Akateemiset Naiset verkostojen rakentajina: Ph.D. Karmela Bélinki

Toimittaja ja Ph.D. Karmela Bélinki (s. 1947) toimi Suomen Akateemisten Naisten Liitto - Finlands Kvinnliga Akademikers Förbund ry:n puheenjohtajana vuosina 1989- 1991. Kautta edelsi lähes vuosikymmenen aktiivinen hallitusjäsenyys Liitossa. Karmela Bélinki toi Liitossa laajojen verkostojensa ansiosta eri alojen johtavat naiset yhteen ja järjesti useita yhteiskunnallisesti merkittäviä seminaareja. Liiton kunniapuheenjohtajaksi hänet kutsuttiin vuonna 2018, ja siinä tehtävässä hän on osallistunut aktiivisesti Liiton tulevan satavuotisjuhlavuoden (2022) suunnitteluun. Hänellä jos kenellä on perspektiiviä Akateemisten Naisten viime vuosikymmenten toimintaan. Haastattelu toteutettiin sähköpostitse.

1. Milloin ja miksi lähdit mukaan Akateemisten Naisten toimintaan?

Liityin n. 1980 kun Kvinnliga Akademiker i Helsingfors rf:n puheenjohtaja Annlis Österholm pyysi minua asettumaan ehdolle Suomen Akateemisten Naisten Liiton sihteeriksi hänen jälkeensä. Suostuin ja hiukan myöhemmin ajankohtaiseksi tuli valinta ruotsinkieliseksi varapuheenjohtajaksi, jota hoidin vuoteen 1989, jolloin minut valittiin Liiton puheenjohtajaksi.

Liittyessäni Akateemisiin Naisiin olin hyvin nuoresta toiminut sukupuolten tasa-arvon puolesta mm. erilaisissa järjestöissä ja Helsingin kaupunginvaltuustossa, jossa olin hyvässä seurassa mm. tulevan tasavallan presidentti Tarja Halosen, silloisen ministerin ja tulevan presidentin puolison Tellervo Koiviston ja kansanedustaja Jutta Zilliacuksen kanssa. 1970-luku oli yhteiskunnallisen liikehtimisen aikaa ja monet sen ajan osallistujista olivat tulevien vuosikymmenien johtavia kansalaisia.

Olin toiminut 1970-luvulla myös ns. uuden feministiliikkeen parissa Pohjoismaissa, Englannissa ja Yhdysvalloissa. Tämän liikkeen lähtöpiiri oli sangen akateeminen ja ylempään keskiluokkaan pitäytyvä. Pidin sitä mielenkiintoisena, mutta kovin vieraana Suomen oloihin ja minua arvelutti sen naisvaltaisuuteen (vrt. tasavertaisuuteen) pyrkivä arvomaailma. Olin tullessani Liittoon kirjoittanut kaksi tähän arvomaailmaan liittyvää kriittistä kirjaa, joiden lähtökohta oli tutkiva ja vertaileva. Olin leipätyöni ohessa Huvudstadbladetin vakinaisena avustajana ja esiinnyin ahkerasti televisiossa ja erilaisissa lehdissä sekä kirjoittajana että haastateltavana. Vuodesta 1979 olin Yleisradion suomenkielisen Radio 1:n palveluksessa.

Olin aktiivinen erilaisissa naisten ja muissa järjestöissä, olin ollut mm. osakunta-aktiivi ja Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan valtuuskunnassa ja hallituksessa. Olin myös oman seurakuntani eli Helsingin juutalaisen seurakunnan valtuuskunnassa ja hallintoneuvostossa, toisin sanoen suuna ja päänä eri puolilla.

2. Miksi hait Liiton puheenjohtajaksi kaudelle 1989-1991?

Näin Liitolla edellytyksiä yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi, mitä ryhdyin ajamaan heti hallituskauteni alussa. Koko 1980-luvun järjestin Liitossa kevätseminaareja, joiden aiheet olivat eettisesti, kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti ajankohtaisia. Ammattini ja muun toimintani ansiosta minulla oli laajat suhteet, joita hyödynsin kutsumalla seminaarien esiintyjiksi maan johtavia naisia mitä erilaisimmilta aloilta. Seminaarit keräsivät niin paljon yleisöä, että joskus piti avata Tekniska Föreningenin juhlasalin ovet ja jopa ulko-ovet, jotta kaikki mahtuisivat.

Kun Liiton minua edeltävän puheenjohtajan aika päättyi, minut pyydettiin ehdokkaaksi ja olin puheenjohtajana yhden kauden 1989-91 eli kolme vuotta. Suostuin puheenjohtajaksi, koska halusin päättää aktiivisimman kauteni Liitossa nousevien tähtien valossa eikä laskevien.

Kauteni jälkeen toimin vielä akateemisten naisten kansainvälisen liiton eri tehtävissä.

3. Mikä oli sinulle Liiton puheenjohtajuudessa kiinnostavinta? Entä haastavinta?

Kauteni oli sangen haasteellinen. Pidin tärkeänä, että paikallisyhdistykset saisivat läheisemmät suhteet Liittoon ja tein ahkerasti esitelmämatkoja eri puolille maata. Ne olivat itselleni hyvin antoisia ja minua ihastutti tapaamieni yhdistysten jäsenten ja itseni yhteinen kieli, joka perustui akateemiseen opiskelutaustaamme. Ehkä juuri tämä Liiton puheenjohtajan aloitteellisuus vaikutti osaltaan Liiton jäsenmäärän huomattavaan lisäykseen.

Haasteellinen oli myös ensimmäisen puheenjohtajavuoteni aikana järjestetty Liiton emännöimä akateemisten naisten kansainvälisen liiton kokous Espoon Otaniemessä vuonna 1989. Se onnistui sangen hyvin kiitos hyvien järjestelyjen, joka oli Liiton hyvän yhteishengen ja taitavuuden ansiota.

Järjestelyillä oli oma komiteansa, jota johti seuraajani puheenjohtajana, nykyinen Liiton kunniajäsen Sirkka-Liisa Hollmén mitä kunniakkaimmin.

