan julkaiseman kirjan Suomalaisia vaikuttajanaisia (WSOY 1977). Teoksessa kerrottiin 21 suomalaisen vaikuttajanaisen tarina, joiden toivottiin kannustavan muita naisia rohkeisiin uravalintoihin.

Tutkimustyö ja kansainvälisyys innoittavat 

Ensimmäisen puheenjohtajakautensa päätteeksi Ritva-Liisa Karvetti ilmoitti, ettei enää jatkaisi puheenjohtajana. Hän halusi valmistella väitöskirjaansa. Karvetti väitteli vuonna 1979 maa- ja metsätaloustieteiden tohtoriksi tutkimuksella Ravitsemusneuvonnan vaikutus sydäninfarktipotilaiden ruoankäyttöön ja ravinnonsaantiin. Myös kansainväliset tehtävät veivät yhä enemmän Karvetin aikaa. Hänet oli valittu kansainvälisen liiton kulttuuriasiain komitean puheenjohtajaksi ja pian hän aloitti myös kansainvälisen liiton varapuheenjohtajana. 

Vuonna 1989 Suomen maajärjestö sai tilaisuuden emännöidä Akateemisten Naisten maailmankonferenssin jo toisen kerran historiansa aikana. Edellisestä Helsingissä pidetystä konferenssista oli kulunut 30 vuotta. Konferenssi oli myös hieno päätös Ritva-Liisa Karvetin kolmivuotiselle toimikaudelle IFUW:n puheenjohtajana. Espoon Dipolissa järjestettyyn konferenssiin osallistui noin tuhat naista ja heidän runsas sata seuralaistaan joka puolelta maailmaa, 45 maasta. 

Perintö elää Liiton tulevaisuustyössä

Läksiäiskirjeessään maailmanjärjestön jäsenille Ritva-Liisa Karvetti kiitti järjestötyön eteen tuomista haasteista ja muistutti, ettei yliopistotutkinto taannut enää samanlaista menestystä kuin ennen. Sen lisäksi tarvittiin jatkuvaa valmiutta kehittää omaa osaamista. Sama päti myös järjestötoimintaan. Tarvittiin yhteistyötä ja uusia ideoita pitämään järjestö edelleen relevanttina. Tämä Ritva-Liisa Karvetin aatteellinen perintö elää edelleen muun muassa Liiton tulevaisuustyössä. Voit tutustua siihen Akateemisten Naisten seuraavilla Torstaikahveilla, jotka järjestetään 25.11.2021 klo 18.00 – 19.00 Zoomissa. Tervetuloa mukaan!

Susanna Sulkunen
Suomen Akateemisten Naisten Liiton toimitusjohtaja
sanl.fkaf(a)akateemisetnaiset.fi

Lähteet:

Hoskola, Helena 1997: Osaavat osallistujat: SANL-FKAF 1922 - 1997. Helsinki: Suomen Akateemisten Naisten Liitto.

Pohls, Maritta 2013: Korkeasti koulutetut naiset: Suomen Akateemisten Naisten Liiton historia. Helsinki: SKS

Arkistojen aarteet -blogisarjassamme ovat aikaisemmin ilmestyneet:

• Akateemiset Naiset ikääntyvien naisten asialla: Professori Eeva Jalavisto (1909 - 1966)
• Akateemiset Naiset vertaistuen tarjoajina: Professori ja ministeri Inkeri Anttila (1916–2013)
• Akateemiset Naiset kansainvälisyyden ja YK-yhteistyön airueina: Maisteri Alli Wiherheimo (1895–1978)
• Akateemiset Naiset yliopistokoulutuksen lasikattojen särkijöinä: Professori Laimi Leidenius (1877–1938)
• Akateemiset Naiset - 100 vuotta ystävyyttä, sivistystä ja tasa-arvoa