Pidin Liiton kaksikielisyyttä tärkeänä ja pyrin pitämään yleiset kokoukset molemmilla kielillä sekä antamaan mahdollisuuden kommentoida myös ruotsiksi. Pidin kaikki yleisten kokousten puheeni molemmilla kielillä.

Kiinnostavinta puheenjohtajuudessa omana aikanani oli liitossa näkemäni mahdollisuudet jäsenten yhteiskunnalliseen osallistumiseen ja vaikuttamiseen. Kansainvälinen osallistuminen ja yhteyksien ja suhteiden syventäminen oli toinen kiinnostava mahdollisuus. Päämäärät olivat hyvin haasteellisia.

4. Miten näet Akateemisten Naisten ja Liiton toiminnan nyt?

Aika on muuttunut, eikä tämän hetken tilanne suosi vapaaehtoisuutta edellyttävää yhteisöllisyyttä. Tilanne oli jo vallalla ennen koronaa. Useimmilla vapailla yhdistyksillä on sama ongelma, niin kansallisilla kuin kansainvälisilläkin. Tilanteesta voidaan filosofoida ja psykologisoida, mutta oikea avain on kadoksissa.

Tärkeänä pidän Liiton tulevaisuuden kannalta, että Liiton puheenjohtajalla on aikaisempaa kokemusta Liitosta ja sen jäsenyhdistyksistä, että hän on innostava ja jäsenistöä ja hallituksien jäsenten pyrkimyksiä tukeva, että häneen voi samaistua myös ihmisenä. Hänen pitää olla ulospäin kääntyvä ekstrovertti, aloitteellinen ja päätöksellinen. 

Teksti: Karmela Bélinki ja Susanna Sulkunen

Arkistojen aarteet -blogisarjassamme ovat aikaisemmin ilmestyneet:

• Akateemiset Naiset jatkuvan oppimisen puolestapuhujina: Dosentti Ritva-Liisa Karvetti (1929–2016)
• Akateemiset Naiset ikääntyvien naisten asialla: Professori Eeva Jalavisto (1909 - 1966)
• Akateemiset Naiset vertaistuen tarjoajina: Professori ja ministeri Inkeri Anttila (1916–2013)
• Akateemiset Naiset kansainvälisyyden ja YK-yhteistyön airueina: Maisteri Alli Wiherheimo (1895–1978)
• Akateemiset Naiset yliopistokoulutuksen lasikattojen särkijöinä: Professori Laimi Leidenius (1877–1938)
• Akateemiset Naiset - 100 vuotta ystävyyttä, sivistystä ja tasa-arvoa

Akateemiset Naiset jatkuvan oppimisen puolestapuhujina: Dosentti Ritva-Liisa Karvetti (1929–2016)

Akateemisten Naisten kansallinen ja kansainvälinen toiminta on paljosta velkaa dosentti Ritva-Liisa Karvetille, joka toimi Suomen Akateemisten Naisten Liiton puheenjohtajana vuosina 1974–1977 ja Akateemisten Naisten Kansainvälisen Liiton puheenjohtajana vuosina 1986–1989. Kaiken kaikkiaan Ritva-Liisa Karvetti hoiti lähes kaksi vuosikymmentä erilaisia Akateemisten Naisten kansainvälisiä tehtäviä. Kiitokseksi ansiokkaasta työstään hänet kutsuttiin kansallisen liiton kunniapuheenjohtajaksi vuonna 1997 ja tuossa tehtävässä hän palveli Akateemisia Naisia aina viimeisiin päiviinsä saakka.

Virkistävää vaikuttamistyötä

Kun Ritva-Liisa Karvetti aloitti työnsä Liiton puheenjohtajana vuonna 1974, hän kirjoitti jäsenlehti Minervaan paikallisyhdistysten miellyttävään yhdessäoloon perustuvasta, omalle jäsenkunnalle suunnatusta toimintamallista. Hän katsoi tällaisen toiminnan täysin oikeutetuksi, mutta rohkaisi paikallisyhdistyksiä laajentamaan oman piirinsä myös ulkopuoliseen yhteiskuntaan. Hän uskoi, että Akateemiset Naiset voisivat hyödyttää yhteiskuntaa aktiivisuudellaan ja toisaalta saada itse virikkeitä ja uutta sisältöä toimintaansa. 

Liiton tunnuslause ”Viihdy, verkostoidu ja vaikuta” henkilöityi hyvin Ritva-Liisa Karvetissa: hän osallistui mielellään sekä yhdistysten kulttuuritapahtumiin että maailmanjärjestön konferensseihin. Lisäksi hän otti mielellään vastuuta yhteisten asioiden ajamisesta ja innosti yhdistyssisariaan vaikuttamistyöhön.

Järjestötyössä kehittyy ja oppii uutta

Ritva-Liisa Karvetti osoitti omalla esimerkillään, että järjestötyössä saattoi sekä hyödyntää että kehittää omia taitojaan. Kansainvälisen liiton puheenjohtajuuden jättäessään hän muisteli omaa esiintymisjännitystään, josta oli kärsinyt ensimmäisissä kansainvälisissä kokouksissaan. Sinnikäs ja rohkea hakeutuminen suurten yleisöjen eteen auttoi häntä lopulta sietämään omaa jännitystään hyvin.

Suomen Akateemisten Naisten Liiton puheenjohtajana Karvetti katsoi, että kansallisen liiton tuli tukea ja kouluttaa paikallisyhdistysten luottamushenkilöitä ja hänen puheenjohtajakaudellaan Liitto tarjosi paikallisyhdistyksille muun muassa kokoustekniikan koulutusta. 

Karvetista oli tärkeää huolehtia, että paikallishallituksissa oli monenlaista osaamista ja että yhdessä tekemisen ilot ja vastuut jakaantuivat niissä tasaisesti. Näin kukaan ei kuormittunut liikaa eikä yhdistys kaatunut siihen, jos hallituksesta jäikin joku sivuun elämäntilanteensa muututtua.

Vastuumme maailmasta

Ritva-Liisa Karvetin puheenjohtajakaudella alettiin myös tiedottaa aikaisempaa enemmän Akateemisten Naisten kansainvälisestä toiminnasta. Hän pyrki innostamaan yhdistysten jäseniä ottamaan aktiivisesti vastuuta yhteiskunnan asioista omassa kotimaassa ja koko maailmassa. Hän toivoi useassa yhteydessä, että Akateemiset Naiset eivät vaikenisi, sillä koulutetuilla naisilla oli ”suoraselkäisyyttä ja objektiivisuutta”. Karvetti painotti myös naisjärjestöjen yhteistyön merkitystä. 

Karvetti teki paljon työtä, jotta Liitosta muodostuisi vahva yhteiskunnallinen vaikuttaja.  Keinoina olivat erilaiset koulutukset, vuosikokousesitelmät ja Minervassa julkaistut kirjoitukset. 

Projekti -77 ja Suomalaisia vaikuttajanaisia

Ritva-Liisa Karvetti otti myös kotimaassa käyttöön maailmanjärjestön suosimat vuositeemat. Vuonna 1976 vuositeemana oli Koulutetun naisen vastuu ja vuonna 1977 Akateeminen Nainen vaikuttajana. Uusia yhteistyökumppaneita löytyi mm. Akavasta ja STTK:sta. Akateemisten Naisten Projekti -77 johti yhteistyöhön Yleisradion kanssa ja projektin aloitteesta ja suunnittelun pohjalta Yle lähetti syksyllä 1977 ohjelmasarjan ”Nainen tänään”. Projektiin osallistui 13 paikallisyhdistystä ja niiden toiminta sai runsaasti tilaa paikallisissa sanomalehdissä. Samalla yhteistyö muiden naisjärjestöjen kanssa virisi ja vahvistui. Jokainen paikallisyhdistys lahjoitti oman paikkakuntansa kirjastolle Helsingin paikallisyhdistyksen 50-vuotisjuhlavuonnaan julkaiseman kirjan Suomalaisia vaikuttajanaisia (WSOY 1977). Teoksessa kerrottiin 21 suomalaisen vaikuttajanaisen tarina, joiden toivottiin kannustavan muita naisia rohkeisiin uravalintoihin.

Tutkimustyö ja kansainvälisyys innoittavat 

Ensimmäisen puheenjohtajakautensa päätteeksi Ritva-Liisa Karvetti ilmoitti, ettei enää jatkaisi puheenjohtajana. Hän halusi valmistella väitöskirjaansa. Karvetti väitteli vuonna 1979 maa- ja metsätaloustieteiden tohtoriksi tutkimuksella Ravitsemusneuvonnan vaikutus sydäninfarktipotilaiden ruoankäyttöön ja ravinnonsaantiin. Myös kansainväliset tehtävät veivät yhä enemmän Karvetin aikaa. Hänet oli valittu kansainvälisen liiton kulttuuriasiain komitean puheenjohtajaksi ja pian hän aloitti myös kansainvälisen liiton varapuheenjohtajana. 

Vuonna 1989 Suomen maajärjestö sai tilaisuuden emännöidä Akateemisten Naisten maailmankonferenssin jo toisen kerran historiansa aikana. Edellisestä Helsingissä pidetystä konferenssista oli kulunut 30 vuotta. Konferenssi oli myös hieno päätös Ritva-Liisa Karvetin kolmivuotiselle toimikaudelle IFUW:n puheenjohtajana. Espoon Dipolissa järjestettyyn konferenssiin osallistui noin tuhat naista ja heidän runsas sata seuralaistaan joka puolelta maailmaa, 45 maasta. 

Perintö elää Liiton tulevaisuustyössä

Läksiäiskirjeessään maailmanjärjestön jäsenille Ritva-Liisa Karvetti kiitti järjestötyön eteen tuomista haasteista ja muistutti, ettei yliopistotutkinto taannut enää samanlaista menestystä kuin ennen. Sen lisäksi tarvittiin jatkuvaa valmiutta kehittää omaa osaamista. Sama päti myös järjestötoimintaan. Tarvittiin yhteistyötä ja uusia ideoita pitämään järjestö edelleen relevanttina. Tämä Ritva-Liisa Karvetin aatteellinen perintö elää edelleen muun muassa Liiton tulevaisuustyössä. Voit tutustua siihen Akateemisten Naisten seuraavilla Torstaikahveilla, jotka järjestetään 25.11.2021 klo 18.00 – 19.00 Zoomissa. Tervetuloa mukaan!

Susanna Sulkunen
Suomen Akateemisten Naisten Liiton toimitusjohtaja
sanl.fkaf(a)akateemisetnaiset.fi

Lähteet:

Hoskola, Helena 1997: Osaavat osallistujat: SANL-FKAF 1922 - 1997. Helsinki: Suomen Akateemisten Naisten Liitto.

Pohls, Maritta 2013: Korkeasti koulutetut naiset: Suomen Akateemisten Naisten Liiton historia. Helsinki: SKS

Arkistojen aarteet -blogisarjassamme ovat aikaisemmin ilmestyneet:

• Akateemiset Naiset ikääntyvien naisten asialla: Professori Eeva Jalavisto (1909 - 1966)
• Akateemiset Naiset vertaistuen tarjoajina: Professori ja ministeri Inkeri Anttila (1916–2013)
• Akateemiset Naiset kansainvälisyyden ja YK-yhteistyön airueina: Maisteri Alli Wiherheimo (1895–1978)
• Akateemiset Naiset yliopistokoulutuksen lasikattojen särkijöinä: Professori Laimi Leidenius (1877–1938)
• Akateemiset Naiset - 100 vuotta ystävyyttä, sivistystä ja tasa-arvoa

Biofiktiota Aino ja Alvar Aallosta

Jari Järvelä on paneutunut arkkitehti Aino Marsio-Aallon elämään ja työskentelyyn romaanissaan aino a. Kirjan lopussa hän valottaa sitä, kuinka alkoi perehtyä kuuluisan miehen rinnalla sivuun jääneen Aino Aallon elämään ja halusi antaa Ainolle puheenvuoron: miltä tuntuu olla nainen, jonka elämäntyön arvostusta kuvaa lehdessä julkaistu uutinen 50-vuotispäivistä. Sen mukaan Aino oli auttanut miestään useissa suunnittelutöissä ja lisäksi harrastanut erilaisten kodinesineiden ja -tekstiilien suunnittelua.