Biofiktiota Aino ja Alvar Aallosta

Jari Järvelä on paneutunut arkkitehti Aino Marsio-Aallon elämään ja työskentelyyn romaanissaan aino a. Kirjan lopussa hän valottaa sitä, kuinka alkoi perehtyä kuuluisan miehen rinnalla sivuun jääneen Aino Aallon elämään ja halusi antaa Ainolle puheenvuoron: miltä tuntuu olla nainen, jonka elämäntyön arvostusta kuvaa lehdessä julkaistu uutinen 50-vuotispäivistä. Sen mukaan Aino oli auttanut miestään useissa suunnittelutöissä ja lisäksi harrastanut erilaisten kodinesineiden ja -tekstiilien suunnittelua.

Tulos on ristiriitainen. Järvelä on kyllä oikeassa. Aino Aalto teki valtavan elämäntyön. Hän oli täysin pätevä ammatissaan ja ajan tapojen mukaan hänen työskentelyään aliarvioitiin. Arkkitehtitoimisto Alvar Aallossa Aino oli järki ja käytännöllisyys, kun huippuunsa arvostettu Alvar oli epäkäytännöllinen tuuliviiri.

Alkuun kuuntelin kirjaa elämäkertana ja ihmettelin katkeruutta, joka Ainon puheista kumpuaa. Romaanin alussa Aino puhuu haudastaan ja toteaa, että parasta mitä hän on tehnyt, oli kuolla. Jatkossa, kun hän kertoo elämästään ja kirjoittaa ajatuksiaan ”Käpyvihkoonsa” (kirjailijan mielikuvitusta), kummastutti jatkuva Alvarin nälviminen ja piikittely. Voiko ihminen elää 26 vuotta miehen rinnalla ja työtoverina, jos halveksii tätä?

Sitten törmäsin käsitteeseen biofiktio, joka tarkoittaa sitä, että oikean ihmisen elämää suurelta osin kuvitellaan, kirjailija voi käsitellä sen tapahtumia miten haluaa ja laittaa ihmiset käyttäytymään ja puhumaan kuten haluaa. Se hieman helpotti ja jatkoin kuuntelua rennommin, kun historialliset virheet eivät enää niin  häirinneet. Kirja oli kiinnostava ja hauskakin.

Biofiktio ei sinänsä ole mikään uusi asia. Jo 1930-luvulla Helvi Hämäläinen aiheutti myrskyn romaanillaan Säädyllinen murhenäytelmä, jonka päähenkilöt olivat hyvin aikalaistensa tunnistettavissa, mutta jonka tapahtumat loukkasivat heitä syvästi. Sama ongelma tulee aino a:n kohdalla. Järvelä sanoo, että monissa kirjan tapahtumissa on tosipohjaa ja hän on kuullut tarinoita Alvar Aallosta haastatellessaan tämän tunteneita ihmisiä. Silti kuuntelijana välillä suorastaan inhotti. Lukija/kuuntelija ei todellakaan tiedä, mikä on faktaa, mikä fiktiota, ja oli niin tai näin, joitakin juttuja pidän suorastaan loukkaavina. Suuri arkkitehti on tässä romaanissa pudotettu jalustaltaan ja pudottajana – oikeastaan murskaajana – on hänen pitkäaikainen puolisonsa, joka katkerana tilittää tunteitaan. Samaan aikaan on Aaltojen lapsenlapsi julkaissut kirjan pariskunnan kirjeiden pohjalta ja todennut, että Aino ja Alvar rakastivat toisiaan, Alvar arvosti Ainon työtä ja halusi nostaa tämän ansiot omiensa rinnalle. Vaikka kuinka tuntisin itseni oikeaksi kukkahattutädiksi, en täysin ymmärrä biofiktion sanomaa. Suurmiestä saa toki arvostella, mutta hyvän maun voisi silti säilyttää ja tehdä selvemmin eroa oikean ja keksityn välille.

Marketta Holopainen

Lappeenrannan Akateemiset Naiset ry.