Tulos on ristiriitainen. Järvelä on kyllä oikeassa. Aino Aalto teki valtavan elämäntyön. Hän oli täysin pätevä ammatissaan ja ajan tapojen mukaan hänen työskentelyään aliarvioitiin. Arkkitehtitoimisto Alvar Aallossa Aino oli järki ja käytännöllisyys, kun huippuunsa arvostettu Alvar oli epäkäytännöllinen tuuliviiri.

Alkuun kuuntelin kirjaa elämäkertana ja ihmettelin katkeruutta, joka Ainon puheista kumpuaa. Romaanin alussa Aino puhuu haudastaan ja toteaa, että parasta mitä hän on tehnyt, oli kuolla. Jatkossa, kun hän kertoo elämästään ja kirjoittaa ajatuksiaan ”Käpyvihkoonsa” (kirjailijan mielikuvitusta), kummastutti jatkuva Alvarin nälviminen ja piikittely. Voiko ihminen elää 26 vuotta miehen rinnalla ja työtoverina, jos halveksii tätä?

Sitten törmäsin käsitteeseen biofiktio, joka tarkoittaa sitä, että oikean ihmisen elämää suurelta osin kuvitellaan, kirjailija voi käsitellä sen tapahtumia miten haluaa ja laittaa ihmiset käyttäytymään ja puhumaan kuten haluaa. Se hieman helpotti ja jatkoin kuuntelua rennommin, kun historialliset virheet eivät enää niin  häirinneet. Kirja oli kiinnostava ja hauskakin.

Biofiktio ei sinänsä ole mikään uusi asia. Jo 1930-luvulla Helvi Hämäläinen aiheutti myrskyn romaanillaan Säädyllinen murhenäytelmä, jonka päähenkilöt olivat hyvin aikalaistensa tunnistettavissa, mutta jonka tapahtumat loukkasivat heitä syvästi. Sama ongelma tulee aino a:n kohdalla. Järvelä sanoo, että monissa kirjan tapahtumissa on tosipohjaa ja hän on kuullut tarinoita Alvar Aallosta haastatellessaan tämän tunteneita ihmisiä. Silti kuuntelijana välillä suorastaan inhotti. Lukija/kuuntelija ei todellakaan tiedä, mikä on faktaa, mikä fiktiota, ja oli niin tai näin, joitakin juttuja pidän suorastaan loukkaavina. Suuri arkkitehti on tässä romaanissa pudotettu jalustaltaan ja pudottajana – oikeastaan murskaajana – on hänen pitkäaikainen puolisonsa, joka katkerana tilittää tunteitaan. Samaan aikaan on Aaltojen lapsenlapsi julkaissut kirjan pariskunnan kirjeiden pohjalta ja todennut, että Aino ja Alvar rakastivat toisiaan, Alvar arvosti Ainon työtä ja halusi nostaa tämän ansiot omiensa rinnalle. Vaikka kuinka tuntisin itseni oikeaksi kukkahattutädiksi, en täysin ymmärrä biofiktion sanomaa. Suurmiestä saa toki arvostella, mutta hyvän maun voisi silti säilyttää ja tehdä selvemmin eroa oikean ja keksityn välille.

Marketta Holopainen

Lappeenrannan Akateemiset Naiset ry.

Mentorointi avain kehittymiseen

Jäätyäni yli 40 vuoden jälkeen työeläkkeelle kaipasin jotain uutta tekemistä, jossa saatoin käyttää omasaamistani toisten hyväksi. Antoisa mahdollisuus tähän avautui erään ammattijärjestön toiminnassa, jossa saatoin ryhtyä mentoriksi esihenkilöille. Mentorointia harkitsevia rohkaisen lähtemään mukaan. Riittää, että olet aidosti kiinnostunut mentoroinnissa kohtaamistasi ihmisistä. Se kantaa pitkälle!

Mitä mentorointi on?

Kyseisen mentoriohjelman tavoite oli pohtia kunkin aktorin omaa ura-askelta mentorointiryhmissä. Sen lisäksi, että jokaisella aktorilla oli oma, yksilöllinen tarpeensa ja tavoitteensa ohjelman aikana, osallistujat pääsivät kuulemaan myös muiden samantyyppisissä työtehtävissä työskentelevien ajatuksia työelämästä ja työurasta. Ryhmämentoroinnin avulla osallistujat pääsivät oppimaan muilta ryhmän jäseniltä sekä jakamaan omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan muille ryhmäläisille. Ryhmässä toimimisen tarkoitus oli mahdollistaa vertaisoppiminen ja tasavertaisen dialogin syntyminen. Omaan mentorointiryhmään tutustumisen lisäksi ohjelmassa haluttiin edistää laajemmin jäsenten verkostoitumista muihin oman ammattijärjestön jäseniin.

Mentorointiohjelman ryhmien teemoiksi oli valittu hanke- ja projektiammattilaiset, HR-ammattilaiset, esihenkilöt, hallintoammattilaiset, järjestöammattilaiset sekä seikkailija-moniosaajat. Itse toimin sekä pilottiohjelmassa että seuraavan vuoden ohjelmassa esihenkilöiden mentorina. Ohjelman ryhmämentoroinnissa oli olennaista, että selkeä rakenne ja viitekehys mahdollisti tavoitteellisen työskentelyn kunkin aktorin yksilöllisten ura-askeleiden ratkaisemiseksi. Jokainen aktori valitsi itselleen oman tavoitteensa ja/tai työuran seuraavan askeleen, jota työstettiin yhdessä mentorointiryhmissä.

Mentorointiryhmän ohjelma

Ohjelman rakenne, jossa tapaamiset noin kuukauden puolentoista välein ja siten prosessiin kului aikaa noin yhdeksän kuukautta:

1. tapaaminen: tutustuminen sekä ennakkotehtävä oma elämänkaari ja ura-askel

2. tapaaminen: oman elämänkaaren ja ura-askeleen esittely sekä ura-askeleen pilkkomistehtävä

3. tapaaminen: puhelimitse mentori kunkin aktorin kanssa erikseen, jolloin vapaamuotoista keskustelua aktorin kulloisenkin tilanteen ja tarpeen mukaan

4. tapaaminen: omien resurssien ja voimavarojen kartoitus ura-askeleen ratkaisusuunnitelman eri vaiheisiin sekä pohdintatehtävä ”Mitä tehdä jos/kun suunnitelma ei etenekään tavoitellulla tavalla”  

5. tapaaminen: Ratkaisuvaihtoehtojen yhteinen tarkastelu ja pohdinta miten ne ovat muuttuneet ohjelman aikana sekä pohdintatehtävä ”Kuka olet sitten kun ura-askel on ratkaistu?”

6. tapaaminen: Mitä itse kukin sai ryhmästä itselleen mukaan ja miten aikoo jatkaa valitsemallaan tiellä sekä miten mahdollisesti halutaan jatkaa yhteydenpitoa?

Apuna käsikirja ja idealiite

Mentorointiohjelman laatijat (ammattijärjestön ja yhteistyöjärjestön edustajat) olivat luoneet mentoreille ja auktoreille tueksi ohjelmaoppaan (ryhmämentorointiohjelman käsikirja). Mentorina sain lisäksi käyttööni idealiitteen, jonka tarkoituksena oli tukea tapaamisten sisältöjen suunnittelua ja toteutuksia sekä tarjota ideoita harjoituksiksi joko sellaisenaan tai soveltaen mitkä koin tarpeellisiksi.  

Mentorin rooli

Mentorina toimin siten, että 

· kuuntelin

· kysyin

· kuuntelin

· kerroin

ja sain aikaan luottamuksellisen ilmapiirin sekä kohtaavan ja tuloksellisen vuorovaikutuksen kaikkien kesken. Lisäksi mentorina oli tärkeää olla kärsivällinen ja siten antaa prosessille aikaa sekä tukea.

Yhteiset säännöt

Mentorointiryhmän säännöt luotiin yhdessä heti ensi tapaamisessa ja tässä esimerkki siitä:

Mitä tarvitsen/toivon ryhmältäni

⦁ keskustelua kokemuksista, käytännöistä, virikkeistä

⦁ kommentteja ja ajatuksia aktorit & mentori = > oivalluksia

⦁ myönteistä/valoisaa puolta, mahdollisuuksia, vinkkejä, arvojen käsittelyä

⦁ tarinat, caset työssä, miten ratkaistu => oletko ajatellut (että)..., minulle tulee mieleen...

⦁ kysyminen => tiedänkö mitä haluan, mikä vielä mahdollista?

⦁ luottamuksellisuus

⦁ kuuleminen ja kunnioittava ote.

Aktorit ilmaisivat, että luottamuksellisuus ja rehellisyys, kyky kritiikin vastaanottamiseen ja antamiseen ja tuloksellisuuden arviointi etenkin viimeisellä tapaamiskerralla olivat tärkeitä. Esihenkilöt kokivat itselleen tärkeäksi arvojen mukaisen elämän, oman osaamisen sanoittamisen ja oikeuden tulla kuulluksi omana itsenään työelämässä. He totesivat myös, että matka on tärkeä ei itse päämäärä. Lisäksi heidän tarkastelussaan oli alusta asti haluaako olla asiantuntija vai johtaja.

Reflektointi: Mitä kokemuksesta jäi?

Ohjelman loppupuolella kukin kirjoitti (ohjelman sekä aktorit että mentorit) vielä itselleen kirjeen, joka postitettiin kotiosoitteeseen puolen vuoden kuluttua luettavaksi. Tässä oman kirjeen sisältö itselleni:

"Moi, tässä kevään kynnyksellä aatokseni 'lentää' viime syksystä alkaneeseen pilottiohjelmaan liittyen mentorointiin. Olin riemuissani, kun tarjoutui tilaisuus ryhtyä mentoriksi esihenkilöille. Olin jäänyt yli 40 vuoden jälkeen työeläkkeelle ja kaipasin jotain uutta tekemistä. Syyskuussa tapasin ryhmän ensimmäisen kerran ja tapaaminen oli lähinnä järjestäytymistä. Ryhmään tuli mukaan vielä viides jäsen toisella tapaamiskerralla lokakuussa. Ryhmä toimi tosi hyvin. Kolmas kerta oli puhelinohjaus yksilöllisesti. Joka kerta olen kokenut, että ryhmä on ollut aktiivinen ja toinen toistaan tukeva. Yksi on joutunut jäämään vakavan sairauden takia pois, mutta on silti oltu yhteydessä. Toivoisin, että ryhmä jollain lailla antaisi kuulua itsestään noin 0,5 vuoden jälkeen. Katsotaan sitten haluavatko. Olen halukas jatkamaan mentorina ohjelmassa, jos niin halutaan (ainakin toistaiseksi). Mitä olen oppinut prosessissa? Sitä että luota itseesi ja luota ryhmään. Ole aidosti kiinnostunut kaikista niin se kantaa pitkälle. Terv. Merja-mentori"

Kerron mielelläni lisää kokemuksestani. Ota yhteyttä: merjalepp(a)gmail.com

Merja Leppänen

Vantaan Akateemiset Naiset ry:n hallitusjäsen

Akateemiset Naiset ikääntyvien naisten asialla: Professori Eeva Jalavisto (1909–1966)

Tasa-arvotyössä turhaudumme helposti yhteiskunnallisen muutoksen hitauteen. Kansainvälisissä vertailuissa Suomi kyllä loistaa tasa-arvon mallimaana, mutta lähemmässä tarkastelussa ongelmia löytyy mm. lainsäädännöstämme, hoivavastuusta, turvallisuudesta, koulutuksesta ja työelämästä. Professori Eeva Jalaviston tarina antaa toivoa muistuttaessaan, miten suuri vaikutus yksittäisellä ihmisellä voi olla tieteelliseen tutkimukseen, järjestökenttään sekä koko yhteiskuntaan. 

Meille Akateemisille Naisille Jalavisto on tuttu Liiton pitkäaikaisena puheenjohtajana (1956 - 1963) ja vanhainkotirahastomme taustavaikuttajana. Laajemmalti hänet tunnetaan uraauurtavana vanhuudentutkijana ja vanhusten terveydellisten ja sosiaalisten olojen aktiivisena puolestapuhujana. Ne teemat, joista Jalavisto puhui väsymättä 1940- ja 1950-luvulla, ovat nykyään suomalaisen vanhustyön valtavirtaa.

Tie fysiologian professoriksi

Eeva Jalaviston (ent. Elmgren) innostus luonnon- ja lääketieteeseen lienee jo lapsuudenkodin peruja, sillä hänen isänsä Robert Elmgren toimi tuberkuloosiparantolan ylilääkärinä. Jalavisto valmistui ylioppilaaksi vuonna 1919 ja tohtoriksi vuonna 1935. 

Jalaviston väitöskirja käsitteli lihastuntoa ja työskennellessään Helsingin yliopiston fysiologian laitoksella hän teki useita opintomatkoja ulkomaille. Jalavisto kokosi ympärilleen joukon innostuneita oppilaita, joiden vastuulla fysiologian tieteellinen kehitys Suomessa tuli seuraavina vuosikymmeninä suurelta osin olemaan. Myös fysiologian opetus uudistettiin Jalaviston johdolla ajan tarpeita vastaavaksi. Vuonna 1949 hänet nimitettiin fysiologian ylimääräiseksi henkilökohtaiseksi professoriksi ja tuota virkaa hän hoiti ennenaikaiseen kuolemaansa saakka.

Gerontologian uranuurtaja ja Vanhustyön keskusliiton perustaja

Sotavuosien jälkeen Eeva Jalavisto kiinnostui maailmalla orastavasta vanhuuden ja vanhenemisen tutkimuksesta, gerontologiasta. Jalavisto tarkasteli vanhenemista sekä biologisena että sosiaalisena ilmiönä. Perustavanlaatuisissa, pääosin tilastollisin menetelmin suoritetuissa tutkimuksissa hän selvitteli pitkäikäisyyteen vaikuttavia perinnöllisiä ja toiminnallisia tekijöitä. Fyysisen ja henkisen aktiivisuuden säilyttämisen merkitys elinkyvylle oli hänen tärkeimpiä tutkimustuloksiaan ja lempiteemojaan.

Jalavisto toimi pitkään vanhuustutkimuksen edistämiseksi perustetussa Societas Gerontologica Fennicassa, ja seura jakaa edelleen Eeva Jalavisto -palkintoja sekä järjestää Eeva Jalavisto -symposiumeja. Jalaviston aloitteesta perustettu Vanhainsuojelun keskusliitto (sittemmin Vanhustyön keskusliitto) edistää vanhusten terveydellisiä, sosiaalisia ja taloudellisia oloja. Jalavisto toimi järjestön ensimmäisenä puheenjohtajana 1949–1954.

Akateemisten Naisten vanhainkotihanke

1940-luvulla Jalavisto nousi myös Helsingin Akateemiset Naiset ry:n puheenjohtajaksi ja vuonna 1956 hänet valittiin Suomen Akateemisten Naisten Liiton puheenjohtajaksi. Myös Akateemisissa Naisissa Jalavisto edisti ikääntyvien asiaa, ja tarttui toimeen, kun Tampereen Akateemiset Naiset ry:n jäsen, lehtori Anna-Liisa Heikinheimo ehdotti Liitolle vuonna 1962 oman vanhainkodin perustamista. Liiton vuosikokous asetti komitean viemään asiaa eteenpäin Jalaviston puheenjohdolla. Hanketta perusteltiin sillä, että ”yhteiskunnan ylläpitämiin vanhainkoteihin ei ’meikäläinen’ hevin pääse.” Todettiin myös, että moni jäsen tekee vielä eläkkeellä ollessaan tutkimustyötä, jolloin on hyvä olla vapaana taloudenpidosta. 

Hankkeen tavoitteena oli rakentaa vanhainkoti 40-50 yksinasuvalle jäsenelle ja sen alustavaksi kustannusarvioksi laskettiin 1,5 miljoonaa markkaa. Suunniteltu vanhainkoti nimettiin Emma Irene -kodiksi. Tällä haluttiin kunnioittaa Suomen ensimmäisen naismaisterin (1882) Emma Irene Åströmin muistoa. Samaa nimeämisperinnettä noudatettiin vuonna 1966, jolloin Jalavisto kuoli, ja rahaston nimeksi tuli Eeva Jalaviston vanhainkotirahasto. 

Akateemisen Naiset uskoivat vanhainkotihankkeeseen ja keräsivät siihen ahkerasti rahaa 1960-luvun puolivälissä. Vuosikymmenen lopulla vanhainkodille saatiin tonttilahjoitus Liitossa aktiivisesti toimineelta ekonomi Kyllikki Leinolta. Vantaan Hiekkaharjussa sijainneelle tontille ei kuitenkaan valitettavasti saatu tarvittua rakennuslupaa, joten Leinon luvalla tontti myytiin 1980-luvun alussa ja varoilla ostettiin kolme huoneistoa, kaksi Kalevankadun senioritalosta ja yksi Tammisalon palvelutalosta. Keskustelu Liitossa oli jo siirtynyt vanhainkodista kohti senioritaloja ja palveluasuntoja, koska rahaston vähäriskinen omaisuuden kerryttäminen ei näyttänyt ehtivän saavuttaa yhä suuremmiksi karkaavia oman vanhainkodin kustannuksia.  

2021: Ikääntyvien Akateemisten Naisten fyysiset ja henkiset voimavarat

Vuonna 2021 keskustelu vanhainkotirahaston tarkoituksesta on elvytetty jälleen, kun rahastolle on laadittu strategia. Samalla rahaston hoitokunta on laatinut juristin kanssa rahastolle uudet säännöt. Niissä rahaston pääpainoa ehdotetaan siirrettäväksi asumisen tukemisesta ikääntyvien naisten henkisten ja fyysisten vomavarojen lisäämiseen. 

Fyysisen ja henkisen aktiviteetin säilyttämisen merkitys elinkyvylle oli Eeva Jalaviston tärkeimpiä tutkimustuloksia ja lempiteemoja. Hänen mukaansa ”tieteen tehtävä ei ollut vain lisätä vuosia elämään, vaan mikä tärkeämpää, elämää vuosiin”. Professori Jalavisto oli aikaansa edellä puhuessaan vanhusten määrän lisääntymisestä ja eliniän pidentymisestä sekä varoittaessaan eteen tulevista ongelmista, jos ikäihmisten terveydenhuoltoon ja hyvinvointiin ei kiinnitetty tarpeeksi huomiota.  

Keskustelu jatkuu Liiton 99. vuosikokouksessa, joka järjestetään 20.11.2021 Kemissä. Tervetuloa mukaan! 

Susanna Sulkunen
Suomen Akateemisten Naisten Liiton toimitusjohtaja
sanl.fkaf(a)akateemisetnaiset.fi

Lähteet:

Hirsjärvi, Eva: "Jalavisto, Eeva". Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 30.9.2021) Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-006846 (ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu)

Pohls, Maritta 2013: Korkeasti koulutetut naiset: Suomen Akateemisten Naisten Liiton historia. Helsinki: SKS.

Arkistojen aarteet -blogisarjassamme ovat aikaisemmin ilmestyneet:

• Akateemiset Naiset vertaistuen tarjoajina: Professori ja ministeri Inkeri Anttila (1916–2013)
• Akateemiset Naiset kansainvälisyyden ja YK-yhteistyön airueina: Maisteri Alli Wiherheimo (1895–1978)
• Akateemiset Naiset yliopistokoulutuksen lasikattojen särkijöinä: Professori Laimi Leidenius (1877–1938)
• Akateemiset Naiset - 100 vuotta ystävyyttä, sivistystä ja tasa-arvoa

Akateemiset Naiset vertaistuen tarjoajina: Professori ja ministeri Inkeri Anttila (1916–2013)

Sotavuosien jälkeen perustettiin ripeästi kymmenen uutta Akateemisten Naisten paikallisyhdistystä eri puolille Suomea. Niistä edelleen toiminnassa ovat Heinolan, Lahden, Lappeenrannan, Porin ja Tampereen yhdistykset. Uusien yhdistysten perustaminen oli Liiton puheenjohtajaksi vuonna 1953 valitulle dosentti Inkeri Anttilalle sydämen asia, sillä hän tiesi omasta kokemuksesta, miten tärkeitä paikalliset verkostot olivat uudelle paikkakunnalle oman tai miehensä työn perässä muuttaneelle naiselle. Anttila arvosti myös Akateemisten Naisten kansainvälistä yhteistyötä aikana, jolloin suomalaisilla ei ollut valuuttasäännöstelyssä paljonkaan mahdollisuuksia matkustella ulkomailla. Vuonna 1959 maailma saatiin Suomeen kylään, kun Helsingissä järjestettiin Akateemisten Naisten maailmanjärjestön konferenssi.

Hyvä tukiverkosto 

Inkeri Anttilan (o.s. Metsämies, 1916–2013) tarina on poikkeuksellisen, oman aikansa normeja uhmanneen naisen tarina. Anttilan nuoruudessa kodin ulkopuolisen elämän katsottiin kuuluvan miehille ja kodin sisäpuolisen elämän naisille. Vaikka koulutettujen naisten määrä kasvoi vuosi vuodelta, suurin osa keskiluokan naisista jäi lasten syntymän jälkeen kotiin, mikä teki naisen taloudellisesti riippuvaisiksi miehestään. Ennen vuoden 1957 kansaneläkelakia naimisissa olevilla naisilla ei ollut vanhuudessaan mitään yhteiskunnan tarjoamaa henkilökohtaista taloudellista turvajärjestelmää. He olivat täysin riippuvaisia aviomiehensä hyvästä tahdosta.

Oikeustieteessä oltiin yleisesti sitä mieltä, että naiselle riitti alempi oikeustutkinto, mutta Inkeri Anttila suoritti rohkeasti ylemmän oikeustutkinnon vuonna 1936 ja edelleen lakitieteen kandidaatin tutkinnon vuonna 1937 Helsingin yliopistossa. Tämän jälkeen hän seurasi lääkäripuolisoaan Sulo Anttilaa maaseudun keuhkoparantoloihin, ja perheeseen syntyi kolme lasta. 

Inkeri Anttila ei kuitenkaan jättänyt opintojaan perheen perustamisen myötä, vaan jatkoi opiskelua aina tohtorintutkintoon saakka. Tähän hänelle soi mahdollisuuden äitinsä tarjoama lastenhoitoapu sekä miehensä tuki, joka mahdollisti kokopäiväisen kotiapulaisen palkkaamisen.

Tiedonjano, verkostot ja vertaistuki

Akateemisten Naisten jäseneksi Anttila liittyi vuonna 1947. Hän oli itse oman alansa pioneeri Suomen ensimmäisenä naispuolisena oikeustieteen tohtorina ja arvosti yhdistystoiminnan tuomia verkostoitumismahdollisuuksia vertaistensa kanssa. Akateemisten Naisten erityisansioksi hän katsoi kansainvälisyyden sekä mahdollisuuden tutustua eri alojen osaajiin.

Anttila ei ollut näkemyksessään yksin. Vuonna 1950 Suomessa oli 11 500 akateemisen loppututkinnon suorittanutta naista, joista noin kymmenen prosenttia kuului johonkin Akateemisten Naisten yhdistykseen. Syyt yhdistystoimintaan osallistumiseen olivat pitkälti samat kuin nykyäänkin: tiedonjano, verkostot ja vertaistuki. 

Myös esikuvilla oli merkitystä. Anttila ihaili Suomen Akateemisten Naisten Liiton aikaisempia puheenjohtajia, maisteri Alli Wiherheimoa ja tohtori Elsa Enäjärvi-Haaviota, mutta innoitti myös itse puheenjohtajakaudellaan 1953–1955 paikallisyhdistyksiin tarmokkaita naisia, jotka kutsuivat toimintaan mukaan tuttavapiirinsä samanhenkisiä osaajia. 

Maailmankonferenssi 1959 

Vuonna 1959 näitä osaajia tarvittiin, kun Akateemisten Naisten maailmanjärjestön konferenssi toi Suomeen 600 ulkomaista ja 200 kotimaista vierasta. Yhteisten ponnistelujen määrä oli mittava ja konferenssin valmisteluvastuu jaettiin järjestössä monille eri ryhmille: finanssit (ekonomi Lahja Piha), retkeily (maisteri Armi Ailas), majoitus (maisteri Maire Kalanti), juhlat (maisteri Irma Koskimies), tiedotus (maisteri Alli Wiherheimo), erikoisalat (dosentti Ruth Wegelius) ja kanslia sekä neuvonta (maisteri Sirkka-Liisa Norkko-Turja). Valmistelua johti yliopettaja Eeva Riikonen. 

Myös konferenssin rahoitus kerättiin pitkälti vapaaehtoisvoimin. Paikallisyhdistykset järjestivät maksullisia esitelmä-, elokuva- ja kirjallisuustilaisuuksia sekä myivät Liiton painattamia joulukortteja. Konferenssivarojen ylijäämästä muodostettiin Liitolle stipendirahasto, josta riitti vuosien ajan stipendejä opinnäytteisiin ja post doc -tutkimuksiin. 

Konferenssin jälkeen osa vieraista matkusteli Suomessa ja tutustui paikallisyhdistyksiin. Valtaosa vieraista oli kiinnostunut kulttuurista. Heitä vietiin Sibelius-Akatemiaan, Otavan ja WSOY:n kustantamoihin, Ainolaan, Ateneumiin, yliopiston kirjastoon, valtionarkistoon ja kaupunkikierroksille. Muita erityisryhmiä olivat luonnontieteilijät, pedagogit ja lääketieteilijät sekä talouselämästä ja sosiaalisesta toiminnasta kiinnostuneet. Kaikkiin ryhmiin riitti kymmeniä osallistujia ja osallistujilta saatu palaute oli ylistävää. 

YK-yhteistyössä kohti humaanimpaa maailmaa

Suomen Akateemisten Naisten Liitto jatkoi konferenssiponnistuksen jälkeen aktiivista osallistumista maailmanjärjestön YK-toimintaan. Liitto järjesti 1950-luvun lopulla kyselyn naisten pääsystä korkeampaan koulutukseen sekä laati raportin naisten toimimista juristin, arkkitehdin ja insinöörin ammateissa. Vuonna 1962 valmistui raportti naisten osa-aikatyöstä. Vuonna 1964 Liitto selvitti vieraiden kielten opettamista Suomessa, tyttöjen oppikoulu- ja ammattikoulukoulutusta, keski-ikäisen akateemisen naisen työllistymistä, korkeakoulujen sisäänpääsyvaatimuksia, korkeamman opetuksen viimeaikaista kehitystä Suomessa sekä ulkomaisen akateemisen tutkinnon suorittaneiden osuutta Liiton jäsenistä. 

Myös Inkeri Anttilalle YK tuli hyvin tutuksi. Vuonna 1961 Anttilasta tuli rikosoikeuden professori ensimmäisenä naisena Pohjoismaissa ja vuonna 1975 Anttilasta tuli Suomen ensimmäinen naispuolinen oikeusministeri. Tuossa tehtävässä toimiessaan hänet valittiin YK:n kriminaalipoliittisen maailmankongressin puheenjohtajaksi. Edelleen vuonna 1982 hänet nimitettiin YK:n Euroopan kriminaalipoliittisen instituutin HEUNI:n johtajaksi ja hän jatkoi tehtävässä vuoteen 1986 saakka. Vuonna 1992 Anttila sai työstään YK:n pääsihteerin tunnustuspalkinnon. Tämä ei ollut ihme, sillä kuten toinen tunnettu suomalainen YK-osaaja, varatuomari Helvi Sipilä totesi professori Anttilasta: "Oi, hän oli hurja, aivan uskomaton, rohkea, mitään pelkäämätön ja hän onnistui aina kaikessa."

Susanna Sulkunen

Suomen Akateemisten Naisten Liiton toimitusjohtaja

sanl.fkaf(a)akateemisetnaiset.fi

Lähde:

Pohls, Maritta 2013: Korkeasti koulutetut naiset: Suomen Akateemisten Naisten Liiton historia. Helsinki: SKS.

Jos miehet synnyttäisivät

Jos miehet joutuisivat synnyttämään

siitä saisi palkkaa.

Synnyttäminen olisi jonkinlainen rituaali tai riitti.

Miehet keksisivät jonkin hierarkkisen järjestelmän

jossa synnyttäneet saisivat erilaisia arvonimiä.

Tehokkaat ehkäisymenetelmät olisi keksitty

jo kolmetuhatta vuotta sitten

abortin saisi helposti

kukaan ei raiskaisi

maapallon väkiluku ei kasvaisi.

Meitä olisi kohtuullinen määrä.

Aila Tuula Isotalo

Säkylä

Huittisten Seudun Akateemiset Naiset ry.